Alas on pitkä matka (Lukunurkka.)

Loppiaista vaan sinne! Kalenterivuosikin vaihtui, mutta minä en ole ehtinyt kirjoittaa. Nyt otan pyhäpäivän kunniaksi hetken itselleni ja raportoin pois vaivaamasta mainion lukukokemuksen. Se on itse asiassa jo marraskuulta, ja tosiaan halu kertoa siitä palasi uudelleen mieleen tämän vuoden ensimmäisenä aamuna kun odotin bussia yövuoroista kotiin. 

Minä tiesin, että uudenvuoden yö oli kaupungin päivystäville duunareille ollut kiireinen. Katselin Rautatientorin luistinrataa ja rakennuksia siinä ympärillä. Ja mietin, että olikohan jollakin ollut yöllä yhtä synkkiä ajatuksia kuin tämän Nick Hornbyn kirjan neljällä sankarilla, jotka vahingossa tulivat tutustuneeksi katolla elämästä luopumisen ajatuksissa. Toivoin tietenkin, että ei. Tai eihän ajatuksia voi estää, mutta teot halutessaan voi. Ja siitähän tässä vähän oli kysymys myös. Että annetaan elämälle nyt kumminkin vielä tilaisuus.

Itse asiassa päähenkilöt toteuttivat juuri sen, mitä olen joskus itsekin miettinyt. Että jos sitä oikeasti vajoaa niin alas, että on valmis ottamaan itseltään hengen, niin eikö sitten ole lopulta ihan sama katsoa kaikki loppuun saakka? Ainakin vähän aikaa vielä. Antaa mennä vaan, vaikka pikkuisen välinpitämättömästikin. Ei sitä aina elämän tarvitse niin täydellistä olla, tai täyttä - kuten on muodikasta sanoa. Vaan, kai minun on helppo tässä kevyesti jaaritella tällaista, kun edessä näkyy muutakin kuin mustaa. Olen vain kerran tässä elämässäni ollut niin synkeässä jamassa, että voin kuvitella tornitalon katolla seisovan ihmisen tunnelmat. Onneksi se meni ohi, todella.

Kyllä se on niin harva, joka pääsee läpi elämänkaarensa ilman vaikeita tilanteita - itsestä riippumattomia tai itse aiheutettuja. Oli oikeastaan kirjaa lukiessa aika hauska miettiä, että kuinka pahasti minun pitäisi sössiä etten kehtaisi enää olla olemassa. Kun Hornbyhan oli kuitenkin valinnut tyylilajiksi mustan huumorin ja lämpimän inhimillisyyden, mistä tykkäsin kovasti. Jokainen - toisistaan täysin erilainen - päähenkilö oli herttaisella tavalla höpsö, ja niin kivasti täydensi toista. Niinhän tämä menee, jos ei aivan erakkona elä.

Lukiessa tuli pohdittua kaikenlaista kyllä muutakin, johtuen antoisan kirjavasta henkilövalikoimasta. Eli lopulta itsemurha tai sen hautominen ei ollut mikään pääteema ollenkaan. Tuli mietittyä, miten toteutumattomat unelmat ja pettymykset saavat hetkittäin kohtuuttoman suuren painoarvon. Esimerkiksi. Konkreettisesti pysähdyin ajattelemaan myös omaishoitajien yksinäisyyttä tai sitä, miten joskus tulee nuoren ihmisen rettelöintiä pidettyä "vain" ikäkauteen kuuluvana mellastuksena, vaikka takana olisi jotain ihan muuta(kin).

Mutta en minä noin rakentaviinkaan mietteisiin lopulta kovin pitkäksi ajaksi pysähtynyt, vaan luin kirjaa enimmäkseen hyvänä viihteenä. Siksihän minä luen. En kaipaa vapaa-aikaani mitään kovin syvällistä, sillä sitä tarjoaa työelämä ihan riittävästi, mikä on ollut helpottava keski-iän havainto näin sivumennen sanoen. Alas on pitkä matka on hyvin kirjoitettu (2005) ja ilmeisesti siten myös suomennettukin (2006). Hornbylta olen joskus yrittänyt lukea Uskollista äänentoistoa, mutta muistan etten musiikkia kuuntelemattomana ihmisenä tainnut olla oikein kohderyhmää. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen? Ja samalla muitakin Nickin kirjoja. On ehkä tammikuun virikkeeksi painuttava kirjastoon. Illat ovat vielä pitkiä ja pitkästyttäviä ennen kevättä, ja niihin tarvitaan sisältöä.

Jännä muuten, miten mielikuvissani tämä opuksen tapahtumat sijoittuvat kokolailla pimeään vuorokauden aikaan tai tunkkaisiin tiloihin. Johtuukohan se osittain siitä, että tosiaan luin marraskuussa jolloin aurinko ei näyttäytynyt Helsingissä ollenkaan. Luin aamupimeissä busseissa ja iltaisin unta odotellessa, vettä satoi ja taisi ahdistaakin vähän. Tokihan kirjan tapahtumat alkoivat ja jatkuivat pitkään nimenomaan (uudenvuoden) yönä, mutta kyllä tarina liikkui ihan päivänvalossakin ja jopa auringossakin vallan. Mikä oli mukavaa, pääsi itsekin vähän valoon välillä.

Vaikka minä tykkäänkin lukea liikuttavia tarinoita ystävyydestä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä - kunhan ne päättyvät hyvin - niin oli varsin virkistävää ja jotenkin oikeastaan todellisempaa tutustua näihin keskenään känkkäröiviin henkilöihin. He hädintuskin viitsivät edes itselleen tunnustaa välittävänsä toisistaan, mutta silti oli kummallinen vetovoima ja vähän pelastamisen viettikin. Tuli yhtäkkiä tarve selvittää kaverin solmuja niin, että tämän elämä olisi pikkuisen helpompaa.

Ihanan sympaattista, minusta. Hienosti Hornby vältti sellaisen asetelman, että kyse olisi ollut toisen asioihin puuttumisesta, ronkkimisesta tai arvostelusta. Vaan nimenomaan jopa katkerakin ihminen tuli vahingossa välittäneeksi toisesta ja vieläpä osoittaneeksi sen käytännössä. Se oli tavallaan se sato, jota henkilöt tulivat korjanneeksi kun päättivät antaa elämälle tilaisuuden, vaikkakin itse omaansa välinpitämättömästi suhtautuen.

Sivutuotteena tässä sai siis tunnistaa epäitsekkyyttä, mikä on mielestäni ihanteellisena ihmisen piirteenä kokenut vähän turhan inflaation. Nykyään niin paljon toitotetaan sitä, miten täytyy itsestään pitää huoli ja siihen olennaisena osana liittyy muka hankalien kanssaihmisten karsiminen omasta elämästä pois. Ihan pokkana julkisesti viisauksina hoetaan sitä, miten tulisi siivota elinpiiristään ulos ne tyypit, jotka haittaavat omaa olemista. Voi jestas sentään, olen miettinyt. Jos minun lähimmäiseni noudattaisivat tuota logiikkaa, saattaisin olla enimmäkseen yksin. Kiitos, että ette noudata.

Tämä kirja oli juuri päinvastainen julistus. Otetaan elämäämme niitä tyyppejä, jotka saattavat ärsyttää ihan tosi paljon. Ja jeesataankin niitä kuule vielä pikkuisen, saadaan siten omasta paskasta olosta enemmän irti. Paljon enemmän, kuin rypemisestä tai jatkuvasta oman onnen tavoittelusta.

Oho, en muistanutkaan ajatelleeni myös tuota. Hups.

Tottakai meistä jokaisesta on ihanaa, kun on olemassa sellaisia läheisiä jotka meitä pönkittävät ja siivittävät kaiken hyvän olemassaoloa. Mutta jos olisi pelkästään niin, niin kyllä tämä olisi aika hemmetin tylsää. Vaikken kaipaakaan tällä hetkellä mitään räiskyvää värikkyyttä, niin kyllä voin sen sanoa rehellisesti että eläminen jossain ikuisen seesteisyyden linnakkeessa voisi tuntua pitkästyttävältä, noin niin kuin loppujen lopuksi.

En nyt tahallanikaan kerro itse tyypeistä enempää, sillä en halua pilata. Toivon, että moni muukin lukisi talviviihteekseen tämän kirjan, sillä tästä voi saada parhaimmillaan enemmän irti kuin vaikkapa kaikenmaailman elämäntaito-oppaista.

Kerron kuitenkin vielä sen, että vaikka tämä oli virkistävän kevyttä luettavaa synkästä alkuasetelmastaan huolimatta, niin henkilöt olivat sellaisia että tavallaan lukija sai monta tarinaa. Heistä jokaisesta olisi saanut oman kirjansa, mitä itse asiassa jäin oikein kaipuulla haaveksimaankin. Ihme, että Hornby on malttanut jättää tämän näin. Paitsi, että mistäs minä tiedän kun en ole niitä muita hänen teoksiaan lukenut, vielä.

Ihailtavaa kirjailijalta, että hän vain mainitsi muutamia mielettömän herkullisia käännekohtia! Sillä tavalla lukijan omakin mielikuvitus saa tilaa askarrella, eikä tule oltua vain pöllö sivustakatsoja.

Ai niin. Muistaakseni Milla - jolta kirjan lainasin - sanoi, ettei tartte palauttaa. Ei siis siksi, etteikö kirja olisi hyvä vaan ihan kirjahyllysyistä. Niin, että voin jatkaa kierrättämistä ja antaa/lähettää tämän seuraavalle, jos joku kiinnostuu. Ei muuta kuin viestiä minulle sitten, jos tulee sellainen olo.

"Ei millään pahalla, mutta..." Martin ilmiselvästi toivoi, että nämä neljä sanaa ja ylimalkainen kädenheilautus meihin päin säästäisivät häneltä selvittämisen vaivan. Mutta minä en aikonut päästää häntä pälkähästä.

En minäkään ollut tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan, en siihen mennessä. Mutta nyt kuuluin porukkaan, josta Martin ei pitänyt kovin paljon, ja olin siinä mukana täysillä.

"Mutta mitä?" minä kysyin.

"No. Ettehän te ole samanlaisia kuin minä."

Havaitsin hänen painotuksestaan selvää ylimielisyyttä. "Haista vittu", minä sanoin. "Niin kuin minä yleensä hengailisin tuollaisten kusipäiden kanssa."

"No siinä sitten ollaan. Meidän kannattaisi nyt vain paiskata kättä, kiittää toisiamme erittäin antoisasta yöstä ja lähteä sitten kukin tahollemme."

"Ja kuolla", sanoi Jess.

"Mahdollisesti", sanoi Martin.

"Ja sitäkö sinä haluat?" sanoin minä.

"Noo, usko pois, ettei sellainen kuulunut pitkän ajan tavoitteisiini. Mutta ei ole mikään suuri paljastus kertoa, että kyseinen ajatus on alkanut viime aikoina kiehtoa minua. Olen kahden vaiheilla, kuten sanotaan. Mutta mitä se edes sinulle kuuluu?" hän sanoi Jessille. "Olen saanut sen vaikutelman, että et piittaa mistään etkä kenestäkään. Eikö se ollut sinun ohjenuorasi?"

Jess mietti hetken aikaa. "Kai sinä tiedät ne leffat, joissa jotkut tappelevat Empire State Buildingin tai jonkin vuoren huipulla tai jossain? Ja niissä tulee aina se kohtaus, jossa pahis liukastuu ja sankari yrittää pelastaa hänet, mutta pahiksen takinhiha repeää ja hän putoaa, ja sitten kuulee sen huudon koko pudotuksen ajan. Aaaaaaaaaah. Sellaista minä haluan."

"Haluat nähdä kuinka minä syöksyn kuolemaan?"

"Haluaisin tietää, että olen edes yrittänyt. Haluan näyttää ihmisille sen revenneen hihan."

"En tiennytkään, että olet koulunkäynyt samarialainen", Martin sanoi.

"Enkä ole. Mutta se minun henkilökohtainen filosofiani on."

"Minusta olisi helpompaa, jos tapaisimme säännöllisemmin", sanoi Maureen hiljaa. "Me kaikki. Kukaan ei oikeastaan tiedä miltä minusta ylipäätään tuntuu, paitsi te kolme. Ja Matty. Mattylle minä kerron asioita."

"Voi herran pieksut", sanoi Martin. Hän käytti uskonnollisia viittauksia, koska tiesi jääneensä tappiolle, eikä meillä kellään olisi ollut henkistä selkärankaa käskeä Maureenin painua vittuun.