Violetti täydellistää aamut (kahvikuppihaaste)

Lainasin tämän Eevan kuvan tähän alkuinspiraatioksi.

Sain Eevalta facebookissa kiertäneen viiden kahvikupin esittelyhaasteen. Minulla olisi kyllä ollut tänne taas kirjaraporttiakin laittaa, mutta kun huomasin että haluan ehdottomasti selitellä kuppivalikoimaani monisanaisesti, niin ajattelinkin nyt piinata teitä sillä. Voin vain kuvitella, ettei ehkä ole monenkaan lukijan kiinnostuksen top10-listalla tämä aihe, mutta minkäs teet.

Eikä minulla olisi kyllä mitään kerrottavaa olemattomista jouluvalmisteluista, pihamaa-asioista nyt puhumattakaan, joten siinä mielessä tällaiset haasteet tuovat vaihtelua kaamosajan teemoihin.

Eevahan on siis opiskeluystäväni 1990-luvulta. Meillä kävi sen kolmen vuoden aikana sillä tavalla, että aina kun ryhmäkokoonpanoja arvottiin, niin me valikoiduimme samaan. Todettiin, että se oli varmaan jokin merkki luomakunnalta, sillä lähtökohtaisesti olimme kai aika erilaisia. Mutta sitten kun meistä kasvoi läheisiä, huomattiinkin että pitkistä syvällisistä keskusteluista pitämisen lisäksi meitä yhdisti ainakin myös kevyenlainen huumori. Lopulta päädyttiin ihan tietoisesti tekemään lopputyökin yhdessä, mutta sitä ennen me oltiin jo valittu yhteinen työharjoittelu Virossa. Ja siihen liittyy tuo ylläoleva kuppikuva. 

Sakun lähiön rivitalonpäätymajatalon yössä tuli mm. laulettua täysikuun unettomuudessa ja pidettyä mahanpullistelukilpailuja. Meille sattui vaikka mitä kommelluksiakin. Kerran olivat molemmat Tallinnan silloiset pankkiautomaatit yhtä aikaa rikki, ja meillä rahat aika loppu. Meinattiin pistää joulukonsertti pystyyn Raatihuoneen torille, niin kuin kolehtikeräysmielessä. Siitä on nyt jo 19 vuotta aikaa, jestas sentään. Montakohan kuutamoyötä se vaatisi, että ehdittäisiin Eevan kanssa päivittää kuulumiset.

Saatiin Tallinna-kahvikupit lahjaksi omilta opiskelutovereiltamme, jotka tulivat opintomatkalle sinne. Me Eevan kanssa toimittiin vähän niin kuin oppaina. Minun kahvikupistani meni muutossa korva rikki, pitkään se toimi kynätelineenä mutta nyt näyttää siltä, että olen sen jossain siivouspuuskassani heittänyt pois. Pitää pian päästä tunnelmoimaan Eevan kupin luokse! Ihan tekisi mieli kirjoittaa kokonaismuisteloreportaasi siitä Viron ajastamme, mutta ehkä teen sen joskus toiste. Nyt eteenpäin.

Aasinsillat ovat ihania. Myös kummitätini oli Eeva. Tarkemmin Eeva-Liisa. Nyt tuossa alla kuvassa on häneltä perinnöksi valitsemani kuppi:

Minä otin itselleni kummitädin kupin muistojen lisäksi myös muotosyistä. Koska meille on kertynyt juuri tätä suoraa mukimallia enemmänkin, mikä on tavallaan kätevää. Oikeastaan hauskaakin. Mukivalikoima tiskikaapissa näyttää sopusointuiselta kun kaikki ovat samanmuotoisia, harmittaa vaan että keltainen suosikkikuppini meni sekin taannoin rikki. Sen minä olin hankkinut Koivukylän Valintatalosta kahvipaketin kylkiäisenä. Koko on tällaisissa mukeissa hyvä, eikä mieskään ruikuta liiasta koristeellisuudesta. Minä toteutan hörsyilykaipuutani enemmän mökkioloissa ja tyydyn täällä arjessa elämään ilman Arabiaa.

Vaikka kummitätini olikin minulle rakas, tuntui että tutustuin häneen vielä kerran uudella tavalla osallistuessani kuolinpesän setvimiseen ja tavaroiden läpikäymiseen. Niin siinä varmaan monella aina käy, ihmisestä löytyy uusia puolia vaikkei häntä enää ole. Kummitäti oli vähän samanlainen nättien asioiden fani kuin minäkin, keräilijätyyppi joka teki kodistaan tunnelmallisen kulttuurikeitaan. Ihailin sitä piirrettä aina, enkä ihan vielä ole pystynyt aivan samaan mutta pyrkimys on kova.

Valitsemani kummitädin kuppi oli yksittäinen kuriositeetti arvokkaidenkin astiasettien joukossa, ja jotenkin se liikutti minua. Eikä vähiten siksi, että näytti olleen kovassa käytössä. On kulunut, tummunut ja halkeillut. Ei todellakaan tehnyt mieli heittää sitä pois.

Kummitätini oli innokas matkailija, kävi Vietnamit ja Perut ja kaikki. Siitä siispä saankin seuraavan aasinsillan Albania-mukiin, joka on kyllä täällä blogissa näytetty ennenkin. Minun eksoottisin ulkomaanmatkani on siis tähän mennessä ollut työreissu Tiranaan. Ei ollut hirveästi aikaa tuliaisten hankintaan, joten turistikrääsällä mentiin. Paitsi töihin ostettiin hieno intarsiashakkisetti. Tämä pelkistetty mukimuoto mahdollistaa senkin, että on helppo ostaa matkamuisto täydentämään valikoimaa:

Albania-mukilla saattaa jopa tehdä vieraisiin suuremman vaikutuksen kuin kauniilla mutta hieman yllätyksettömillä klassikkovalinnoilla. Jos siis haluaa jotenkin säväyttää. Ja minähän mielelläni palaan harvojen matkojeni muistelointeihin, ja mikä onkaan helpompi reitti ottaa ne monologien aiheeksi kuin juuri kahvikuppi. 

Mies menee tällä viikolla työmatkalle Italiaan. Saankohan minä Milano-kahvikupin. Se olisi ihan perusteltua, sillä olen kerran yksin seikkaillut ja yöpynytkin Milanossa kun matkustin Firenzeen, jossa äiti oli maalaamassa. Minä kun en tykkää lentää, niin olin valinnut ottaa Milanosta junan Toscanaan. Niin, että jos meillä olisi kaapissa myös Milano-muki - tai edes Italia-muki - niin voisin kerrata saapasmaan reissujani kaikille meillä kahvilla käyville. Taidanpa tehdä tällaisen tuliaistilauksen tällä kerralla. Vaikka olin kyllä ajatellut enemmän viiniä, juustoa tai italialaista joulupullaa. Minä kerron sitten mitä sain, vai sainko mitään.

Siinä missä minä olen Italia-ihminen, isoäitini oli Ranska-tyyppejä. Hän tosin kävi siellä vain kaksi kertaa, eikä tuliaisissa ollut koskaan mukeja. Oli Renoirin ja Toulouse-Lautrecin painokuvia, Monet´n lumpeet vasta potin räjäyttivätkin ja niitä minäkin lukioikäisenä olin isoäidin kanssa ihan livenä ihailemassa. 

Parhaiten Leena kuitenkin muistetaan mieltymyksestään siniseen väriin. Ja siinähän ei ollut sitten mitään rajaa, kaikki oli nättiä mikä oli sinistä. Eli vähän överiksi meni joskus. Mökillä meillä on varmaan ainakin kymmenen marimekkomukia, joissa tosiaan on hallitsevana elementtinä isoäitini ihannoima isänmaallinen sinivalkoisuus. Minä olen yhden niistä mökkimukeista tuonut kotivalikoimaanikin. Että jos iskee ikävä maalle, voi tuntea olevansa vähän lähempänä kun juo aamukahvinsa isoäitimukista:

Sinistä väriä enemmän minä olen isoäidiltäni perinyt viehtymyksen itse Marimekkoon, missä siinäkin mennään välillä vähän rajoilla. En aina oikein osaa arvioida, mikä on oikeasti nättiä ja mikä sitten lopulta kuitenkin vain marikuosia. Aina vähän mietin, että pitäisi olla kriittisempi. Mutta toisaalta miksi sittenkään. Kun en minä nyt kaikkea silmään sopivaa ole heti ostamassa, luojan kiitos.

Ja sitäpaitsi kaikella on aikansa, myös sillä mikä näyttää ja tuntuu hyvältä. Niinpä suhtaudun nykyään jokseenkin vaivaantuneesti kahteen Marimekko-kuppiini, joiden ostotilanteen muistan itse asiassa aika hyvin. Oli jotenkin ahdistunut aika, eikä oikein vissiin rahaakaan liikaa. Minä kuitenkin sain jonkun ihme herätyksen ja päätin Marimekon alelaarin äärellä, että nyt minä ostan kaksi kahvimukia ja sillä siisti. Että jollain sitä saa ihminen arkeansa ilahduttaa kyllä.

Äiti oli silloin vielä hengissä, ja muistan miten kotimatkalla bussissa näpelöin hänelle tekstiviestin ja tunnustin heti mukitörsäilyni. Tiesin, että tulen saamaan siltä suunnalta ymmärrystä, sillä äiti(kin) oli perso mielentilaostoksille ja näteille tavaroille. Minä en ole enää ollenkaan varma, ovatko nämä kuppini nättejä, mutta siellähän nuo joukossa menevät ja muistuttavat ajasta, jossa mielentilani oli jotenkin epämääräinen vissiin sitten.

Nykyään minua viehättää vähän toisenlaiset kuviot, mutta en minä nyt sen takia mukikauppaan kumminkaan lähde. Varmaan on tullut vähän tavaraähky perintöjen kanssa, eikä ole tarvetta uusia astioita. Niiden kanssa eletään, mitä käsillä on - minkä koen itse asiassa jotenkin mukavan turvalliseksi.

Uskookohan kukaan, kun kerron että joka aamu minä arvon että mistähän kupista mutterikahvini joisin. Saatan ottaa käteen "vaihtelun vuoksi" vaikka minkä mukin, mutta jo kuukausia olen tuntenut voimaantuvani vain lilasta - vai mikä violetti nyt onkaan - kupista. Oikein pitää miettiä, että mistä se on tullut. On sellainen mielikuva, että suosikkikuppini taitaa olla tytärpuoleni vuosientakainen lahja. Ja hyvä lahja on näköjään ollutkin!

Minä en kotioloissa juo kahvia ollenkaan, paitsi aamuisin. Joten se on merkittävä yksittäinen vuorokausirituaali. Ei se näytä olevan ollenkaan se ja sama mistä mukista tulee aamukofeiinit ryystettyä. Ja jännä, etten vieläkään näin lähellä joulua ole siirtynyt punaiseen yksiväriseen mukiin. Jotenkin ei se vaan ei tunnu nyt oikealta. Vain violetti täydellistää nykyiset aamut. Kyllä ihminen on kummallinen.

Toisaalta, tämä tällainen pikkuasioihin takertuminen tekee elämästä mukavalla tavalla täyttä. Kyllä aika paljon menisi hukkaan, jos joka ikinen aamu olisi ihan yhdentekevää että mistä mukista juo. Kun ei se kerran ole, näköjään. Töissä minä juon päiväkahveja tummansinisestä teemamukista. Sekin on hyvä valinta, sillä muut työkaverit eivät niin piittaa siitä väristä ja niinpä tiedän koko työvuoron ajan mikä on minun mukini. Muilla menee välillä sekaisin, ja sitten tehdään turhaa tiskiä.

Minusta tämä oli hauska haaste, tämä kahvikuppihaaste. Oli niin kiire kertoilemaan, etten jaksanut lavastaa hienoja kuvia. Minä kaivoin vain kukkalamput esille, että sain edes jonkinlaisen valaistuksen aikaiseksi. Olisi vielä ainakin yksi musta muki, Wallace & Gromit -muki ja muutama muukin, jotka ansaitsisivat selityksen. Mutta viisi pyydettiin, ja minähän raportoin jo nyt tavallaan kuudesta jos Eevankin muki lasketaan. Hauskaa oli!