Pikkujuhannuskausi

Olen jo ainakin viikon verrannut tätä kesälomia edeltävää aikaa pikkujoulukauteen. Jotenkin on kiire. Töissä ja vapaa-ajalla. Ja molempiin meinaa tunkea kuitenkin jo sellainen vähän välinpitämätön ote. Ei siis sillä tavalla, että hetket olisivat merkityksettömiä - päinvastoin - vaan siten, että tulee keskityttyä vaan siihen nimenomaiseen tilanteeseen.

Ja kun siitä irtautuu, istuu esimerkiksi bussiin tai menee illalla yrittämään unta, niin tajuaa ettei seuraava tilanne ole vielä ehtinyt melkein mieleen ollenkaan. Ja toisaalta, pitkällä tähtäimellä ajatukset ovat jo kaukana lomassa. Nuku siinä sitten, kun ruumiin lepoasennossa valtansa ottavat ajatukset. Sitä tulee ajateltua, että mahtaako huomiseen olla puhtaita vaatteita ja joko varpaanvälit olisivat adaptoituneet kunnolla varvastossuihin vai parannellaanko rakkuloita vielä päivä tai pari.

Ja tulee myöskin tunnelmoitua päivällä koettujen asioiden äärellä. Ja jos niitä on paljon, sitä huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole tullut paljonkaan nukuttua. Koska kesäaamut ovat maailman paras ilmiö, niin väsymys kostautuu enimmäkseen iltapäivisin. Valoisaa yötä kohtihan sitä sitten taas piristyy.

Olen mm. käynyt kesän ensimmäisillä toriaamukahveilla. Oikein otin yövuoroon lähtiessäni kameran mukaan, että sitten nappailen aamusella tunnelmakuvia. Torilla alkoi pikkuisen ujostuttaa ja haaveilemani otokset perunamyyjien ahavoituneista kourista jäi ottamatta. Tai mansikkatytön pisamista. Tai romanikerjäläisestä torin kulmalla. Tai loputonta elämäntarinaansa kertovasta ikäihmisestä kukkakojulla.

Eräs vanhahko herra tahtoi puhutella minua kun notkuin kamera kaulassa ystävää odotellen. Hän kehui, miten on hieno harrastus tuo valokuvaaminen. Olin samaa mieltä. Sitten hän alkoi muistella lapsuutensa luokkaretkiaikoja, kuinka vieläkin on - ehkä jossain - tallessa se mustavalkoinen kuva, jossa kaksi koulukaveria istuu kiven päällä Turun saaristossa. Reput jalkojen juuressa, onnistuneen retken ilo kasvoilla.

Toinen luokka teki kuulemma retken Ruotsiin, eikä se varmaankaan ollut yhtä hyvä.

Minä sain ehkä torihullun maineen, kun kysyin myyjältä, että saanko ottaa kuvan tomaateista. Mistäs minä voin tietää, vaikka niillä olisi jotenkin tarkoin varjeltu yksityisyys. Kyllä ottaisi päähän joutua oikeuteen tomaattikuvista. 

Torikahviaamun iltana oli ystävän syntymäpäiväjuhlat Villingissä. Yritin ottaa välissä päiväunet. Kun oli kuuma, ja vähän jännittikin, niin tuli sitten lähinnä vain pötköteltyä kissan kanssa tassu kädessä. Saan nykyään kissoilta moitteita sisälämpötilasta. Että ei voi talviseen malliin tulla enää kylkeen makoilemaan, kun on liian lämmin. Katit näyttävät poikkeuksetta pitävän hellettä minun syynäni.

Niin yritetään sitten olla helliä vain etänä. Kyllä siihen voi pieni varvasanturakosketus riittää paremman puutteessa.

Kyllä oli se Villinki ihana paikka. Hyvä idea ystävältä. Paikkasi aukon minunkin sivistyksessäni. Minullahan on näitä Helsingin lumottuja paikkoja ihan enemmänkin rästissä, en kehtaa edes luetella. No, ulkouimalat nyt esimerkiksi voisin mainita.

Otin juhliin kameran mukaan. Alunperin siksi, että jos tulee ohjelmanumeroita joissa on riski joutua itse esiintymään, niin voin kätevästi naamioitua dokumentointihommien taakse. 

Nyt minulla on varmaankin 200 kuvaa - ylikin - lajiteltavana. Mutta älyttömän hauskaa oli harjoitella juhlakuvaamista. Etenkin kun oli mielettömän mukavat juhlat. Tunnelmaa sain talteen, vaan vielä on hakusassa kesäyön valon oikeaoppinen balanssi. Tulee olemaan niin paljon tekemistä lomalla, kun olen suunnitellut keskittyväni myös kuvauksen lisäopiskeluun. 

Lisäksi aion mm. kirjoittaa, suursiivota mökin, opiskella uusia kesäruokalajeja, raivata aittaan nukkumatilaa, meloa, seurustella ihmisten kanssa, lukea läjän kirjoja ja raivata Ryötönperän maastoa. Sitä aina tässä vaiheessa kesää luulee, että aikaa on loputtomiin. Vaikka kyllä sitä pitäisi tähän ikään mennessä jo olla oppinut, että turha suunnittelu yksinkertaisesti on turhaa.

Ja kyllä minä vähän allerginen kesäloma-almanakan täyttämiselle olenkin. Pitää saada olla rauha.

No sitten. Syntymäpäiväjuhlia seuraavana päivänä saimme yövieraaksi 5-vuotiaan fantasiaelokuvapersoonan isänsä kanssa. Etukäteen vähän ajattelin, että mahdanko olla uupunut synttärijuhlinnan jäljiltä ja että onko se noloa kun toiset tulevat Keski-Suomesta asti yökylään. Sekin murhe oli turhaa.

Heti kun olin kuullut muutamia pikkupojan versioita erilaisten elokuvakohtausten melodioista, niin tiesin että olin jo voiton puolella. Annoin hänelle vierailusta muistoksi itselleni tarpeettomaksi käyneen Star Wars -kirjan.

Juhlahetkien jälkeinen orpo olo - kyllähän sellainen usein tulee - piti purkaa johonkin. Minä pesin kesäautoni pienellä sienellä läpikotaisin. Kolmeen kertaan. Helmikaaraa on käytetty talvella lähinnä miehen auton käynnistysapuna, joten olikin jo aika lepytellä. Mökillä sitten vahataan oikein, lepertelin samalla kun pesin oikean puolen vilkkuja. 

Niissähän on se pieni kosketushäiriö, niin ajattelin jos pyörivillä hellillä liikkeillä suostuisivat toimimaan maaseudulle huoltoon saakka. On niin kiusallista, kun voi kääntyä oikeaoppisesti vain vasemmalle.

Tuli myös vähän somisteltua puhdasta autoa. Kesähattu takaikkunalle ja tarra lasiin sen merkiksi, että ollaan oikeastaan eliittiä. Ei vaan, kevättalvella kun mökkimatkalla tankattiin miehen autoa Pälkäneellä, tuli juttua italialaisen rättisitikkapojan kanssa. Hän oli yksinpurjehduksella yksinajelulla Jäämerelle saakka. Melkein kutsuttiin hänet Ryötönperälle taukosaunaan ja yöksi, mutta ei sitten kehdattu.

Tuli sellainen mielikuva, että hän silmät lupsahdellen kuuntelee saunakamarissa meidän viinihuppelisia anekdoottejamme Suomesta eikä kaipaa mitään muuta kuin nukkumaan, jotta jaksaisi taas ajaa huomenna. Niin ystävyys jäi sitten tarran asteelle. Ja sunnuntaina minä liimasin sen Helmikaaran ikkunaan, koska kesäautoni lapsuudenkoti on Pälkäneellä. Ja sen saman huoltoaseman pihassa aikoinaan tein kaupat, jossa nyt kohdattiin tämä erakkoluonteinen italiaano.

Mielestäni ihan loogista. Ajatelkaa, mitä hyvänsä.

Välillä olen ehtinyt silmäillä ja haistella kotipihaa. Siivottavaa olisi, mutta tuoksu on ihana. Olen ehtiessäni keskittynyt jälkimmäiseen. Esimerkiksi sinä yönä, kun fantasiaelokuvapersoonalapsi oli jo nukkumassa, tuli istuttua ulkona. Ja suunniteltua, tutustumisen lisäksi.

Saan lunastaa yhdeltä työkaverilta ehkä vanhoja ikkunanpokia ja fantasiaelokuvapersoonalapsen isä osaa kuulemma tehdä valuhommia ja perustuksia. Todettiin miehen kanssa, että Ryötönperän kasvihuonehan on jo käytännössä valmis. Materiaalia alkaa olla jo kohta huvimajaankin ja vaikka mihin.

Silläpä ollaan alettu miettiä, että jos kerrankin vietettäisiin lomaa oikein pitkästi putkeen maalla ilman ravaamista kaupungissa. Että jos vihdoinkin - neljäs Ryötönperä-kesähän tässä jo alkaa - otettaisiin kissatkin mukaan ja annettaisiin heidänkin nauttia vapaasta maaseutuelämästä. Tähänhän asti minä olen suojellut niitä ja itseäni jättämällä heidät kotiin Apulaisen tai muiden hyvien kissanhoitajien hoiviin ajatellen, että kärsivät vähemmän kotona kuin automatkailusta ja vapausasteen muutoksista.

Että katoavat metsään mökillä, ja jos ne löydän ja tuon takaisin kaupunkiin sisäkissoiksi, niin joutuvat kriisiin. Vanhat doorikset, 13 ja 15 -vuotiaat.

Minä varasin rokotusajat ensi viikolle. Se on ensimmäinen askel. Olen tehnyt gallupia lähipiirini kissaihmisillä. Suhtautuminen kissojen maaseutuvapauteen on kannustavaa. Tuntuu, että minä olen ainoa, joka näkee siinä riskejä:

- Linnut. (Pitää osta kilikellokaulapannat kissoille, että siivekkäät havaitsevat pedot ajoissa.)

- Metsä. (Ikiajoiksi katoamisen mahdollisuus.)

- Liiteri. (Pitää laittaa katiskat kiinni, etteivät jää loukkoon. Hakata pois kaikki törröttävät naulat.)

- Rantasauna. (Vihaiset hiiret ja oravat, lasinsirut sen alla.)

- Puut. (Kuka hakee kissat latvasta.)

- Ruohonleikkuri ja moottorisaha. (Pitää ottaa kissat sisälle, etteivät säikähdä ja katoa.)

- Ovet. (On tehtävä kissanluukku.)

- Järvi. (Riski minimaalinen, mutta olemassaoleva.)

- Kotiinlähtö. (Mitä jos kissoja ei löydykään. Minusta tulee työtön, kun joudun jäämään maalle.)

- Kärsimys. (Sairastuvatko mentaalisesti, vaipuvatko melankoliaan, kun kaupunkiarjessa joutuvat takaisin sisäkissoiksi.)

Minä mietin vielä.

Että näin. Vielä viikko lomaan. Käynköhän vähän kierroksilla.