Kunnossapitoa

Alkuviikosta tuli uiskenneltua aika synkissä vesissä. Aktivoitui vaikeiden vuosien muistijälki, minkä aiheutti koko elämänkaaren kannalta melko mitätön pikkuasia. Ihmettelin ilmiötä parin viisaan ja kokeneen ystävän kanssa (Kiitos!), ja todettiin että on se ihminen tosiaan kummallinen eläin. Että ei meinaa psykofysiikka uskoa sitä, mitä järki toitottaa. Että ei ole hätää, eikä ole suruakaan nyt, kaikki on tässä hetkessä hyvin.

Niin vain kuitenkin olin pari päivää niin ahdistunut, että aloin sittenkin epäillä vatsatautia. Saattoihan se osittain ehkä ollakin töissä pyörivää pöpöä, se kamala olo keskivartalossa. Kummasti se vaan juttelemalla helpotti, erikoinen virus! Heh.

No nyt on taas helppo palata noihin päiviin keveämmin ajatuksin, sillä piristyin jo lähtökohtaisesti keskiviikkoaamuna suunnatessani yövuoroista aamujunalla maalle. Edessä oli yhdennaisen kunnossapitokäynti mökille, enkä paluupäivää ollut vielä päättänyt. Sunnuntai oli deadline, mutta kas - olenkin jo kotona. Palasin eilen illalla, kun tuntui että kyllä se arktisella Ryötönperällä yksin pyöriminen tehtävänsä täytti jo ihan kahdessa vuorokaudessa.

Vaan sainpa pikkuisen valohoitoa luonnosta ja siten asiat taas asettuivat perspektiiviin. Mahakin rentoutui heti kun narskuttelin kaikuvin askelin mökin terassilla. Vähän se on muuten kummallisen meluisa se meidän sisäänkäynti, katkaisee hiljaisuuden niin kuin nyt lumen narskunta keskimäärin muutenkin. Tai suhiseva huppu päässä. Päädyin käyttämään löpsöttävää pipoa.

Olin etukäteen pohtinut miehelle ääneen sitä, että tuskin minä saunaa edes lämmitänkään kun oli luvattu niin kovat pakkaset. Näkis vaan. Kun olin ensitöikseni lapioinut polun rantaan, niin johan siellä paloi melkein samoin tein tuli kiukaanpesässä. Se on näköjään sellainen mökille saapumisen rituaali ja lopullisen mielenrauhan lähde, saada tössöttää rannassa, että ei sitä enää edes ihmiseltä itseltään kysytä. Vähän niin kuin automaattitoiminto, koska universumi tietää mitä tällainen pieneliö tarvitsee.

Sitäpaitsi rantaan osui siihen aikaan päivästä paras valo, ei tehnyt mieli olla varsinkaan sisällä mökissä ja liiterihommistakin olin tällä reissulla luvannut itselleni vapautuksen. Lasipaviljongilla oli niin paljon lunta, että päätin jättää sen rauhaan myöskin, ja aitassa olisi odottanut vain töitä. Ja kun saunarakennuksen päätehtävä on kuin onkin ihmisen rentouttaminen, niin sehän tietenkin veti puoleensa kuin magneetti konsanaan.

Siellä minä siis aluksi tunnelmoin, haaveksin taas välivuodenaikojen sumuisista säistä, iltaradion kuuntelusta ja näiden unelmien siivittämänä myöskin itse asiassa seurasta. Voin ihan reilusti tunnustaa, että tällä mökkireissulla en oikeastaan viihtynytkään niin hyvin yksin kuin yleensä. Onneksi se nyt ei ole mikään uusi ilmiö, niin selvisin toki aivan hyvin.

Naapurin rouva säikäytti vahingossa minut hiippaillessaan saunalle tervehtimään. Häntä aina niin kiinnostaa, että enkö minä pelkää mökillä yksin. On niin mukava vastata, että en enää. Ryötönperästä on tullut toinen koti, ja kukapa sitä nyt kotonaan pelkäisi. Muistan kyllä ne ensimmäisten hallintavuosieni syyspimeät yöt yksin, kun pulssi löi kaikesta tuhatta ja sataa, mielikuvitus laukkasi.

Nyt sitä tulee vain enemmän tarkkailtua vuodenkiertoa, kun on oppinut ynnä tottunut tontin tapahtumiin siihen liittyen. Valon määrä ja auringon kaari kiinnostaa tähän aikaan talvesta eniten, koska paljonkaan muuta merkillepantavaa ei yksinkertaisesti tapahdu. Minä ilahduin saunalle hetkellisesti osuvasta matalan auringon valosta ja laskin, että seuraavalla kerralla saatetaan saada siitä jo ihan kunnonkin näköhavainto, jota voi parhaimmillaan tarkkailla saunan terassilta. Kyllä oli kiva huomio se.

Ohessa teillekin havainnollistava kuva, johon merkkasin nuolella kohdan. Tuonne aurinko ehkä laskee ensi kerralla, kun ollaan paikanpäällä:

Jollei jopa pidemmällekin oikealle, mikäli menee yli kuukausi seuraavaan maaseutureissuun. Sillä asenteella minä ainakin nyt kävin, että ihan hetkeen ei tule mentyä uudelleen. Sen määrittelee sekä edessä oleva helmikuinen arkityötilanteemme että itse vuodenaikakin. Vasta keväällä alkaa taas tuntua järkevältä lähteä mökille työviikon päätteeksi ja palata sunnuntaina takaisin kaupunkiin.

Vaikka tästäkin retkestäni tuli lopulta vain kahden yön visiitti, niin siinä oli sellainen järki että ehdin tehdä vähän talvikunnossapitotöitä - muustakin kuin mielenterveyteni näkökulmasta. Vesiputket eivät olleet onneksi jäätyneet, ja nyt minä sitä ilmiötä ennaltaehkäisten lapioin kunnolla lunta pitkin talon sokkelia. Tunsin itseni ihan tosi tietäväksi maaseutuasujaksi, kun hangessa tällä asialla möyrin. Eikä sitä lunta loppujen lopuksi edes niin paljon ollut, ehkä 20-30 senttiä vaan. Sopivasti.

Sitten oli sisällä hiiriasioita. Kahden yksilön herrasväki oli keksinyt tulla tupaan melskaamaan ja ikävä oli huomata heidän löytäneen viimeiset leposijansa roskaämpäristä. Minä en lakkaa ihmettelemästä sitä hiirten kyseenalaista lahjaa päästä ämpäriin, mutta ei sitten sieltä pois. Eilen lähtiessäni nostin koko roska-astian pois alakaapista, niin ei pitäisi olla ensi kerralla raatoyllätystä siellä.

Hiirten kakkakikkaleita oli keittiössä, ja niinpä ensimmäisen illan saunanjälkeiseen - hohhoijaa, mitähän sitä nyt tekisi - pitkästymiseeni sainkin kätevän siivouspuuskan ja tyhjensin koko tason lempitokkeloistani, imuroin ja pesin kaiken puhtaaksi metsähiirten tuotoksista. Tulin siinä kyllä ajatelleeksi, että toista se on varmaan heidän kakkinsa bakteerilaatu kuin ehkä kaupunkilaisesti likaisempien siimahäntien. Eihän siellä meidän metsässä ole kuin puhdasta luontoa ja pahimmillaan pientä myyrärokkoa tai jotain.

Tallensin miehelle todistusaineistoksi hänelle(kin) niin rakkaan työtason siistinä:

Toisena iltana ladoin lautaspinoja ja kulhoja paikoilleen, mutta jätin tilaa kynttilöille. Sehän näissä yhdennaisen reissuissa tietenkin aina on, että eipä tule keittiön tasoilla ruokaa pahemmin laitettua. Ei ole taikinatokkeloita tai pastapaketteja keittiössä levällään. On nättiä ja siistiä. Mutta ei se kyllä seuraa korvaa, huomasin ajattelevani. Tai ainakin olisi ollut kiva, ettei olisi ihan yksin tarvinnut kynttilöiden ääressä tunnelmoida.

Kyllä siinä taas vähän sosiaalinen media ja chat lauloi, kun seurankipeänä laittelin kavereille viestejä. Kevätilloissa on sentään linnut ja kaikki muu havainnointi. Jäästä vapautuva järvivesikin. Ei siinä tule mieleen alvariinsa tietokoneen ääressä kököttää. Talvi-illoissa on vain itsenäinen hiljaisuus, jossa sinänsä ei ole mitään huonoa - hyvää tekee ihmiselle hiljentyäkin. Enkä minä kyllä laittanut edes radiota päälle ja Lentäjän pojankin kuuntelin youtubesta vain kerran.

Yövuorot kun painoivat taustalla, niin menin aikaisin nukkumaankin. Heräsin vasta, kun alkoi tulla valoisaa ja ajattelin, että jos sitä saisi elää talvella pitkään mökillä, niin saattaisi sitä olla levollinenkin. Mutta tietoisuus siitä, että pitkältä tuntuva kotimatka on ihan lähiaikoina edessä sai minut päätökseen, että pistän paikat kuntoon ja hoidan 400km jo samana päivänä pois. Miestäkin oli jo vähän ikävä kun oltiin nähty viimeksi maanantaiaamuna. Kolmivuorotyö tuottaa parisuhteeseen kätevää etäisyyttä joskus, mutta tykkään minä kyllä arkivapaistanikin.

Parhaimmillaan se voi tarkoittaa tällaista monipuolista viikkoa, jossa ensin hoidetaan palkkatyöt, sitten mökin talvikunnossapito ja päälle vielä yhteinen viikonloppu puolison kanssa kotona. Ei ihan huono kokonaisuus, sanoisin.

Torstaina ei keskipäivällä aurinko paistanut, kun kävin kameran kanssa vähän lenkkeilemässä. Oikeastaan oli aika nättiä mustavalkoista. Padolla näin ihan tosi monta majavien lattahäntäpolkua - kyllä ne erottaa muista jäljistä - ja ilahduin vallan, vaikken yhtään eläintä havainnutkaan. Naapurin rouva kertoi, että oli kerran aamuhämärissä tavannut joen rannalla jonkin tumman mytyn - eläimen - mutta ei ollut uskaltanut kävelysauvallaan tökätä. Ja hyvä niin.

Myöhemmin hän oli mennyt kävelykaverin kanssa päivänvalossa takaisin katsomaan, mutta eläin oli kadonnut. Saukkoa tai majavaa epäili. Miksi muut näkevät niitä, mutta minä vain jäljet? Ikuisuuskysymykseni on se. En minä mielestäni liikkuessani mitenkään erityisesti mölise tai kahise.

(Huokuukohan minusta villieläinmaailmaan samanlainen inhimillinen jännitys kuin kummitustenkin suhteen. Muut näkevät ja kuulevat kaikenlaista, mutta meikäläiselle henkiolennot ilmestyvät vain uniin tai valokuviin, niin kuin tälläkin reissulla kävi. No jaa, toki minä tiedän että ne ovat joitakin pölyheijastumia linssissä, mutta oli aika erikoinen yksi vihreä hyrrämäinen ilmestys useassa kuvassa mökin sisältä. Laitoin sen eteenpäin henkimaailman asioista kiinnostuneelle työkaverille, ihan huvin vuoksi. Järjen ääni minussa vähän latisti kummitustunnelmaa, mutta sovittiin työkaverin kanssa että pidetään joskus mökillä tutkimussessio.)

Tämän viikon eläinhavainnot rajoittuvat metsäjäniksen jälkiin ja junan ikkunasta nähtyihin kauriisiin pelloilla. Ei tullut junassa luettua yhtään, kun katselin maisemia. Niin minulle melkein aina käy, vaikka varaan mukaan kaikenlaista tekemistä. Siinä muutaman tunnin matkanteossa, on siinäkin jotain meditatiivista - olla ikään kuin kahden kodin välimatkalla, molempiin tavallaan ikävöidenkin sopivan haikealla tavalla. Kun ei sitä ihminen vaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, niin se on.

Kyllä minun olisi ollut turha sinne jäädä itsekseni hengailemaan, kun en näköjään alkanut rakentaa kirjahyllyjä enkä penkomaan perikunnan laatikoita. Hipelöin vain kaikkea näkösällä olevaa ja pohdin mm. sitä, että mistähän löytäisin lisää peltisiä plakaatteja keittiöön tiskiroiskesuojaksi. Nykyinen kissalaattani ei toiveistani huolimatta ole ainakaan hiiriin tepsinyt. Eivät kavahda siimahännät kuvia, eivätkä näköjään joululomalta jäänyttä kissaeläinten karvaa tai haisuakaan. Rohkeaa porukkaa.

Minä en vielä antautunut ihan kesäajan haaveisiin, mutta kieltämättä huhtikuun illat jo olivat mielessä. Ne villapaitaillat, kun voi jo istua pihalla. Tai edes terassilla sadetta pitelemässä. Taisi joululomalla tulla tuvassa kököttämisen kiintiö täyteen. Vähän kyllästyttää ulko-oven avauksien hyytävä pakkasvetokin, ja seisoskelu pihamaalla, jolla ei tapahdu mitään.

Tein ulko-oven eteen armeijan huovasta lämpösuojan. Saattaa silläkin pari kymppiä sähkölaskussa säästää.

Vaikka minä söinkin vain takkamakkaraa suoraan tikusta ja raejuustoa purkista, ynnä banaaneja - eli ei tullut pahemmin katettua (omia tervetuliaskahveja lukuunottamatta), niin keittiötä siivotessani kävin läpi myös kaikki kauniit astiani. On se ihana, että mökillä käy paljon vieraita niin saa niitäkin esillä pitää. Jätin nyt kaikki kaksi nättiä ruusulautastani somasti ensi kertaa varten näytille.

Keittiön kello oli pysähtynyt varttia vaille seitsemään, enkä minä siihenkään pattereita viitsinyt vaihtaa. Ehkä siksi tuntuikin niin hiljaiselta, kun ei tikittänyt edes.

Talviuni jatkuu nyt kaupungissa, ja seuraavaa mökkiraporttia saanette odottaa pitkähkön tovin. Sinne jäivät tönöt ja pala meikäläisen sielusta huollettuna, ja siellä säilyvät. On vähän hassua ajatella, että talven selkä on jo taitettu, mutta pahimmat pakkaset saattavat vielä olla edessä. Valon suhteen on lohtu, mutta lämpötilan kanssa vielä kriittistä.

Muisteltiin naapurin rouvan kanssa, että viime talvi oli aika lempeä. Toivon tästä samanlaista.