Viisuviikingit ja Saamelandia (Lukunurkka.)

Jäin pari viikkoa sitten uudelle yötyökaverille kiinni Viisuviikinkien lukemisesta, kun kirja möllötti pöydällä päivystyslukemisenani. Kaveri vitsaili, että tekee lukuvalintani perusteella minusta samantien syväanalyysin ja alkoi opiskella takakantta sekä pläräillä kirjaa. Minulla vilahti heti mielessä, että mitähän tuo nyt minusta ajattelee - tosi suomalaisittain. Onneksi olen hyvä selittelemään. Ja sitten jäin miettimään, että olenko ihan pöljä kun melkein häpesin sitä etten lukenut jotain "sivistävämpää". Itsehän minä olen tässä mellastanut tarvitsevani talviviihdettä, ja sitä olen näistä norjalaisen Magne Hovdenin (s. 1974, eli meikäläisen ikäinen) kirjoista kyllä saanutkin.

En mitään aivan tajuntaa räjäyttävää, johtuen ehkä siitä että odotukseni kaikkeen mitä norjalaiset tekevät ovat aina rasittavan korkealla. Heillähän on Erlend Loe, Jo Nesbo, Anne B. Ragde jne.. Ja vuonot, kauniit ihmiset ja tietenkin ärsyttävä menestys myös euroviisuissa. Kirjastossa kun nämä Magnen opukset löysin mukaani, ajattelin että hemmetti soikoon jos tässä nyt on vielä yksi joku tosi mahtava edellä mainittujen joukkoon - oli pakko tarkistaa. 

Minä luin molemmat kirjat nopeasti ja loppuun, joten ei pössömpää lukemista, arvioisin.

Työkaverille perustelin Viisuviikingit (2011, suom. 2013) -valintaani mm. lapsuuden rakkaudellani euroviisuihin, kaipuullani lämpöisiin veijaritarinoihin (joille en vieläkään ole keksinyt uutta naislukijakunnalle sopivampaa kuvaavaa sanaa) sekä edellä mainittuun Norja-kateuteeni. Kerroin lisäksi, että kyseessä oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija ja siksi kotona odotti myös hänen edellinen tuotoksensa Saamelandia (2010, suom. 2012). Lisäsin, että koska olen vain kerran käynyt kolmen yön reissulla Lapissa (johon sisältyi mainio vahinkoretki juhlivien hammerfestilaisten pariin) ja sitten viime syksynä sivistyneellä kaupunkireissulla Oslossa, niin halusin lisätä lähitienootuntemustani edes näin kirjojen keinoin.

Tietenkin Magnekin on sellainen raivostuttava moniosaaja keskeltä pahinta kaamoskalottia, että on kirjoitellut lasten juttuja, kuunnelmia ja vaikka ties mitä. Jos minä asuisin Kirkkoniemessä, luultavasti nukkuisin talvet ja riekkuisin kukkuloilla valkoviinipullon kanssa kaiket kesät. Ei siinä olisi seesteistä kirjoitusvaihetta ollenkaan. Eipä sitä ole kyllä nytkään.

Kuvituksena pokkarikameraotoksiani vuosien takaa.
Tässä ollaan Altassa. Se on Norjassa.

Jouduin tutkimaan kartasta, että missä se Kirkkoniemi lopulta onkaan, ja opin että silloin taannoin Ivalosta Nuorgamin kautta Hammerfestiin mentäessä ei tosiaan ajettu sen ohi. Kirkkoniemi jäi vähän niin kuin itään. No, Saamelandia-kirjan poikien avulla alue tuli tavallaan tutuksikin ihan natiiviroolihenkilöiden kautta. Sain oppia jotain paikallisista ja naapureista - eli meistä suomalaisista ja vähän venäläisistäkin. Sain tajuta jotain valaisevaa itse saamelaisten kohtelusta, sekä ymmärtää turistimeininkiäkin. Minä kuulun jälkimmäisimpään, ja jos olisin vapaa-ajallani enemmän extremehakuinen kuin olen, niin melko varmasti menisinkin jo valmiiksi hurmoksessa Leifin ja Royn rakentamaan elämyssaamelaiskeskukseen koskemaan poroja ja jännittymään shamaanihommeleista.

Mutta oikeassa elämässä kävin "vain" Inarin saamelaismuseossa. Hieno paikka. Mutta aina museoita enemmän tykkään elävästä nykyisyydestä.

Ei se kirjan roolihenkilöpoikien liikeidea ehkä ihan hullu ollut, sillä ei minulla ainakaan turistina olisi pokkaa mennä oikeiden saamelaisten elämää häiriköimään. En osaa sanoa edes päivää heidän kielellään, mikä onkin muuten erityisen noloa. Helppo se on täällä Helsingissä osata moikata maailman äärien kielillä, mutta menepä pohjoiseen ja arvosta edes sen verran että opettelisit muutaman sanan ystävällisyyttä - aion korjata tilanteen. No mutta, nyt rönsyilin. Kirjoistahan tässä oli puhe.

Veijaritarinoissahan vähän sekoillaan ja askarrellaan joskus lainkin rajamailla. Niin näissä molemmissa Magnenkin laatimissa kertomuksissa tapahtui. Siinä missä Roy ja Leif pöllivät pari kotaa suomalaiselta matkamuistomyyjältä, niin Rolfin johdattama viikinkibändi ei selvinnyt muistaakseni edes paikallisfinaaleihin ilman luovaa ratkaisua lavastelaivansa suhteen. Miten minä tosielämässä olenkin niin nipo, mutta melkein hyväksyin höpsöjen - kaikkensa keksineiden ja yrittävien - tyyppien pikkuvarkaudet näissä tarinoissa, joissa pienen yrittämisen epätoivo ja pyhä yksinkertaisuus sai toivomaan päähenkilöille pelkkää hyvää. 

Ja jäin odottamaan ihan tosi jännittäviä käänteitä kiinnijäämisten suhteen. Oikein kieriskelin valmiiksi myötähäpeässä ja noloudessa. Mutta kliimaksi oli turhaa. Tavallaan ihanan armollista, että molempien romaanien sössivät hölmöt pääsivät aina jotenkin pikaisesti paniikeistaan, enkä minä lukijana ehtinyt jännittää kuin sitä miten kirjailija oli ratkaissut tilanteen. Voi että, kun Magnella olisi ollut vähän enemmän valoisaa vuodenaikaa (tai pimeää?) kehitellä juonenkäänteiden jännitteitä pidemmälle.

Sitten oltaisiin saatettu päästä edes lähelle jotakin samaa kihelmöintiä kuin Satavuotiaassa. Vieläkin on muuten se elokuvana katsomatta, pitääpä laittaa listalle.

Metsästä tuli tällainen morjenstamaan minua.
Se oli ihanaa! Tunsin itseni ihan porokuiskaajaksi.

Varsinkin Viisuviikingeissä minä ehdin jo hikoillakin. Mässäillä oikein kaikilla euroviisuskandaalimahdollisuuksilla, jotka minua vielä tänäkin päivänä oikeassa elämässä kiinnostavat. On niin hupaisa, koko laulukilpailukuvio. Oikein muistelin Lordi-aikaa ja sitä, miten Ruotsin Carola muka pelkäsi meidän maamme hirviöitä. Sellaisesta olisi saanut niin paljon irti kirjassakin, ja sitten kuitenkin lukijana sai lähinnä jännittää sitä tuleeko oksennus lavalle tai jäädäänkö kiinni oikeasta huijauksesta. 

Eniten minä sain irti lopulta vitsikkäistä yksinkertaisista kohdista, jotka ovat kyllä talviviihteelle ihan riittävä taso. Ei millään tee mieli olla kriittinen, nimittäin. Kotona mies ihmetteli yhtä nauruhetkistäni ja luin hänelle ääneen tämän, vaikka odotin myös kohtausta jossa Johnny Logan olisi esiintynyt ihan livenä:

"Kun muut yritykset olivat menneet mönkään, hän oli koettanut houkutella bändiä tekemään yhdessä YouTube-videon, jossa he "valloittavat Irlannin" viikingeiksi pukeutuneina. Koska kansainvälinen finaali järjestettäisiin siellä, video voisi synnyttää sopivasti kohua mikäli se olisi aavistuksen provosoiva. Niinpä hän otti yhteyttä Norjan lyhytkasvuisten yhdistykseen tiedustellakseen, kiinnostaisiko muutamaa sen jäsenistä esiintyä videolla vihreä menninkäispuku yllään ja pieni Irlannin lippu kädessään viikinkien listittävänä. Koska heillä ei ollut varaa lennättää bändiä ja viittätoista lyhytkasvuista Irlantiin, suunnitelmana oli kuvata video Hukissa, missä he syöksyisivät rannalle miekat ojossa. Norjan lyhytkasvuisten yhdistyksen puheenjohtajan reaktio ei kuitenkaan ollut erityisen kannustava, ja Stavros päätteli, ettei heidän kannattaisi laskea karsinnoissa lyhytkasvuisten äänten varaan."

The Vikings -bändi oli kokoelma melkeinpä ennalta-arvattavan erilaisia tyyppejä, joista jokaisella oli yhteisen menestyksen lisäksi omat inhimilliset henkilökohtaiset odotuksensa musisointia ja menestystä silmällä pitäen. Keskinäinen hermostuminen ja sanailu tuntui lukijana vallan kotoisalta, ja oli kiva lukea miten ilmapiiri ja ystävystymiset kärsivät vain hetkellisesti bändikaverin sekoilusta. Yhteinen missio antoi anteeksi paljon, ja niinhän se saisi oikeassakin elämässä olla. Pitää antaa tilaa ystävien neurooseille.

Myös Jäämeren rannalla sain uuden kaverin.

Siinä missä euroviisubändin kokoonpano oli kirjava, niin Saamelandian touhuilijat oli enimmäkseen koottu saman seudun asukkaista, joilla toki jokaisella oli omakin tarina elettävänään. Pikkuisen minulla meni jopa tyypit ja motiivit - ihan päähenkilöitä lukuunottamatta - sekaisin, ja karkasi välillä ajatus että kuka katkeruuksissaan aina kenenkin lipputankoa oli sahailemassa poikki, ja miksi milloinkin hiippailtiin väärillä takapihoilla.

Mutta ei se mitään. Pääasia oli hupaisuus, ja ehkä ajatusteni pienimuotoinen harhailu johtui kirjan kiinnostavasta miljööstä ja mahdollisesti myös jostain omasta levottomuudestani. Saamelandian tyyppien erikoislaatuisuus oli varsinkin sivuhenkilöiden osalta viety aika pitkällekin, mutta toisaalta pääsin myös kurkistamaan tavalliseen pohjoiseen elämään. Siihen, miten postikonttori voi olla yksi harvoja työnantajia. Tai siihen, minkälaista ruosteista väriä pikkukaupunkiin tuovat esimerkiksi itänaapurin merenkävijät. Hurtigrutenin tarjoamista mahdollisuuksista nyt puhumattakaan.

Niin, tai mitä tapahtuu iltaisin keskimääräistä äkäisempien ihmisten ollessa viihteellä. Ja toisaalta, miten pieni on lopulta koko maailma nykyään. Ei ole Kirkkoniemikään siitä erillään. On matkustelua ja maahanmuuttajia. Nyt yhtäkkiä tuli mieleen, että Magne aika hyvin taitaa ihmisten sisäisen maailman kuvailun, sillä molempien kirjojen henkilöistä jäi jokaisesta omalla tavallaan yksinäinen kuva kuitenkin. Yhdistyessään väistämättömään yhteisöllisyyteen, yksilöiden itsenäinen ajattelu ja tunne-elämä saa parhaimmillaan aika absurdeja sommitelmia aikaiseksi.

Kyllä minä ihan voin näihinkin kirjoihin tutustumista suositella, ja veikkaan että luen sitten Magnen seuraavankin suomennetun kirjan kunhan sellaisesta kuulen. Tuntuu, että olisi saanut uusia tuttavuuksia, joiden pölhöilyjä ja onnistumisia olisi ihan mukava seurata jatkossakin. Ei sitä kaikkea tarvitse niin vakavasti ottaa, mikä oli ihan terveellistä muistaa tässä ensimmäisten kevätaurinkosäteiden osoitellessa omiakin pölyisiä nurkkia. 

"Ranskalaispariskunta tuli ensin, he näyttivät noin viisikymppisiltä ja olivat pukeutuneet khakinvihreisiin vaatteisiin, samanlaisiin takkeihin ja valkoisiin lippalakkeihin. Khakinvihreä oli suosittu väri risteilymatkustajien parissa, he näyttivät pitävän erityisesti sentyyppisistä khakiliiveistä, joita sotakirjeenvaihtajat käyttivät televisiossa. Ikään kuin rannalle keppeineen ja sauvoineen linkuttavat saksalaiset ja amerikkalaiset olisivat olleet menossa safarille syvimpään Afrikkaan.

Pierre ja Eloise Bertrand olivat nauttineet matkastaan pitkin Norjan rannikkoa. He olivat tyytyväisiä kaikkeen, mitä Norja oli heille tähän mennessä tarjonnut. Luonto oli ollut upea, ihmiset olivat olleet ystävällisiä, ruoka oli ollut hyvää ja palvelu pelannut. Ja kun he näkivät kyltin, jossa luki Saamelandia, sekä miehen, joka piteli kylttiä päänsä päällä, he eivät osanneet pelätä mitään pahaa. Uusi elämys istuisi varmasti aiempien joukkoon kalpenematta niiden rinnalla. Mutta kun Leif oli tervehtinyt heitä itse keksityllä saamen kielellä ja ohjannut heidät Barents Safarin kiiltävän puhtaan minibussin ohi kohti Svein Lupken vaaleanruskeaa Ford Transitia, jonka kyljessä oli Michelin-miehen kuva, Pierre ja Eloise vilkaisivat toisiaan.

Leif huomasi katseen.

"Do you speak English?"
Pierre katsoi häntä ja nyökkäsi. "Yes. Yes we do."
"Welcome to Kirkkoniemi. This is a typical Samic car. The colour resembles that of Mother Earth, which the Samic people worship, like Hiawatha and his Indian tribe in America."
"Oh."
"Yes. And the Samic does not care for owning things. Their reward in life is the nature itself, and mulberries. So they do not care about the ugliness of their cars."
"Ok. Very Interesting."

Pierre ja Eloise olivat varautuneet siihen, että tuleva vuorokausi pitäisi sisällään jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hehän eläisivät päivän saamelaisina, nukkuisivat teltassa ja söisivät nuotiolla valmistettua ruokaa. Tavallaan minibussi sopi kuvaan hyvin. Se teki elämyksestä aidomman tuntuisen.

Pierre hymyili vaimolleen ja sanoi jotain ranskaksi. Heillä näytti olevan hauskaa. Eloise kaivoi kameran esiin olkalaukustaan ja valmistautui ottamaan kuvan Leifistä.

"What is the Samic word for excited?"
"What?"
"The Samic word for excited?"
"Oh."

Leifin oli vastattava nopeasti, mikäli halusi säilyttää uskottavuutensa.

"Pöngle."
"Pöngle?"
"Yes."

Eloise hymyili aurinkoa kohti ja pyydysti Leifin kameran etsimeen työntäen samalla lippalakin lippaa ylöspäin sormella, joka oli valmiiksi laukaisunäppäimellä.

"I am very pöngle about going to Saamelandia."