Laituria ei saa lainaksi.

Hei vaan ja myöhäiset ystävänpäivätoivottelut täältä kotikeittiön nojatuolista. Sain vääntäydyttyä tähän paikoilleni ja nyt tuntuu aika hyvältä. Tänään aamulla meni yhtäkkiä selkä leveään kramppiin ja nyt on tönköt liikeradat. Jospa iltapäiväsauna helpottaisi, ja vyötärölle sidottu villahuivi. Ei ole lääkekaapissa muuta kuin aspiriinia, kun on edellisistä selkävaivoista sen verran aikaa. Vuosia. Eli en valita.

En tosiaan valita, vaan päätin tarttua saamiini haasteisiin. Siis ihaniin iloisiin asioihin, joiden tietoinen ajatteleminen on ollutkin vähän rästissä. Taru jo aiemmin talvella haastoi minut kertomaan haaveistani, Rautalinnulta sain näinä päivinä blogikavereiden ilahdutushaasteen, ja Enne pisti taannoin seitsemän vaikeaa kysymystä. Tänään vastaan niihinkin. Päätin kuitenkin, etten jaa haastetta eteenpäin, mutta olisin kyllä kiinnostunut kuulemaan mitä te muut vastaisitte Ennen kysymyksiin. Joten napatkaa mukaan!

Mutta ensin Rautiksen plokista suora lainaus:

"Haastehen säännöt on seuraavat: 

- Kirijoota plokiteksti, johona kerrot haastehen säännöt ja haastat mukahan valittemas plokkaajat (= bloggaajat).

- Kun sun haastamas plokkaaja lähtöö mukahan ja julukaasoo haastepostauksen plokisnansa, laita ilahrutusasia vireelle. Voit ilahruttaa plokkaajakaveria sulle sopivimmalla lailla esimerkiksi laittamalla hänelle postikortin, kirijehen, pienen herkun tai jotaki omatekemää. Ilahruttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!"

Tällaisiin ilahdutushommeleihinhan sitä lähtee mukaan mielellään. Minä niin tykkään teistä kaikista blogikavereista, ja olen saanut teistä paljon iloa. Kiitos kaikille! Mutta erityisesti nyt tämän haasteen haluan jakaa tällä kerralla Keskeneräiselle ja Rouva Pionille. Eikä kummallekaan sitten stressiä vastaan ottamisesta! Minä ihailen molempien viisaita sanoja, jotka pysähdyttävät miettimään ihmisenä olemista monella mielenkiintoisella tavalla. Siitä kiitokseksi haluan ilahduttaa juuri heitä, vaikka voisin sen toki tehdä jokaiselle seuraamalleni bloggarille, sillä pidän itseäni melko valikoivana lukijana. 

No sitten, Casa X:n Enne tosiaan kehitteli seitsemän visaista kysymystä, laittoi minutkin niihin vastaajien listalle. Minähän olen ystäväpiirissä yleinen vitsi, että jos minulta jotain vaikka ihan yksinkertaistakin kysyy, niin vastaus rönsyilyineen kestää ainakin puoli tuntia. Että kauankohan tähän nyt sitten menee, toivottavasti jaksatte lukea.

1. Mikä on ensimmäinen asia, jonka tulostaisit 3D-tulostimella?

Laituri. Tuli ihan ensimmäisenä mieleen, ja syy on tässä:

Syksyinen kuva Ryötönperän tynkälaiturista, olkaa hyvät. Kuten näkyy, se on vähän vaatimaton ollakseen varsinainen uinti- ja lekottelupatio. Kivasti siinä voi kyllä ilta-aurinkoa ihailla, en minä sillä. Minä 3D-tulostaisin siihen lisää pituutta ja kunnon betoniperustukset, vaikka aika hyvin noita ikiaikaisia laiturikiviäkin on. Järven vesi on jostain syystä nykyään niin alhaallakin, ettei laiturista ihan noin vain pulahdeta polskimaan. Uimareitti menee lutakon kautta ja oli minulla siitäkin esimerkkeinä paljaspyllykuvia, kun olen menossa veteen, mutta tuli selluliittinolotus - ja sitä kautta taas syntyi pieni päätös tehdä urheilullisia elämäntapamuutoksia.

Selkä vissiin pelästyi, että tämä on juuri se aurinkoinen sunnuntai kun alan lenkkeillä. Niin hän sitten päätti mennä sopivasti jumiin.

Mietin, että olisin minä voinut 3D-tulostaa itse asiassa autonkin. Mutta menopelejä voi aina lainata tai vuokrata, mutta laituria ei oikein saa lainaksi. Joten siksi laituri. 

2. Miten katetaan pöytä koreaksi?

No esimerkiksi tällä tavalla voi aloittaa:

Eräänä tammikuisena perjantaina käytin yövuorojen jälkeisen päivän pastataikinan ja raviolitäytteiden tekemiseen, ja asetelman keittiössä minä tallensin ihan tuohon kuvaan saakka. Kun mies tuli kotiin, häntä odotti yhteinen pastanvääntelyhetki. Minä siis ajattelen niin, että pöytä on erityisen korea aina silloin, kun ruoan laittamiseen liittyy kimpassa puuhailua ja aterian nauttiminen sohvan sijasta ihan pöydän ääressä. Vaihtoehtoina pasta-asioille voivat toimia esimerkiksi raclette tahi fondue-padan hyödyntäminen. Vaikka olenkin suuri juuston ystävä, niin itse juustofonduessa on jokin makuyhdistelmä, josta en oikein pidä. Niinpä fondue meillä tarkoittaa yleensä "mongolialaista pataa", jossa keitellään erilaisia aineksia liemessä. 

Oikein kattaa ja somistella minä tykkään myös silloin, kun meillä on ollut ruokavieraita. Viime kerrasta onkin pitkä aika, tai sitten on ollut kyse sunnuntaisohvavierailijoista. Ystävistä, jotka nimenomaan eivät kaipaa dinnertyyppistä laatuaikaa, vaan yhdessä töllön katsomista ja pyhäsaunaa. 

Siihen nähden, että miten kamalan paljon minä tykkään kauniista astioista, tulee ehkä liian harvoin katettua pöytä oikein tosi koreaksi. Pitääkin muistaa harrastaa sitä useammin.

3. Minkä unelman aiot toteuttaa tänä vuonna?

Retrospektiivinäyttelyn kuvataiteilijaäitini elämäntyöstä hänen kasvupaikkakunnalleen Alavudelle.

Minulla on kotona työhuoneessa
ihan ylimääräinen roikkavalokin
taidehommia varten.

Tämä liippaa siis Tarunkin haavekysymystä, ja ensin tekikin mieli vastata että kirjan kirjoittaminen. Mutta se sama haave tuntuu olevan tosi monella, ja tuskin minä tänä(kään) vuonna pääsen paria novelliaihiota pidemmälle, vaikka ideoita olisi. Minä en myöskään ole kovin hyvä kirjoittamaan fiktiota, vaan lopputuloksena on aina kömpelöä maalaiskomediaa sen sijaan, että onnistuisin kertomaan ihmisistä sekä huumorilla, lämpimästi että viisaasti.

Omasta historiasta riittäisi kirjoitettavaa. Mutta kun en haluaisi olla sellainen terapiakirjailijakaan.

Niin, että näyttelyn järjestäminen sitten kirjan sijasta. Se on ollut äidin kuoleman jälkeen minulle iso haave, ja nyt ollaan kohta toteutusvaiheessa. Mitä lähemmäksi ajankohta tulee, sitä enemmän koko projekti alkaa tuntua myös työltä. Kun päivämäärät on sovittu, niin ei voi enää ajatella, että toimii vain fiilispohjalta ja pelkästään nauttii. Tulee vastuullinen olo ja pikkuisen hirvittääkin. Olen pitänyt pieniä näyttelyitä, mutta nyt tämä iso kokonaisuus vaatii minulta aika paljon.

Voi olla, että sen aikaansaamisen jälkeen on todellakin sellainen olo, että yksi haave on toteutettu. Vaikka pidän minä sitä myös velvollisuutenani. Toisena velvollisuutena - ja haaveenakin - pidän kyllä kirjan tekemistä äidistä, ja siihen hyvää harjoitusta on tuonut nyt vuoden työn alla ollut blogi. Haluaisin siinäkin välttää liiaksi omaa näkökulmaani, mutta en minä ehkä osaisi kirjoittaa aidosti mistään muustakaan lähtökohdasta.

4. Mitä sinulla on ylläsi juuri nyt?

Haluattekohan te ihan oikeasti tietää.

Niin ilahduttaa kun aurinko taas
paistaa sisällekin. Ei haittaa pöly.

Tosiaan, se Millan kutoma sininen villahuivi keskivartalon ympärillä lähinnä ihoa selkää lämmittämässä. Merimieshenkinen raitapaita sitten siinä - lempivaatteeni joka on jo niin kulahtanut, ettei sitä voi julkisesti käyttää. Äidinäidin kutoma jämälankakirjoneule villapaitana kaiken yllä löpsöttäen. Kuluneet farkut, jotka vaihdan saunan jälkeen trikoisiin. Jäivät ylle, kun tultiin taulujen hakureissulta. Niin kuin marjapuuron värinen kaulahuivikin. Harmaat sukat, joiden alla valkoiset nilkkasukat. Oikean puolimmaisessa on varpaassa reikä. Siis alussukassa.

Aika usein minulla on talvivapaapäivinä tai -iltoina tytärpuolen aikoinaan ompelema fleeceaamutakki. Niin kuin tällä viikolla keskiviikkoiltanakin, kun naapurin rouva tuli kahden lapsensa kanssa lainaamaan puhelinta, koska hänen luurinsa oli tehnyt tenän. Minä näytin siltä, etten olisi koko päivänä töissä ollutkaan. Näytin kotona luuhaavalta aamutakki-ihmiseltä. Hävettiköhän minua vähän. Koti- ja mökkivaatteeni ovat aina aika mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Toisin kuin julkisten paikkojen asustus, jolla en erotu katujen massasta - en hyvässä enkä pahassa. Olen tavallinen Saara vaan.

5. Mitä musiikkia olet viimeksi kuunnellut?

Eilen hyviä levyjä ystävän luona. Loiria, Simon&Garfunkelia, Beatlesia ja sitä rataa.

Tuo pieni metallirasia sisältää neuloja.
Siitä siis kuva-aasinsilta vinyyleihin.

Oikeastaan aloitettiin jo perjantaina. Oli käsillä nimittäin pitkään suunniteltu tyttöjen yökyläreissu, ja siihen viinin, blinien ja juoruilun lisäksi kuului - sanomattakin itsestäänselvästi - myös vinyylien kuuntelu, nauru ja muutamat itkutkin. Mahtavan kokonaisvaltaista!

Jos ei olisi ollut tuota naisten laatuaikavuorokautta, olisin vastannut teille, että viimeksi kuuntelin Luontoiltaa radiosta. Minähän en oikeastaan kuuntele musiikkia, paitsi joskus tosi harvoin. Levyt ovat mökillä talvi-iltoja varten, eikä niitäkään tule melkein koskaan pistettyä pyörimään. 

Luontoilta tuli juuri silloin kuin naapurin rouvakin. Minulla meni siis pikkuisen ohi ja hänen lähdettyäänkin oli keskittyminen vielä hieman herpaantunut aamutakkinolostuksesta.

6. Paljasta joku hölmö/hyväntuulinen/ei-vakava valokuva itsestäsi?

Pidettiin loppukesällä miesväen kanssa mökillä Vaivaannuttavan valokuvauksen kurssi, ja ohessa satoa siitä. Minä esitän slaavikyykkyä. Niin ei ihminen tajua aina omaa kroppaansa, ettei ilman valokuvaa näe, miten kummasti taipuu ranteet tai repsottaa peffan rasvakudos. Tässä kuvassa minulla on onneksi vaatteet sentään, toisin kuin olisi ollut siinä uimakuvassa.

Oli suorastaan vaikea valita vain yhtä hölmöä kuvaa. Meillähän on ollut vaikka mitä hulluttelusessioita nimenomaan Ryötönperällä, mikä varmaan kertoo siitä että siellä ollaan aina vapaa-ajan hurmoksessa. Ihanaa. Kyllä kaipailen sitä taas, ja onneksi kesä on vielä edessä. 

Ehkä otan ensi kesänä ihan videokuvaa Raparperikostajan Paluu -teemasta. Laitan klipin sitten teillekin.

7. Mikä on elämän tarkoitus?

Olen huomannut ihan oikeasti miettineeni sitä - varmaan merkki keski-iästä, kun tietää että aikaa on edessä vähemmän kuin takana. Kamalan surullista.

Olen ajatellut, että kiva olisi jos minusta jäisi maailmaan edes jokin merkki tai jälki. Mieluummin useita. No mikä sellainen merkki sitten voisi olla. Ei sen tarvitse ehkä edustaa mitään ihmeellistä tai suurta. Jos - niin tekopyhältä kuin se kuulostaakin - onnistun vaikka auttamaan lajitoveria, miksei eläimiäkin ja luontoa. Se olisi hyvä juttu. Jos pystyn tuottamaan iloa lähimmäiselle, niin vielä parempi. 

Ja kun kukaan muu ei meistä pidä yhtä hyvin huolta kuin me itse, niin kyllä minä pistän elämästä nauttimisenkin aika tärkeälle sijalle elämän tarkoituksen pohdinnassa. Ei minua kukaan muu käske liikuttumaan auringon nousuista tai laskuista kuin minä ihan omanapaitse. Eikä rakastamaan kesäsateen tuoksua tai punkkua. Itse on ihmisen saunansa lämmitettävä ja polttopuunsa kannettava, istuttava portaalle välillä tunnelmoimaan.

Ja sitten minä ajattelen, miten etuoikeutettu olen. On perheitä, jotka elävät keskellä sotaa tai muuta katastrofia, ja meikäläinen se vaan tunnelmoi mökkirannassa tai kotona kissojen ja miehen kanssa odottaa Strömsön puutarhaohjelmaa, niin kuin nyt. Vaikka autankin ihmisiä työkseni, niin hävettää saada siitä palkkaa. Koska lopulta kanssaihmisten jeesailun kuuluisi olla elämän tarkoitus. Ja vasta sitten kun on pitänyt muista huolta, on lopullinen lupa kerätä akileijoja maljakkoon. Niin se on.

P.S. Yksi elämän tarkoitus on kylläkin muiden aikaansaannoksista nauttiminen, ja olenkin ollut viime aikoina tyytyväinen uuteen intooni lukea. Miten mahtavaa, että on kirjoja! Aivan kaikista en kuitenkaan tykkää, ja yksi ristiriitaisia ajatuksia herättänyt oli tässä taannoin Siri Hustvedt, jonka Amerikkalainen elegia on kummitätini perintöä ja vieläpä kirjailijan nimmarin kanssa. Olen yrittänyt aiemmin lukea Hustvedtin muitakin teoksia, huonolla menestyksellä ja kesken jättäen. Mutta tämän minä nyt luin loppuun.

Kamalan älyllistä ja psykologisoivaa. Normaaleista ihmisten elämänkäänteistä liian dramaattista tekevää. Neuroottisten kaupunkilaisten elämää. Silti parhaimmillaan ihan kiinnostavaa. Menisivät mökille, ajattelin. Rauhoittuisivat. Ei houkuttele erityisemmin tarttua Sirin miehen Paulin kirjoihin, mutta ehkä yritän. Vielä on talvi-iltoja jäljellä.