Pride. (Se elokuva.)

Kuva on lainattu täältä, kliks.

Kuinka urpo voi olla ihminen? Jos saa työnantajaltaan henkilökohtaisen vinyylisen kortin, jolla voi maksaa kulttuuririentoja eikä sitten kuitenkaan käytä sitä? Niin urpo voi olla. Minä olen. Sen minä ymmärrän, että liikuntasetelit saattavat jäädä käyttämättä - ulkoiluhan ei maksa - mutta että tällä tavalla unohtaa hakeutua elämysten pariin oman lompakon näkökulmasta ilmaiseksi. Viime vuotinen saldo jäi kokonaan käyttämättä. Urpouden ylistys, josta olen kyllä saanutkin työkavereilta noottia. He ovat käyneet muun muassa bändikeikoilla, jotka eivät ole varsinaisesti minun juttuni. Onkohan minun uudenvuodenlupaukseni nyt se, että alan rampata leffoissa ja teatterissakin?

Työmatkani varrella on aika monta valkokangasta ja näyttämöä, ei ole pakko erikseen lähteä edes.

Ajatella, jos työnantaja onnistuu siinä että minusta tulee yhtäkkiä parempi ihminen tulevien elämysten ansiosta.

Ainakin Pride-leffa teki pelkästään hyvää. Rikoin siis alkuperäisen alkuvuoden päätökseni asettua kotisohvan nurkkaan möllöttämään, ja lähdinkin kummitytön kanssa elokuviin. Ihan klassisesti lauantain päivänäytökseen. Se tuntui jo ajatuksena ihan tosi virkistävältä. Alettiin vertailla nykyistä leffamakuamme (käytiin viimeksi elokuvissa kun hän oli lapsi, ollaan välissä tehty kaikkea muuta), ja kivasti oli samankaltaisuutta. Molemmilla oli nyt agendalla hyvän mielen elokuva. 

Vähänkö arvostan sitä, että tositapahtumista saadaan aikaiseksi filmi, jonka ääressä saa nauraa, jännittyä ja liikuttuakin. Etenkin kun taustalla on raakaa historiaa ja perheiden inhimillisiä tragedioita. Nyt oli kyse vuosien 1984 ja 1985 Brittilästä, jossa ikänsä hiilikaivoksissa töitä painaneiden duunareiden kohtelu oli aika ala-arvoista ja toimeentulo uhattuna kokonaisissa kylissä. Yhtäkkiä pieni kaupunkilainen homoporukka keksi lähteä puolustamaan kaivosmiesten ihmisarvoa. Voi että. Perusteena oli empatia ja vahva tarve näyttää solidaarisuutta, myös akuutti auttamisen halu. Sellaisen pitäisi herätä jokaisessa ihmisessä edes kerran elämässä, mutta ei se vaan ole aina itsestäänselvyys.

1980-luvun Britanniassa se oli - ei mikään selviö - mutta totta:

Kuva lainattu The Guardianin sivuilta. Hieno artikkeli!
Sen on ottanut Colin Clews.

On muuten kiva kirjoittaa sellaisesta elokuvasta, jota on tosiperusteisuuden ansiosta tavallaan lupa spoilata! Olen varma, että minua sivistyneemmät ystäväni - joita riittää - ovat nimittäin tienneet tästäkin maailman tapahtumasta aina. Itselläni on mennyt hävettävän monta yksityiskohtaa historiasta ohi, siitäkin huolimatta että olen muka yleisen historian pääaineopiskelija. Paitsi etten ole kahteen lukuvuoteen muistanut ilmottautua, en läsnä- enkä poissaolevaksi. Sehän itse asiassa taitaakin kertoa minusta aika paljon. Nolo välinpitämättömyys kaikkea kohtaan, yök.

Pride-elokuvaa katsellessani aloin miettiä, että mitähän yhtä hyvää minä voisin saada vielä tässä elämässä aikaiseksi. Minkä asian kanssa nousisin barrikadeille, vastustuksista huolimatta. Sillä ei noilla homoaktivisteilla aivan kivutonta ollut kaivosäijien luottamuksen eteen ponnistellessa. Ihan oli perinteiset kammot kohdattavissa, ja AIDSkin sopivasti tapetilla. Harmi, että minä olin tuolloin vasta kymmenvuotias. Ajattelin lähinnä ensirakkauttani ja suunnittelin leikkaavani tukan lyhyeksi heti kun täytän 12.

Mutta nyt kun olen jo nelikymppinen kukkahattutäti, niin voisi sitä jonkin asian vuoksi vähän tempaistakin. Olen vaan vähän huono mellastamaan julkisesti, ja perustelen sitä sillä että asioilla on aina niin hiton monta puolta. Pelkuuruuttani en uskalla seistä minkään takana kokonaisesti. Jos pistäisin pystyyn inhimillisyystapahtuman?

Kas, miten minä nyt taas ajauduin miettimään vain omaa näkyvyyttäni. Palataan elokuviin. No, ensinnäkään en muista koska olen viimeksi käynyt leffassa. Se on valtavan noloa etenkin siitä näkökulmasta, että lähi- ja tuttavapiiriini kuuluu aika paljon elokuva-alan ihmisiä. Pitäisi kannustaa ja kunnioittaa heidän ammattikuntaansa. Tästä eteenpäin se voikin olla helpompaa, koska teatterin pehmeällä penkillä aloin pillittää jo melkein mainoksissa. Isot mittakaavat, isot tunteet. On se äänentoisto ja valkokangas vaan eri asia kuin kissankarvainen kotisohva ja littutelkkari. Puhumattakaan läppärin tarjoamista kuva- ja äänimaailmoista. Huoh.

Minulla tuli itku jokaisessa ilmamaisemakuvassa kun pehmeät puhaltimet ja pitkät jouset siivittivät keltaisen pakettiauton rämän kulkua upeassa walesilaisessa maisemassa. Haluan myöskin Walesiin.

Onneksi vieressäni yksin istuvalla raavaalla miehellä oli kanssani sama itkurytmi. Ensin aloin hävetä, kun pyyhiskentelin iloisissakin kohdissa silmiäni, mutta sitten hän alkoikin aina niistää samaan aikaan. Elokuva oli sillä tavalla sopivan ennalta-arvattavasti rakennettu, että ei ehtinyt pala tulla kurkkuun ollenkaan, vaan alkoi ilman mitään välivaiheita leuka väpättää (ilmiö, jolle vanhin pikkusiskoni räjähtää nauramaan poikkeuksetta jos sattuu näkemään minut liikutuksessa) ja kyyneleet valua.

Oli vaan niin ihanaa. Ne hahmot ja konteksti, sekin ettei tarina ollut kokonaan keksitty.

Ennen lopputekstejä kerrottiin se, miten päähenkilöiden elämä meni näiden tapahtumien jälkeen. Mutta muutamasta jätettiin kertomatta. Höh. No me mentiin leffan jälkeen ennen ketjupizzeriaa vessaan, ja eikö kummilapsestani ole kasvanut minua nopeampi! Hän oli siellä yksityisessä hetkessään keksinyt, että - no tietenkin - ne, keiden kohtaloihin ei lopussa viitattu, olivat fiktiivisiä henkilöitä. Heitäpä minä en tässä nyt paljasta, katsokaa itse.

Mutta, tosiaan. Juteltiin tovi siitä, miten draama kuitenkin näitä mielikuvitustyyppejäkin varmasti tarvitsi, ja samalla itse kokonaisuuteen saatiin ujutettua sellaista ainesta, jota itse aihe aivan varmasti ansaitseekin. No mikä oli aihe? Se on mielestäni aina kaikista vaikein kysymys kun pohtii kirjaa taikka elokuvaa. Tietävätkö itse tekijät aiheen aina työhön alkaessaan? Se olisi mielenkiintoista tietää. Unohdin vissiin kysyä silloin kymmenen vuotta sitten, kun kävin käsikirjoittamisen kahden viikon pikakurssin, jonka äiti maksoi. Toivoi vissiin minustakin jotain nykyistä kiinnostavampaa.

Ja nyt täällä pohdin muiden teoksia. Tämä nyt kumminkin oli todella hyvä, yksinkertaisesti. Ainakin neljä tähteä. Ja se aihe. Sen voisi vaikka ottaa yhdestä repliikistä. Tai monestakin. Mutta esimerkiksi se, että ystävyys voi ilmaantua sieltä, mistä sitä vähiten osaa odottaa. Sieltä, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan. Arvatkaa, oliko räkärätti mytyssä tuon kohdan jälkeen? 

Siellä veskissä huomasin, että kaulaliinassakin oli nenäliinan nöyhtää oikein framilla. Vaikka tulin itkeneeksi, olen minä silti paremmalla mielellä kuin elokuviin mennessä. 

P.S. Olin toki ajatellut kirjoittaa eilisistä ravioleistani, oli kolme eri täytettä. Tai mässäillä sillä, miten taistelin tällä viikolla puhelimien kanssa. Oli käytössä veitset ja pinsetit kun testailin hajonnutta sim-korttiani. Piti myös elvistellä iduilla olevilla herneenversoilla. Mutta ehkä huomenna kirjoitan niistä, nyt tulee ystävä extempore-kylään ja pääsen vaahtoamaan leffasta ihan livenä. Halusin nyt välittömästi jakaa teillekin tämän kokemuksen, ja olen melko varma että se oli kiinnostavampaa kuin meikäläisen kyökkikokeilut tai pienivivahteinen arki. Hyvä elokuva ansaitsee heti mainostamista.