Kevyissä kengissä?

Ollapa kissa vaan. Olen kyllä kovasti yrittänyt. Nukkunut tällä viikolla pari yötä ihan kellon ympäri. Miettinyt harmaina aamuina, että olisi sittenkin pitänyt mökiltä tuoda ne räväkän väriset vanhat mariverhot makkariin. Kun on tuntunut, ettei valoa meinaa tulla ollenkaan. On ollut ihana vain kääntää kylkeä ja ottaa lepo irti arkivapaista, vaikka ne vähän tuhnuisilta ovat tuntuneetkin. Pitää antaa värittömyydellekin tilaa ja kieltämättä viikonlopun yövuorot tuntuvat villasukkahiippailun jälkeen ihan mielekkäältä ajatukselta.

Suklaata on mennyt ainakin pari levyllistä. Kissat eivät siitä välitä, mutta ovat keksineet muita piristyksiä. Esimerkiksi pissaamalla taas lattialle unohtuneeseen reppuun. Mikähän hyvä tarkoitus siinäkin on taustalla. Onneksi siellä ei ollut enää kirjaston kirjoja sisällä! Pelkästään espressopaketti, purkkapussi ja työpaikan avaimet saivat omat pisaransa. Sen siitä saa kun on vässykkäihminen ja heittelee laukkujaan pitkin eteistä miten sattuu.

Mutta kävin siis kirjastossa, kuten olen uhonnut. Maanantaina. Minä olin oikein puskenut kevyet lenkkarit jalkaan aamulla töihin lähtiessäni. Olin päättänyt reippailla osan työmatkasta, mutta en muistanutkaan miten kauan kirjastossa saa aikaa kulumaan. Sitten tulikin kiire päästä kotiin esittelemään lainoja miehelle ja lukemaan. Etukäteen oli sellainen suunnitelma, että saan teille oikein raportoida sporttisuudestani, mutta kyllä yritykseni ulkoiluun tässä mössösäässä ovat niin säälittäviä olleet, että kevyiden kenkien reportaasi taitaa mennä huhtikuulle. Ihan on nyt sykkyrämeininki.

Ei saisi syyttää auringottomuutta, mutta syytän kuitenkin. Kyllä olen vahvasti sitä mieltä, että jos olisi ollut kirkkaampaa, niin olisivat saattaneet energiatasotkin olla toisenlaiset.

On tullut kirjojen lisäksi etsittyä lohtukohtia pikkuasioista. Niinkin älyvapaista kuin jokapäiväesineistä ympärillä. Ihan voin esitellä tason, jolla liikutaan. Koska meillä tiskipöytä edustaa minun henkistä tilaani, se on syytä pitää suhteellisen siistinä ja nättinä. Että ihminen voi vajota näin alas, siis ottamaan valokuvan päivittäin iloa tuovasta tiskiaineratkaisustaan. Kierrätin käsienpesusaippuan pumppupullon astianpesutarkoitukseen, ja ihailen sitä lavuaarin reunan asetelmassani. Jos olisin kissa, niin tällainen yksityiskohta olisi merkityksetön. Mutta kun en valitettavasti ole:

Jos minä alan teille jonain päivänä esitellä kuvia vessapaperirulla-asetelmista tai vastaavasta, niin toimittakaa kiitos parantolaan. Toivon todellakin, että minulla on ensi kerralla jotain muuta näytettävää kuin tiskiainepulloni.

Vielä on se varsinainen kaavailemani "keidaskin" vähän niin kuin vaiheessa. Viherasiat ovat rajoittuneet toistaiseksi herneenversoihin, en ole muka ehtinyt siemen- ja yrttikauppaan. Taitaa olla ihan vaan jaksamisesta kyse. Toisaalta huomaan kaupungilla kulkiessani yksinkertaisesti unohtavani monet kotona tehdyt suunnitelmat ja hankintalistat. Voihan se olla hyväkin  viherteemaa vielä pikkuisen säästellä, jos tämä harmaus meinaa jatkua pitkäänkin. On sitten ohjelmaa. Vaan kyllä noista versoista on ihan iloa ollut ja hyvältä maistuvat. Toinen erä on jo tulossa, mutta unohdin pikkuisen kastella, niin kituliaalta näyttää.

Pitää muistaa ostaa sitä voileipäkrassia ja kissoille vehnäoraan siemeniä. Niitä ainakin. Tulisinkohan huomenna päiväunireissulla puutarhaosaston kautta kotiin, niin olisi sitten sunnuntaiksi sopivasti viljeltävää. Silmät ja nenä kaipaavat myös ainakin rosmariinipusikkoa pöydän nurkalle. Mielessä on ollut myös yllättäen pieni oliivipuu ja tietenkin laventelit. Alkaa olla käsillä perinteinen helmikuinen Toscana-kaiho, näköjään. Ei tässä nyt ole reissuja tiedossa, paitsi miehellä työmatkoja.

Minä nökötän täällä ja korkeintaan nojatuolimatkailen.

Tämä menee nyt ihan jaaritteluksi. Tulee mieleen sellaiset puhelut, joita haluaa soittaa mutta ei sittenkään ole mitään sanottavaa. Ei tee mieli laittaa luuria kiinnikään, niin sitten jaaritellaan. Sellaisessahan minä olen itse asiassa aika hyväkin. Samaa asiaa ajaa nykyään facebookissa chattaily. On kätevää käydä lorvailun lomassa heittämässä kaverille jokin nokkela kommentti ja odottaa vielä nokkelampaa vastausta.

Ihminen saa aikaansa kulumaan kyllä niin toisarvoisiin asioihin, ettei ole tosikaan. Toisaalta, olen yrittänyt oppia arvostamaan pitkästymisen lisäksi kaikkea turhaakin. Täysin epäolennaisille asioille voisi itse asiassa kehittää jonkinlaisen hierarkian. Kavereiden kanssa joutavien lörpöttely on ehdottomasti kärkisijoilla, niin kuin on ympärilleen asetelmien tekokin. Häntäpäässä on harmaan peilikuvan ihmettely, finnien puristelu ja silmäpussien roikkuvuuden lähempi tarkastelu.

Keskivaiheilla arvoasteikkoa on tyhjän tuijottelu, haahuilu ynnä huokailu. Uskon vakaasti siihen, että aikansa tylsistymiselle annettuaan ihminen ennemmin tai myöhemmin kokee ennennäkemättömän fenikslintumaisen tarmonpuuskan. Jännä nähdä, koska se osuu minun kohdalleni vai pitäisikö sittenkin pikkuisen potkia itseään persauksille. Kyllä varmaan pitäisi, muuten luette täältä kevääseen saakka pelkkiä kirjaraportteja, vaikka otsikossa luvataan puutarhaa.

Siellä kirjastossa tapasin ensin muuten Anni-nimisen koiran heti uutuushyllyjen vieressä. Kiva kun eläimetkin pääsevät nykyään kirjastoon. Aikani rapsuteltuani tsekkasin ne pikalainat. Ei mitään kovin mielenkiintoista, eikä minun muutenkaan kannata mitään kiireellisesti luettavaa kotiin kantaa kun en välttämättä ehdi kumminkaan ajoissa loppuun. Tai ei sitä kyllä voi ennustaa. Joskus tulee vahingossa lukumaraton ja pitääkin tehdä äkkiä uusi reissu kirjastolle.

Nyt minä olin kuitenkin etsimässä itselleni sopivan laadukasta talviviihdettä. Ei kelvannut romantiikka. Ei kelvannut kyynisten välinpitämättömien miesten älykkösatiiritkaan. Elämäkerroissa tuntui olevan vain sotaa ja syöpää, aargh miten raskasta. Fiksut naiset kirjoittavat vaikeiden tunteiden perhesuhteista. Joo ei. Eikä historiaakaan. Eikä varsinkaan scifiä. 

Meinasin hermostua, mutta löysin sittenkin kivaa luettavaa ja olenkin pohtinut tällä viikolla miehelle, että haluaisin keksiä nimen sille kirjallisuuden lajityypille joka minua nyt eniten viihdyttää. Kun en minä nyt kehtaisi millään kehua olevani veijaritarinoiden kohderyhmää. Palaan tähän teemaan kunhan olen lukenut lainani. Ehkä alan tehdä muistiinpanoja kirjaviehtymysteni yhteneväisyyksistä, jospa löytäisin tuoreen määritelmän. Ehkä elän lukijana lajityyppikäännekohtaa?

Haaveilin kirjastoon mennessäni valoisista eteläeurooppamaisematarinoista, mutta ei löytynyt. Kun vuodet Toscanassa ja Provencessa on jo aikoja sitten luettu nekin. On pitänyt etsiä kuvainspiraatioita oman mielen lisäksi ihan vaan lehdistä. Pidän pöydällä auki ihania kuvia. Illan pimetessä näillä säillä jo hemmetti neljältä sitä tarvitsee sananmukaisesti valokuvia.

Jotain tähän tuhnuuteen pitäisi nyt keksiä. On vaihtoehtoina ryhti tai pehmeys. Olen taipuvainen jälkimmäiseen, koska se on armollisempi. Vaikka lenkkarini ovatkin lempeän luonnonvärisen ruskeat sekä tosiaan kevyet, ystävällisetkin suorastaan, niin silti niiden käyttämisen sijaan olen pahasti ajautumassa pastelliunelmiin. Kuukauden etuajassa. Yleensä se vaihe iskee maaliskuussa, kun alkaa ihana iltahämärien aika. Olispa se jo.

Eilen minä hipelöin kaupassa yhtä vaaleanpunaruudullista villahuiviakin, mutta jätin sen hyvästä alennuksesta huolimatta ostamatta. Minustahan tulee vähän porsaan näköinen jos pistän ylleni jotain lällyä, eli hempeilyt pitää luoda itsensä ulkopuolelle tai sisäiseen maailmaan. Enkä sitäpaitsi tarvitse yhden yhtäkään huivia lisää, enkä kyllä mitään muutakaan. Lähestyvän helmikuun teemana on meidän taloudessa muutenkin säästäväisyys, mikä tuntuu joskus muuten ihan vapauttavaltakin.

Ei ole pakko tehdä mitään erityistä, eikä varsinkaan ostaa. Toivottavasti nyt ei sitten paukahda mikään kodinkone tai muu. Lämminvesivaraajat sekä kotona että mökillä ovat seuraavaa riskiryhmää. Menee jo etukäteen hermot, jos jompikumpi levahtaa. No, ei saa murehtia etukäteen, eihän.

Olen jopa sortunut selaamaan menneiden keväiden valokuvia. Ja vaikka minua - kaikella rakkaudella - vähän pitkästyttää kun ihmiset tähän aikaan vuodesta pistävät esille valtaisia vanhojen kuvien muistelomaratooneja, niin liitänpä nyt itsekin loppuun kuvan toivoa antavasta sinivuokosta. 

Silti tällaista haikailua enemmän pitäisi keskittyä vähän kevyemmissä kengissä kulkemiseen, sekä ihan fyysisiin pitkiin kävelyihin että ikään kuin vertauskuvallisestikin. Mitä järkeä sitä on laahata arkihuolia perässään kuin jotakin harmaata viittaa, kun voisi toimia toisinkin? Nyt kun minä olen riittävästi rämpinyt tässä pitkästymisessäni, oikein möyrinyt rähmäisissä mietteissä, niin alkaa olla jo aika ja tila jollekin muulle.

Eli nyt töihin ja sitten kukkakauppaan! Ruikutus ja jaarittelu seis!