Hyötykasvirintamalla

Taiteellinen yksityiskohta huussista.
Ei liity hyötykasveihin mitenkään.

Olen kylläkin nyt kaupungissa käymässä, mutta kun kerran ajatuksissa koko ajan maalla, niin voin minä yhtä hyvin lausua muutaman sanasen hyötykasvirintamakuulumisista. Tiedän, että joitakin se saattaa kiinnostaa. Ehkä jopa enemmän kuin loputtomat laverteluni auringonlaskuista ja erilaisista hajuista. Tai kissa-angsteista. Tai tyhjänpäiväisistä somisteluasioista. Tai kukkasista, joista ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. (Onko sellaisia?)

Eniten minulle - jostain syystä - tuotti iloa se, että ruohosipuli oli kertakaikkisen voimissaan! Hän kukki. Kyllä kannatti keväällä suojella häntä sillä kanaverkkohäkkyrällä. Varmaan nyt joku ekspertti neuvoisi heti nyppimään kukat pois, että kasvattaa enemmän vartta. Minä annan niiden olla vielä hetken. Taitoin vain yhden talteen tuvan kirjoituspöydälle, että voin sitten talvella sitä hipelöidä kun iskee kaiho.

Kasvimaalle viljellyt ruohosipulinsiemenet sen sijaan olivat kasvattaneet vain vaatimattomia haivenia. Vähän niin kuin lapsen tukkaa. Saas nähdä, kasvaako heistä mitään.

Perunat olivat myös melko pontevan oloisia. Niitä olisi tosin pitänyt poissaollessamme mullata, että keskittyisivät enemmän mukuloiden kuin varsien tuottamiseen. Tulee sitten ehkä vain pikkuiset syysperunat. Minä kitkin neljästä rivistä kaksi, ja sitten loppui into. En myöskään esittele perunoita nyt täällä valokuvassa, kun jotenkin - no jotenkin vaan - ovat vähän mielikuvituksettoman näköisiä, vaikkakin hienot rivit, en minä sillä. Kompostissakin oli alkanut yksi peruna kasvaa. Että ei sen kasvualustan aina tarvitse kovin kummoinen kai olla.

Miehen vaalimat ja esikasvattamat papuset olivat kasvaneet pituutta yllättävän vähän. Mutta kukkasia sitäkin enemmän, ja niistähän ne pavut käsittääkseni syntyvät, että voi olla hyväkin trendi tämä tällainen. Minä otin huussin portailta käsin vähän kehnon kuvan heistä, oli niin pilvistäkin eilen, että ei se houkutellut erityisemmin ainakaan papujen muotokuvaukseen. Mutta onpahan nyt tästäkin vaiheesta joku muisto, jos vaikka tontin yli käy trombi eikä heitä sitten enää ole.

(Miehen suoraan maahan viljelemät leikkopavut, vai ruusupavut, mitkä lie, olivat kyllä aika säälittävän kokoisia. Varsinkin kun ympärillä kohoaa se mahtipontinen tiipiihäkkyrä odottamassa, kuinka pavut sitä pitkin kipuavat. Ei niistä enempää.)

Tänä vuonna Ryhtimaalle laitettiin ensimmäisen kerran ikinä myös rivillinen salaattia. Oikein on kaunis ja raikas rivi. Sen ympärystän minä kitkin hartaudella niin, että vieressä kohoava pikkuisten tillien armeija erottui sekin selkeämmin. Veikkaan, että juhannusvoileivissä tulee olemaan rapsakkaa salaattitäytettä ja uusissa potuissa oman maan tillihöyste. Vähänkö tässä alkaa olla omavarainen olo.

Kiitos blogiystävä Keskeneräiselle, joka opetti että tontillamme kasvaa humala. Minähän luulin, että se on joku metaforfoosin kokenut villiintynyt köynnösvadelma. Oppia ikä kaikki. Niin, ajatella jos minunkin humalani on jäänne siitä, että kaikkien - kaikkien - oli lain mukaan pakko viljellä humalaa pihalla. Sillä vissiin turvattiin valtakunnan oluet, sahdit tai jotain. Minulla on vielä kesken sen suunnittelu, että mihin meillä aletaan käyttää tuota aika erikoista pihahumalaa.

Talo, jonka puutarhassa ei kohonnut humalasalkoa, ei ollut talo eikä mikään. Siis historiassa. Minä päätin pitää yllä perinnettä. Silläpä tehtiin humalatiipiin viereen vielä toinenkin häkkyrä. Löysin nimittäin maasta luikertelemasta vielä aika paljon lisää humalaa ja ohjailin sen nyt kiipeilemään jotenkin hallitummin. 

Varsinkin kun hän on edellisinä kesinä keksinyt kiivetä pitkin isosta koivusta revennyttä ja repsottavaa oksaa. Se on niin korkealla, että minä en keväällä ylettynyt repimään sitä kokonaan pois. Ja nyt en enää voi, kun siellä mutkassa on rastaan pesä. Parempi olisi, jos humala nyt pysyisi oksasta poissa, ettei kesken kaiken irtoa koko karahka ja tupsahda pesä lintuineen maahan.

On vähän sellainen intuitio, että ensi viikolla mökille pääsevät kissat tulevat kokemaan muutaman rastaiden hyökkäyksen, mikäli tipuset eivät ole vielä ehtineet muuttaa metsään. Minusta vaikutti siltä, että emo vasta hautoi. Kun otin todistusaineistoa kameraan, niin hän ystävällisesti päätti vaihtaa asentoa ja pyllistää. Miten nuo rastaat ovatkin aina jotenkin itseriittoisia.

Tontin ja metsänreunan välimaastossa on Ryötönperän lupiinikeskittymä. Tämä kukkanenhan jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta minusta se on ihan kelvollinen hyötykasvi nätteytensä takia. Helpommallakin pääsen, kun en edes yritä siitä eroon, pidän vain pikkuisen ruodussa, ettei se kiusaa liiaksi niittykukkia. 

(Tänään on muuten luonnonkukkien päivä, onnea vaan kaikille kukkasille!)

Jotenkin heillä on kyllä mielestäni ihan oivallinen harmonia. Liiterin takana horsmat. Lupiinit toisella puolella tonttia varjommassa metsänreunassa ja Kulttuuriaitan niityllä eri kukkaset. Viime vuonna toin kylläkin kaksi lupiinijuurakkoa talon itäseinustalle, ja saa nyt nähdä teinkö siinä isonkin virheen. 

On sitä elämässä ehkä suurempiakin huolenaiheita, vaikka toki toivoisin että ne pysyisivät poissa, että voisin kevein mielin keskittyä vain puutarha-asioihin.

Ja sitten ruusut. Runsas vuosi sitten niitä pikkuisen intuitiolla leikkelin. Joko tein jotain väärin tai sitten pistän sateen syyksi sen, että kukinnot mätänivät nuppuihinsa. Kyllä se oli vähän kurjaa. Vaan nyt on tilanne aivan toinen, ja kukoistavat niin etten muista ikinä nähneeni. Löydän aina vain lisää ruusuja mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Eilen aamulla kun odotin monta tuntia että muut heräävät, niin perkasin Ruusutarhaa hellästi mutta määrätietoisesti niittykukista - vain sen verran, ettei ruususten tarvitse kamalasti kilpailla auringon huomiosta. Nythän osa pensaista on jo kasvattanut tosi pitkiä varsia, joita minun ehkä pitäisi jollain tavalla tukea. Aion levitellä syksyllä ja keväällä sitten vielä enemmän haketta ruusujen juurille, koska nyt kylläkin olivat ainakin metsäkurjenpolvet ihan tyytyväisenä nousseet oksasilpun läpi ihan kiinni ruusuihin.

Metsänreuna näytti ihan sadulta, kun siellä yksinäinen vanha ruusupuska kuusentaimien vieressä kertakaikkiaan aloitteli kukintaansa. Nuppuja ihan älyttömästi. Jatkan hänen seutunsa siivoamista heti seuraavaksi, eilen keskityin enemmän keskeisemmällä paikalla tuoksuviin puskiin.

Minä olen aina eniten tykännyt valkoisesta juhannusruususta, mutta kyllä nyt nämä vaaleanpunaiset prinsessaruusut saivat viimeistään oman paikkansa sydämessäni. Tuli suorastaan vähän nolo olo, kun reuhasin heidän juurellaan maalituhruisessa flanellipaidassa ja mökkihousuissa, joista on vetskari rikki. Olisi pitänyt vaihtaa jotain romanttisempaa ylle, se olisi ollut Heidän Prinsessuutensa arvon mukaista.

Vähintä mitä olisin voinut tehdä olisi ollut edes naisellisen kesähatun tällääminen päähän. Ei ole yleensä kuninkaallisia palveltu paljain päin. 

Nythän ruusuillani on yhteinen yleisnimi Ruusutarha. Harmaantunut puukyltti tönöttää arkisesti "pääjuhannusruusun" juurella. Koska pääjuhannusruusuun on tässä vuoden aikana kiinnittynyt yksi tarina, niin hänet tullaan luultavasti juhannuksena kastamaan Teuvoksi.

Niin tänä kesänä voisin ehkä nimetä muitakin ruusukeskittymiä yksityiskohtaisemmin. Esimerkiksi se metsänreunan satukohta voisi olla vaikka Prinsessalaakso. Sitten on Ruusukivet erikseen. Keväällä nimittäin kaivoin niittykasvuston alta ruusujen luona olevia kiviä esille ja nyt eilen taas ne alkoivat näkyä siivoiluni tuloksena. 

Voi olla, että Ruusukiville tulee myös joku lyhty tai muuta vastaavaa. Katsotaan. Minä näen nyt uniakin näistä asioista ja kaupungissa hoidettaviin arkisempiin on tosi vaikea keskittyä. Pakko vaan pari päivää kestää, vaikka kuinka olen lomalla. Sitten takaisin ruusujen pariin.