Inventaario

Loma on alkanut. Toissapäivänä. Lähdettiin samantien kevyin kantamuksin mökille. Vähän niin kuin huolto- ja inventaariokäynnille kolmeksi yöksi. Juhannukselta sitten varmaan jäädään tänne oikein huolella. Minä olen koko ajan vähän huolissani, kun ajattelen kissoja. Että mitä siitä tulee, kun roudaan heidät tänne. Ja vielä surkeampana olen kun mietin, että jos jättäisin heidät tänäkin kesänä kotiin. Ikävä syntyy, molemmin puolin. Yritän nyt psyykata itseäni ja ottaa asian kanssa rennosti. Eihän tästä mitään tule, jos murehdin alvariinsa. Menee kesäloma haaskuuseen sillä tavalla.

(Apulainen viestitti, että toinen kateista oli pitänyt koko viime yön valitusvirttä ja kiukutellut. Minä siitäkin huolestuin. Piti ihan soittaa kotiin. Apulainen kulki luuri kädessä ja kertoi kissojen sijainnit ja voinnit. Valittajakissa pötkötteli tyytyväisenä sohvalla ja hengitti normaalisti. Toinen loikoili "pesässään" vaatehuoneessa. Nyt minä lopetan angstaamiseni ennen kuin olen kunnolla aloittanutkaan. Perhanan ärsyttävä luonnevika!)

Eli. Aloitettiin inventaario pihamaalta. Yrttimaalla erityisesti spearmint voi hyvin. Koska sitä piti vähän siistiä, ettei valtaa koko maata, niin mies askarteli meille niistä lomanalkajaismojitot. Yleensä en tykkää rommista, mutta nyt tykkäsin. Kummitädiltä perityt erikoiset lusikat saivan hienon drinkkitarkoituksen. Jokaisessa on päässä erivärinen kivimollukka, niin tietää siitä sitten, kenen drinkki on kun painaa värin mieleensä.

Sitten tutustuttiin pikkujoululahjaksi heräteostona hankkimiini jääsnapsilasimuotteihin, joista siis syntyy "kätevät" jäiset snapsilasit. Joku meni vikaan. Puolison snapsi vuoti. Todettiin, että hyvä oli kokeilla, ettei sitten kesävieraiden aikana käy sama onnettomuus. Nyt opiskellaan, että mikä on oikea tapa jäädyttää vesi muoteissa niin, että syntyy ehjät lasit. Suunniteltiin, että jos jäähän ujuttaisi jotenkin mukaan esimerkiksi viinimarjapensaan lehden, niin olisi niin kuin tartuntapintaa enemmän. Ja nättikin saattaisi olla, ja hyvä tuoksu.

Vähän niin kuin jäälyhtyjen tekemistä miniatyyrimuodossa. Täytyyhän sitä ihmisellä joku harrastus olla.

Vaan ei sitä sitten kauhean kauan jaksettu snapsiasioita miettiä, kun piti jatkaa inventaariota. Konfliktiorava oli tallella rannassa. Hän oli unohtanut, että me olemme olemassa. Luultavasti nauttinut elämästään kaikessa rauhassa. Nyt syntyi suoranainen pöyristysreaktio, kun me ilmaannuimme saunan terassille istuksimaan ja löpisemään.

Hänen kulkureittinsä menee terassin kautta, ja jotenkin siitä vaikutti olevan vaikea luopua. Eikähän meidän takia tarvitsisikaan, vaan orava ei innostu yhteistyöstä kanssamme. Toisin kuin päätalon vuokralaisperhe. Paitsi että nyt sitäkään ei ole näkynyt.

Kun istuttiin pihamaalla, bongasin yhden tipun akileijaniitun kulmilta. Kun menin valokuvaamaan häntä, kävi ilmi että hänellä oli aika monta sisarusta. Oikein lauma. Tipuinvaasio oli ehkä hellyttävintä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Emo paimensi tiitteränä pesuetta minusta poispäin, ja tilanne vaikutti kyllä aika kaoottiselta ja tunnelma tarttui vähän minuunkin. Melkein kaikki hätäpäissäni räpsimäni valokuvat ylivalottuivat, mutta onneksi sain yhden tipusen talteen:

Olen haaveillut omista kanoista. Enää ei tavallaan tarvitse, kun on nämä metsäkanat. Paitsi että minun täytyy nyt mölistä entistä enemmän, että ymmärtävät pysyä metsässä. Koska sitten kun ne kissat...

Luin tänään wikipediasta, että pyyn poikaset oppivat muka viikossa lentämään. Sehän on hyvä sitten, että pääsevät meidän hitaita kissanlössyköitä karkuun. Sikäli mikäli minun degeneroituneet kaupunkikattini mistään saalistelusta mitään ymmärtävät. Toivottavasti eivät. Leluhiiriä joskus ylpeänä kanniskelee se valittajakissa, ja minun pitää kehua sitten.

Lisäksi wikipediassa kerrottiin, että pyillä on alueesta riippuen omia murteita. Jännä olisi tietää, tai oikein selkeästi siis kuulla, miten minun pyyni viheltelee eteläpohjanmaaksi. Tai siis viheltelöö.

Niittykukat ovat nyt kauneimmillaan. Yhtään ei ole ylisanottu, kun kerron että maisema suorastaan lainehtii sinisenä. Ihana! Metsäkurjenpolvia ja vuorikaunokkeja on niin paljon, että pikkuisen pitää karsiakin. Ainakin ruusujen juurilta ja vähän muualtakin.

Minulla ei yleensä ole ollut tapana kerätä mökillä kukkakimppuja vaaseihin. Ihme. Sillä äiti ja äidinäiti sitä kyllä harrastivat hartaudella. Oli sekä sammalasetelmia että erilaisia kukkakyhäelmiä siellä täällä. Aina jopa pieni vanamokimppu vanhan mökin lankapuhelinhyllyllä. Vanamot olivat teininä kuolleen äidin siskon lempikukkia. Minä mietin, että kun niitä aina pidettiin puhelimen vieressä, niin ajatteliko muu perhe, että sillä tavalla on jokin erityinen linja taivaaseen. Ei mikään hullumpi ajatus. Kaunis ainakin.

Minun logiikkani on tähän asti ollut sellainen, että sisätilat ja terassit eivät kaipaa kukka-asetelmia, kun on kerran luonto ympärillä. Voi käydä nuuskimassa ja ihailemassa kukkasia ihan niiden omassa kasvuympäristössään.

Vaan nytpä on tilanne toinen. Enhän minä raaskinut kukkasia kompostiinkaan heittää, kun pikkuisen järjestelin pihapiiriä. On kolme vaasillista terassilla ja yksi ämpäri täynnä vuorikaunokkeja. Justiinsa niin. Mitä minä niille teen, kun huomenna lähdetään pariksi päiväksi kaupunkiin? Jätänkö niille sijoilleen ja sitten katson, missä kuosissa ovat kun palataan kissaeläimet mukana takaisin.

(Tästä tulee kamala kesä - teille rakkaat lukijat - minä tuskin pääsen kissateemasta eroon ollenkaan. Lässytän teidät sillä uuvuksiin. Älkää silti kaikotko, ystävät!)

Oikeastaan aika nättejä ovat. Kukkakimput. Tuleekohan minusta nyt sittenkin esiäitieni kaltainen? Että terälehtiä varisee pitkin ruokapöytiä nyt sitten tästä eteenpäin. Vanamoita en ainakaan raaskii metsästä ottaa. Vaikka niissä onkin maailman paras haisu. Jos keräänkin kimppuja, niin vain siksi että säästyvät poisheittämiseltä. Että ilahduttavat meitä ja kesävieraita sadepäivinä ja myöhäisinä iltoina vielä viimetöikseen ennen kuihtumista.

Niin, kamala ajatus että kohta on kaunein aika ohi. Sen ääneensanomisella minä joka vuosi läheisiäni järkytän. Siihen ei sentään ole näköjään nytkään tullut muutosta.

Kesäeväät ovat meillä yksinkertaiset, kun ollaan kahden.

Ensimmäisenä lomailtana saimme mahtavan auringonlaskun ja sumun. Silloin ei maltettu ollenkaan sisälle ruokahommiin vaan jämähdettiin rantaan. Minulla oli yövuorot takana ja mieli jo niistä valmiiksi autereinen. Jotenkin oli ikuisesti mieleenpainuvaa. Miten sama järvi, samat ilmiöt, voivatkin aina aiheuttaa saman yhtä yllättyneen reaktion ihmisessä. Hölmöys on inhimillistä. Suorastaan rakastettavaa. Varsinkin muissa kuin omassa itsessä.

Kyllä minulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa inventaariosta ja kaikesta. Ehkä palaan linjoille heti huomenna. Kun kerroin, että tämä on samalla myös huoltokäynti, niin taisin tarkoittaa oikeastaan vain nurmikon leikkaamista. Muuten tämä on ollut puhdasta sielunhuoltoa. Mutta on sekin ihana kesärituaali, kun soitan naapuriin. Kysyn, miten voi meidän yhteinen ruohonleikkurimme ja pitääkö hakea kyliltä polttoainetta. Ei tarvinnut.

Ryyppyä pitää painaa neljä kertaa ja käynnistysnaru oli katkennut, joten naapuri oli solminut siihen jatkopalan. Erittäin hyvin toimi! Ja mikä tuoksu tuli kun oli rämettynyt piha ajettu. Se kuuluisa vastaleikatun nurmikon tuoksu. Varsinkin nyt kun sataa, niin voisin vain istuksia portaalla ja haistella. Jos vaan ei olisi hyttysiä. Minä niille aina laulan piruuttanikin, että "aurinko paistaa, ei ole aikaa, hyrisi hyttynen, hämärän henki". Sitten pistän hyttyskiekuran palamaan ja suihkutan offia nilkkohin ynnä niskaan.

Kyllä siinä tuoksumaailma pikkuisen kärsii. Mutta ei se mitään.