Sunnuntaiden fani

Minulla on täällä kotona keittiön pöydän kulmalla koko viikon kiteyttävä asetelma, kuten kuvasta näkyy. Olen nyt tulossa sellaiseen johtopäätökseen, että jos haluaa joulumielen niin siihen liittyy ennen kaikkea ihmiset. Vaikka vieraatkin. Tai ehkä juuri he. Te. Ja heidän kanssaan hetken jakaminen. 

Minulla on tänä vuonna ollut vähän haasteita sesonkihössötyksen suhteen, ja olen päättänyt että hyvä niin. Antaa olla. Olen väsyksissä, ja jotta voi olla hyväksi ynnä hyödyksi toisille, pitää ennen kaikkea huolehtia itsestään. Tänä vuonna minulle se on tarkoittanut sitä, etten erityisemmin askartele kun ei kerran huvita. Ainakaan räpelöidä yksin. Palaan teemaan myöhemmin tässä tekstissä.

En ole erityisen järkyttynyt edes siitä, että halpispostimerkkipäivä meni jo, enkä minä ole lähettänyt vielä yhtään korttia. Huomaavatkohan vanhat kaukaiset ystävät ja sukulaisisotädit, että postin joukossa ei tänä vuonna olekaan meikäläisen räpellystä? Elvistelin töissä sillä, että tämä on ensimmäinen vuosi koko aikuisiälläni kun en ole lähettänyt joulukortteja postissa. Onko se nyt ylpeydenaihe. Ei ehkä minusta, sillä minä en protestoi postikrääsää vastaan - on ihana saada kortteja - vaan sitä vastaan, että ihmiset vetävät itsensä piippuun ennen juhlapyhiä, ja sitten ollaan ihan tööt kun pitäisi jaksaa viettää aikaa läheisten kanssa.

Minä olen päättänyt voida tänä jouluna hyvin.

Ei se silti tarkoita sitä, että olisin immuuni muiden raportoinneille ja ahkerien vaikka bloggaajien joulukalentereille. Yövuorojen välissä oli esimerkiksi pakko laittaa merisuolaa purkkiin - koska näin vinkin Kotipalapelissä, ja kokeilla "kiipeääkö" se laitoja pitkin vesitilkan ansiosta. Ohjeessa neuvottiin, että karkeaa suolaa. Mutta minulla oli vain hienoa:

Tuijottelin suola-astiaa, eikä mitään tapahtunut. Vähän lässähti tunnelma.

Mutta nyt minulla on tällainen jännä huurrepurkki, joten kyllä se toimi sittenkin. Jollain tasolla. Ihmeellistä!

No sitten töissä. Yövuoroissa. Olen ottanut jo vuosia sitten perinteeksi tilata nuorison piparkakkuillan omaan työvuorooni. Ideana siis se, että samalla pääsen itsekin vähän fiiliksiin. Joka vuosi se toimii. On aika kiitollinen tunne valvoa leipomishässäkkäillan jälkeen Helsingin yössä. Päivystää yhdessä joulutuoksun kanssa ja muistella sitä, miten kaulimet, muotit ja sokeripursottimet saivat alkuillasta kyytiä. Miten sain nähdä, miten esimerkiksi syntyjään eri kulttuurista oleva teini pisteli menemään suomalaisen kansanperinteen kanssa.

Miten meidän nuoriso halusi kuulla nimenomaan Varpunen jouluaamuna - kipaleen, josta minä en erityisemmin tykkää, koska se sattuu. Rakastan lintuja ja edesmenneitä läheisiäni, enkä millään jaksaisi kestää sitä ajatusta mitä laulu tarjoaa. Kerroin siitä nuorisollekin, ja he ehkä saivat ymmärryksen että aikuinenkin voi olla heikko ynnä hankala. 

Mahtavia hetkiä. On melkein unohtunut pakollinen hysteria. Paitsi että perjantaiaamuna yövuorojen jälkeen odotin kirjakaupan edessä, että ovet aukeavat. Enkä ollut yksin. Meitä oli muitakin lahja-ajatuksella liikenteessä olevia. Minulla oli listalla Elsa Beskow ja laulukirjat. Tänä vuonna minulta saavat lahjoja enimmäkseen lapset.

Ollaan yhdessä todettu, että meillä aikuisilla tavaraa on liikaakin. Ehdotin siskoille ja äitipuolelle, että jospa otettaisiin almanakkarumba ja sovittaisiin ajanviettoja talveksi. Se sai kannatusta. Tavaraa enemmän kaikki kaipaavat yhdessäoloa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei ole.

Silti minä pidän kiinni tietyistä perinteistä. Yksi niistä on Stockan jouluikkunalla liikuttuminen. Yövuoroväsymyksessä se on todella helppoa. Kiva, että on olemassa tavaratalon asetelma, jossa ei ole hintalappuja. Minä tykkäsin tänä vuonna eniten pöllöperheestä ja lentämään lähtemässä olevasta punatulkusta. Parhaimman kuvan sain silti hänestä:

Kun minä sitten tulin lopulta reissuiltani kotiin, aloin paketoida niitä kirjoja. Olin myös visioinut Suurta Askarteluhetkeä läheisiä muistaakseni, mutta nukahdinkin sohvalle. Glögi ja kynttilät odottivat koskemattomina, kun mies soitti työmatkaltaan ja herätti. Olin ihan tokkurassa.

Sen verran muistin päivän käänteistä kertoa, että toinen vanhoista kissoista jaksoi osallistua paketointiin. Sekin on kissaperheissä perinne. Että lahjoissa on reikiä ja teipeissä karvoja. Ei se ole vain ihmisten juttu, että yhdessä tekemistä arvostetaan. Meillä ainakin karvaperseet (anteeksi) tykkäävät aina osallistua.

Keväällä 17 vuotta täyttävä Heljä-kissa on muuten muistanut jälleen saunan. Hän käy nykyään sekä alku- että jälkilöylyissä. Pötköttelee tyytyväisenä lauteilla, vaikka asteita olisi yli 80. Alla olevassa kuvassa paketoiva Tumppi ei tule saunaan, koska pörheän turkin ansiosta on muutenkin aina lämmin.

Eikä siinä vielä kaikki. Onneksi! Minun pieni siskoni - joka toki on jo nyt ihan aikuinen äiti - on saanut hyväntekijäherätyksen kuulemma jo syyskuussa. Eilen minä olin mukana todistamassa sitä käytännössä. Voi jestas, että olen ylpeä hänestä. Rupattelin siellä vanhusten palvelutalossa ikääntyneiden lajitovereiden kanssa, ja yhdessä pohdittiin että mites niitä lankatonttuja tehtiinkään.

Harva oikein muisti, ja sovittiin että ensi vuonna me tulemme paikalle viisaampina valmiiden mallien kanssa. Paitsi että sitä ennen viedään samat paikalliset pikkulapsiperheet askartelemaan pääsiäistä. Pitääkin alkaa tässä kohta tipuaskarteluun, että pääsen taas pätemään.

Eilen vaatimaton askarteluintoni kanavoitui vain lippusiiman tekoon. Olin alunperin ajatellut sitä palvelutalon aulassa odottavaan kuuseen, mutta kun eräs rouva toivoi samanlaista itselleen niin minä annoin tekeleeni hänelle. Rouva jäi miettimään, että laittaisiko sen ikkunaan vaiko seinälle. Minä en koskaan saa tietää, mutta oli ihan palkitsevaa nähdä se, miten tarkkana hän oli tuotokseni suhteen.

Asuma-alueen lapset saivat hipelöidä rullaattoria kyllä, mutta lippusiimaan ei saanut koskea kukaan. Rouva ilmoitti, että väkerrykseni ansiosta hänellekin tuli nyt joulu. Minua jotenkin nolotti. Kummallinen tunne.

Lisäksi joulutapahtumassa kieriteltiin mehiläisvahakynttilöitä, ja minä herkesin muistelemaan miten minäkin aikoinaan tein niitä Taatan kanssa. Meillä oli Ryötönperän mökillä oikein kynttiläpaja, keittiön pöydällä ja isoäidillä meni sotkuihimme hermot. Valettiin nimittäin samalla vanhoja kynttiläjämiä viili- ja piimäpurkkeihin. Meillä oli Taatan kanssa niin omaa kivaa. Oikein kaiholla muistelen.

Tämä on mitä parhain vuodenaika ajatella kaikkea sitä, mitä on ollut. Mutta uuden vuoden läheisyys tuottaa jännästi myös suunnitelmia. Minusta tuskin tulee parempaa ihmistä, mutta aion panostaa sisältöhommiin. Ehkä ymmärätte, mitä tarkoitan. Muistetaan luonto, perhe ja ystävät. Käyttäydytään paremmin. Pistetään itsemme likoon. Tehdään sellaista, mikä on tärkeää.

Olenkohan minä etuajassa. Ei vielä ole uusivuosi.

Tulikohan tästä tosiaan nyt vähän ennenaikainen joulurauhan julistus? Ei se mitään. Minulla on aamukammassa enää kaksi yövuoroa ennen paussia. Lupasin juuri puhelimessa, että keskiviikkona voin mennä edes tunnelma-avuksi Sudeettisavolaisen muuttoon. Eilen autoin Matrikkelitaiteilijan olohuoneen rymsteerauksessa, ja muistelin mielessäni kiitollisuudella kaikkia niitä talkoita, joita olen Ryötönperällä pitänyt.

Roskalavatalkoot. Huussihommat. Perikunnan roudaukset ja muut. Polttopuut. 

Ei sellainen ole itsestäänselvyys. Saada jeesiä elämän käännekohtiin tai arkeen. On mahtavaa, kun voi joskus maksaa takaisin. Nyt on minun vuoroni.

Nyt minä jatkan sunnuntaita kotona. Minä olen sunnuntaiden fani. Mies toi työmatkalta tuliaisiksi sitruunalikööriä, mutta säästän sen jouluksi. Miten kiva sitten kaikkien mausteiden jälkeen tunnelmoida moisen raikkauden kanssa. Jos on pakkasta, laitan pullon terassille viilenemään.

Tänään soitti mökkinaapuri ja kysyi aikataulujamme. Oli ihana kuulla, että myrsky ei ollut kaatanut puita. Siellä maalla on kaikki hyvin. Ajatella, että viikon päästä saa olla itse sitä toteamassa.