Sitä voisi

Sitä voisi viettää vaikka koko talven metsän hiljaisuudessa ikään kuin unessa. Herätä vasta aamun sarastukseen ja turauttaa kahvit. Juoda pari kupillista hämärässä, kuulostella vielä nukkuvaa taloa, joka hissukseen saattaa naksahdella pakkasessa. Sytyttää aamutakan ja kynttilät. Huvittua oravan aamukierroksesta terassilla, niin ja kammarista kuuluvasta miehen kotoisasta kuorsauksesta. Tarkkailla pihamaan puita, että tuuleekohan ulkona. Ilahtua siitä, että onkin tyyntä. Tiskata eilisillan tiskit ja ihastella somaa ja rakasta mökkikeittiötä. Keskittyä talvirutiineihin. Laittaa loput kahvit termokseen myöhemmin herääviä varten.

Sitten tulee aika vaihtaa aamutakki pilkkihaalariin. Teuvon perintöhaalari on niitä ihania vanhanaikaisia pehmeitä ja painavia, joka ei turhia kahise. Se päällä on helppo liikkua pihalla ilman että äänimaailma kärsii. Voi rauhassa tehdä aamupäivän tonttitarkastuksen ennen vähiä töitä. Pitää tutkia yläilmoja, että minkälainen päivä on tulossa. Onko harmaata vaiko kajastaako jokin kohta taivaasta nätisti ja lupaavasti.

Pilkkihaalarissa ei tule kylmä, vaikka ensimmäinen tunti ulkona menisi ihan vain suunnitteluunkin.

Sitä voi hakea sisältä kameran ja lähteä kävelylle. Tai sitten voi tuoda saunalta vesiämpärit jo valmiiksi sisälle, tyhjät puukorit liiteriin ja tehdä vaikka vähän klapeja.

Mies lähtee perinteisesti puolilta päivin kylillä käymään. Erikoinen maaseututapa, sama joka oli Taatalla. Ja taitaa olla naapurin isännälläkin. Ennen sitä sovitaan, mitä tänään syödään. Samalla voi tehdä voileivän sisällä, ja se tietenkin mutustellaan haalarit päällä keittiön korkealla ikkunajakkaralla. Ei haittaa, vaikka kengistä lumi sulaa matolle. Kyllä se kuivuu, puhdas lumi.

Sitten on taas kiire ulos, ettei pimeä yllätä.

Pikkulintuparvi pyörähtää pihapiirissä, ihmeellisen iloinen melske. Aina sitä vaan ihmettelee, miten ne pärjäävät täällä talvessa. Kummaa ja sinnikästä porukkaa. Mutta ihania. Ilman lintuja metsän keskellä olisi aika ankeaa. Liian hiljaista.

Rantajäällä jäniksen jäljet ja jonkun muun. Pitää muistaa opiskella jälkiasioita sitten illalla sisällä. Että miltä näyttää ilveksen ja miltä suden. Jompaa kumpaa veikkasivat eiliset jäälläkulkijat, kun vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi, että oli kerran nähnyt lähistöllä neljä ilvestä kerralla. Lisäsi vielä, että yleensä niitä ei näe vaikka olisi parin metrin päässä. Ilves istuu puussa ylhäällä hiljaa ja seurailee hölmöjä ihmisiä. Täytyy alkaa kävelyillä tarkastella myös yläilmoja. Toivon, että kohtaisin joskus ilveksen, hienon metsäkissan.

Sutta ei näe melkein koskaan, liikkuu pimeällä ja superhiljaa.

Haalari päällä on hankala käydä veskissä, mutta ei se mitään. Kaikella kun on aikansa. Talvisin tulee ehkä vähän pantattua huussihätää, mutta ennemmin tai myöhemmin sekin on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Ihminen kun ei onneksi ole nukke tahi robotti. 

Silläpä tulee myös inhimillisiä ajatuksia. Voi vaikka ihmetellä sitä, miten puoliso pystyy tunnelmoimaan koko valoisankin ajan sisällä. Hän lukee kirjaa, lehtiä tai sarjakuvia takan ääressä. Jos viereen on iltapäivällä ilmaantunut lasi punaviiniä, se on merkki että minäkin voin lorotella lasillisen. Sitä kun nautiskelee, voi samalla laskea vettä ämpäreihin ja kuunnella vaikka radiosta uutiset.

Hanskat ovat unohtuneet ulos jonnekin. Kyllä paljain käsin pystyy yhdet vesiämpärit rantaan kantamaan. Paluumatkalla voi keräillä lyhdyistä eiliset kynttilänjämät pilkkihaalarin taskuun. Ne alkavatkin olla jo aika täynnä. Pitää hakea sisältä uusia kynttilöitä ja tulitikut. Tekee mieli pestä nokisimmat lyhdyt, mutta toisaalta ei tee mieli sisälle, joten antaa olla. Jos sitten vaikka huomenna.

Tai keväällä.

Kahden, kolmen aikaan on laitettava saunaan tulet. Ensin kiukaaseen ja sitten takkakamarin kamiinaan. Tulee ehkä tuijoteltua tulta tarpeettoman pitkään. Kyllä se on jo hyvin syttynyt. Sitä kun löytää itsensä kamiinajakkaralta, niin mielessä käy vähäsen kaupunkielämäkin. Mutta ei kyllä erityisellä kaipuulla. Sitä vaan muistaa olla jotenkin kiitollinen tästä hetkestä, se on juuri sellainen jota ruuhkabussissa tulee haikailtua. Sielläkin lohduttaa tieto siitä, että mökki ja rantasauna - ne eivät katoa minnekään poissaollessamme.

Vielä saa toivottavasti tässä elämässä sytytellä monia tulia. Istua illalla löylyssä ja olla henkevyyteen saakka tyytyväinen.

Tulee sininen hetki. Aina vähän yllättäen. Tulee aika sytyttää valoja pihalle. Tulee miesten saunavuoro - jos mökillä on meidän lisäksemme muita. Tulee aika riisua pilkkihaalari ja pipo. Tulee miehiä ilmoittamaan, että sauna on naisille vapaa. Pitkältä löylyreissulta kun palaa, on miesväki järjestänyt ruokaa ja kattanut pöydän. Onkin nälkä, päivät tulee kulutettua aika vähin eväin, olen aina ollut sellainen.

Syödään yhdessä ja tehdään televisiosuunnitelma. Se, joka ei halua katsoa elokuvaa tai sarjoja, voi lukea kirjaa tai näprätä tietokonetta. Ei puhettakaan, että alkaisi esimerkiksi kaappien siivoilu vaikka kaupungissa aina kuvittelen, että sitten mökillä pitkinä pimeinä iltoina voi sitäkin hommaa tehdä. Mieluummin sitä vaikka pitkästyy vähän. Niin kuin usein käykin, eikä sekään haittaa. Tulee odoteltua, että koskas se kello tulisi niin paljon, että voi mennä jo sänkyyn lukemaan ja nukkumaan.

Niin. Noin sitä voisi ihan hyvin viettää koko talven. 

Viime päivinä olen saunavuoroa odotellessani skannaillut perikunnan valokuvia. Se on aika hyvää talvipuuhaa, kesällä ei malta. Paitsi jos sattuu myrskysää. Mutta silloinkin on kyllä kiva istua saunalla tai Lasipaviljongissa. Tai siivoilla liiteriä, mahdollisesti tehdä lisää polttopuita.

Jos on yleisöä, kukaan ei säästy muisteloiltani. Eilen jäin miettimään, että vanhempani olivat levottomampia kuin minä. Piti päästä matkoille ja saada elämyksiä. Olenkohan minä jotenkin vähän tylsä, kun en kaipaile sellaista vai muutunkohan vielä. Kyllästynköhän loputtomaan tunnelmointiin, vai johtuuko rauhankaipuuni ammatinvalinnasta.

Kun saa tai pitää olla kaupungissa sosiaalinen ja tehokaskin, niin sitä mieluummin istuu vapaa-ajallaan mökkiportaalla tai rannassa. Ei kaipaile lentokentille tai maanteille. Äidin taiteilijatyö oli toisenlaista, yksinäistä. Isä puolestaan tykkäsi moottoripyöristä. Onneksi minulla oli isovanhemmat, niin vanhemmistani molemmat pääsivät matkustelemaan 1970-luvullakin, vaikka minä olin pieni. Siinä sivutuotteena taisi sitten syntyä tämä rakkauteni maalla olemiseen.

Äiti Sardiniassa vuonna 1979.

Isä Eurooppaa kiertelemässä samoihin aikoihin.

Nyt on aika jättää taakse mökkiranta tältä erää. Puolentoista tunnin päästä mies istuu jo auto käynnissä ja minun pitää pakata kissat koreihinsa, tehdä talossa viimeinen tsekkauskierros. Luetella asiat ääneen: "Yläkerta ok, patterit ok, keittolevyt pois päältä, aitta tsekattu, ranta kunnossa, liiterin ovet kiinni."

Tämä on ollut ihana loma, ja olen jo monta päivää miettinyt että tuleeko tammikuusta taukokuukausi mökkeilyyn, vai millä asenteella minä nyt lähden.

Kohta kun minä tiskailen astiat loppuun (unohduin kesken kaiken tähän kirjoittelemaan), muut heräilevät, ja alkaa lähtöhässäkkä. Se on ehkä hankalinta, mitä mökkeilyssä tiedän. Sentään eilen aloitettiin jo valmistelut. Minä kannoin kuusen pois, Apulainen imuroi neulaset ja murut. Suljin jo aitan ja kasvihuoneen ovet, keräsin joitakin lyhtyjä pihamaalta turvaan. Tuotiin saunalta shampoot pois jäätymästä.

Kotona odottaa onneksi vielä yksi vapaapäivä, ja juhlapyhien vuoksi muitakin - vaikka uudenvuoden vietänkin yövuorossa. On itse asiassa paljon kiinnostavaa tekemistäkin edessä, ja rakkaita työkavereita on ihana nähdä myös. Eilen vasta tuli ensimmäiset lomatekstiviestit, jokainen on ottanut tervettä etäisyyttä, mutta ajatukset taitavat olla muillakin jo jälleennäkemisessä.

Ollaan selvitty vuoden pimeimmän kohdan yli juhlimalla valoa ja rauhoittumalla. Se on niin parasta, että on saanut samalla levätä. Seuraavaksi saa alkaa odottaa kevättä, joka vuosi se on lopulta tullut, ihanaa.