Pikkuisen vihreää

Kun ulkona räntii ja sataa, Juha Föhr ilmoittaa meteorologien blogissa että ollaan siirrytty kevättalveen ja etelän hiihtolomakin on ohi, niin ei sadeharmaus ainakaan meikäläistä ahdista. Jos vaikka en olekaan saanut itseäni revittyä lenkkeilyn pariin, niin olen sitäkin enemmän muistanut tunnelmoida sisällä. Kotona. Meillä oli miehen kanssa molemmilla pikkuisen kaipuu mökille, mutta todettiin perjantaina että sama harmaus se sielläkin ajomatkan takana on, kylmää ja märkää. Että jäädään kotiin ja säästetäänkin siinä vielä, syödään perjantai-iltana hyvin ja lauantaina sitten siivotaan. Työhuone.

Työhuone!

Että terveisiä vaan, istun oikean kirjoituspöydän ääressä ja piuhat tietokoneestani menevät sekä skanneriin että kaiuttimiin. Mies löysi gadget-arkistoistaan sellaisen jännittävän jakohommelin, jolla saan vaikka kuinka monta piuhaa kiinni läppäriini ja nyt voin tehdä montaa asiaa yhtä aikaa, halutessani. Nyt kuuluu radiosta ohjelma lumesta. Äsken laitoin volyymit kaakkoon ja lauloin Aikuisen naisen täysillä, kun se sattui tulemaan sunnuntaimusiikkina. Sen jälkeen loilotin Paulin kanssa "osoita taas elämän tarkoitus" ja sitten mies pyysikin pistämään pikkuisen hiljempaa. Niinpä minä nyt kirjoittelen teille tässä antaen puolisolle pyhäpäivän rauhan. 

Perjantaiaamuna yövuorojen jälkeen tuntui, että edessä ollut viikonloppu on ihanan pitkä, mutta niin sitä taas ollaan sunnuntaissa. Jos oltaisiin menty mökille, ajeltaisiin nyt ehkä Kangasalan kohdalla takaisin. Äkkiä se olisi mennyt viikonloppu mökilläkin, haikeus seis. Jotenkin taisin olla sittenkin eniten tämän levollisen kotiviikonlopun tarpeessa. Valmistauduin siihen käymällä (Taas!) kirjastossa ja keräämällä pikkuisen vihreää eli koiranpissaisia mustikanvarpuja keittiöön. Kyllä minä ne huuhtelin, sekä kädet.

Pitää vissiin olla ainakin kymmenisen vuotta yhdessä, että uskaltaa alkaa vaatia puolison vaalimia vanhoja apteekkilaatikoita taimikäyttöön. Olen tuijottanut niitä himoiten jo pitkään. Nyt oikeastaan vain ilmoitin, että kuudesta kaksi lähtee nyt meikäläisen asetelmaan. Mielestäni kauniita asioita täytyy voida hyödyntää muuallakin kuin ylähyllyillä, ja jos ne kuluvat muka ilosta loppuun niin sitten niiden on aika mennä. 

Koska apteekkilaatikot tarvitsivat rinnalleen samanhenkisyyttä, pistin miehen roudailemaan perikunnan liian matalan kirjoituspöydän työhuoneeseen minulle kevätkeitaaksi. Jotenkin muuten avaruuskukkavalonikin sointuvat kokonaisuuteen hyvin ja tuovat huoneeseen päivän silloinkin, kun sitä ei meinaa muuten erottaa. Vielä pari viikkoa kannustan pikkutaimiani lisävaloilla ja sitten siirrytään pelkkään luonnonsäteilyyn. Paitsi jos tulee tosi synkkä kevät. 

Onhan sekin mahdollista. Pölyisen ja kuiva-aurinkoisen ilmanalan sijasta minä kyllä mieluummin nautinkin sumusta ja kosteudesta. Niin ja pitää muistaa, että vielä tässä ehtii monta kertaa tuntua talvelta vaikka nyt vesi loriseekin kotirinteessä ja sotkee ikkunat.

Töissä olen herättänyt huomiota kaivelemalla roskiksesta jogurttipurkkeja ja pesemällä niitä. Toin nekin perjantaina kotiin ja aloitin iisoppien koulimisen. Voi olla, että liian varhain mutta mitäs siitä. Heillä on nyt tilaa kasvaa. Odotan oikein, kun apteekkilaatikoiden yllä leijuu vihermeri, vielä on aavistuksen vaatimatonta:

Kaiken huippuja ovat kyllä laukkaviljelmäni. Oikein haituloita, joita kissa luulee syömäheiniksi. Minun täytyy varmaan tehdä muovipulloista suojakasvihuoneita, ettei käy katti jyrsimässä nysäksi Ryötönperän tulevaa laukkaketoa. Kuuluukohan laukkataimien ihan oikeasti näyttää tältä, on aika vaikea uskoa että heistä kasvaa painavaa kukintoa pontevasti puskevia kasveja, mutta eihän sitä koskaan tiedä:

Ehkä minä heitän loput siemenet suoraan luontoon sitten alkukesällä. Paitsi jos tässä nyt yhtäkkiä tuleekin ilmi jokin mieletön muodonmuutos heinästä lehteväksi kasviksi. Sanoin tänään miehelle, että tuolta se ruohosipulikin nuorena näyttää, että ei nyt lähdetä tuomitsemaan heti alkuunsa. Hän nimittäin kysyi, että tuossako ne jäljellä olevat nyt ovat. Miten niin jäljellä. Jokaisen noista heinistä olen omin pikkukätösin kylvänyt. Yksi siemen, yksi heinä. Ei ole laukoilla tapana sirkkalehtiä kasvatella.

No niin, minulla on siis puutarhayksikkö nyt työhuoneessa. Se taisi olla lopulta pääasia, vaikka järkisuunnitelmissa oli saada tilaa asiallisiin hommiin. Niin, että en aina levittäytyisi keittiöön. Kun kerran jäätiin viikonlopuksi kotiin, niin miehen sanoja mukaillen leikittiin mökkiä. Mikä tarkoittaa edes jonkinasteista puuhailua lauantaina Entisten nuorten sävellahjan siivittämänä. Ja nyt kun ei lämmitetty rantasaunaa, niin hyödynnettiin hankkimani jätesäkit. Tai siis mies hyödynsi ja siivosi tilan, jota ei nykyään itse käytä töihin, koska on oikeakin työpaikka.

Minä sen sijaan olevinani tarvitsen kotiinkin keskittymistilaa perikunnan dokumentointityöhön, ettei kaikki illat mene vain sohvahommiin. Moitin puolisoani tilpehöörivietistä, mutta sain palautetta että itselläni on sama piirre. Aika paljon rautalangan pätkiä ja muistoja... Niin käy kun on liikaa tilaa.

Mutta löytyi joukosta helmiäkin. Toimivia kyniä ja käyttämättömiä kirjekuoria. Kaikenlaisia kivoja kuriositeetteja rikkinäisten piuhojen ja epämääräisten levykkeiden, muistikorttien ja -tikkujen joukosta. Sain omaksi avaimenperähuuliharpun, jota jo pikkuisen testasinkin. Sekin korvaa mökillä odottavaa bluesharppusettiä nyt paremman puutteessa. Laitoin sen taimien lähelle, että voin tarvittaessa luritella heille muutamat soinnut jos ei meinaa kasvu muuten edetä.

Löysin myös sen päiväkirjan, jossa äiti miettii olevansa ehkä raskaana. Luulin jättäneeni sen mökille, mutta nyt voinkin skannata kotoa käsin koko maailmalle todistusaineistoa siitä, että minä - niin kuin ei moni muukaan tässä maailmassa - en ollut ihan suunniteltu ihminen. Hyvä minusta silti on tullut, ainakin omasta mielestäni.

Tämä kotiskanneri sai jotenkin nyt isot mittasuhteet, kun sen kanssa on ollut ongelmia. Ehkä oli jokin merkki universumilta, kun se lähtikin työhuoneen siivouksen jälkeen toimimaan tietokoneeni kanssa ilman mitään temppuiluja. Minulla ei ole enää mitään tekosyytä möllöttää sohvalla, kun nyt toimii kaikki pelit ja vehkeet. Kyllä silti pitää vähän möllöttää, muuten ei jaksa. Täytyy löytää balanssi, koska kun kevät oikeasti tulee, ei saa olla ihan poikki.

Mustan talven mentyä on pitänyt oikein muistuttaa itseään siitä, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä tietenkään, vaan siitä iloitsemista. Yhtäkkiä olen jotenkin kummallisen pitkän ajan jälkeen havahtunut ihan omaan siviilitodellisuuteen ja kaikkiin sen tuomiin mahdollisuuksiin. Minkähän ansiota moinenkin herätys oikein on, voinko syyttää lähestyvää kevättä, itseäni vai sittenkin viisaita läheisiäni ja hyvin paremmin nukuttuja öitä. Juuri nyt on sellainen olo, että arkimurheet ovat selätettävissä ja että edessä on vaikka mitä kivaa.

Voi olla, että osuutensa on kirjastomaniallani, jota olenkin kaipaillut. Minun täytyy lopettaa täällä vouhkaaminen lukemisen ilosta, mutta vielä vähän siitä. Olen suosiolla jättänyt hetkeksi sivuun tavoitteeni käydä läpi perintökirjoja, ja voi että mitä kaikkea tosiaan kirjastoista löytyykään. Nyt kun siivottiin, niin löysin miehen röykkiöiden alta nostalgisen sementtijutskan lainakirjoille.

Nostalgisen siksi, että se oli hänen poikamiesboksissaan aikoinaan, ja voi olla etten osannut silloin tapailuvaiheessa arvostaa tulevan puolison makua. Nythän tuo on varsin oivallinen tellinki ja saan pidettyä opukset erillään hyllystä, ettei taas tule isoa laskua kirjastolaitokselta. Taustalla näkyy pari matkalaukkua, jonne tungin omaa työhuonesälää. Mies sanoi, että minä se vasta siirtelijä olenkin - laitan tilpehööriä paikasta A paikkaan B, enkä muka heitä mitään pois.

Heitinhän. Muun muassa itsekeksittyyn seurapeliin tarkoitetut viinipäniköiden reikäpyörylät. Ne minä heitin pois.

Meidän kotimme ei ole sillä tavalla täydellinen, että Avotakka ottaisi yhteyttä. Siksi minusta on hauska rakentaa seinäasetelmia ja muutakin ihan vaan ajatussilmällä. Siivouspäivän tuloksena meillä on nyt perhettä koossa seinällä, jota vasten säilyttelen muutamia tauluja. Seinällä, joka kylläkin kaipaisi pikkuisen pakkelia ja maaliakin. Patterit mykkänä seisovaan kelloonkin se kaipaisi.

Koska tahansa minä voin asetella perhekuvat uudelleen, mutta nyt ne ovat siinä missä pitääkin ja näen ne tästä kirjoituspöydän äärestä kätevästi. Ei sillä, että olisin mitenkään kuva-alttari-ihminen, vaan siksi että on olemassa hauskoja muistoja vaalittavaksi ja osan niistä voi kyllä pistää esillekin. Vanhempiemme lisäksi kuvissa esiintyy ihan tänäkin päivänä eläviä henkilöitä, ja kuka ties muistoja tarpeeksi kauan tuijoteltua sitä saattaisi vaikka tarttua luuriin ja pirauttaa jollekin heistä. 

Se olisi järkevää kuin mikä!

Vielä tässä kannattaa antautua helmikuun viimeisen viikon tarjoamaan armolliseen lepovaiheeseen. Kun malttaisi vaan tyhjentää mielenkin ihan oikeasti. Pitäisiköhän sittenkin ostaa lisää kukkasiemeniä, ettei vahingossakaan tulisi ajateltua liikaa. Olen nähnyt muutamia veneily- ja valtameriunia vieläkin. Toistaiseksi niissä on ollut yö. Odotan päivänvalounia. Niistä tietää, että on oikeasti taas voimissaan. Voi että, lepääminen ja laiskottelu ei ole ollenkaan aliarvostettua. Tämä on ollut niin hyvä viikonloppu.

Sain ystävältä valokuvia taannoisesta järjestämästäni perikunnan taidenäyttelystä. Näytän niissäkin ihan uupuneelta taikinanaamalta, mutta tästä lavastetusta pötköttelykuvasta tulikin minulle yhtäkkiä merkityksellinen. Se kuvaa hyvin sitä taukoa, jota juuri nyt mielessäni pidän ennen seuraavaa etappia.

Joka on kevät.

(Kuva: Tiuku Pennola.)

Kevääseen tulee viherhommien ja palkkatöiden lisäksi niin paljon toimintasisältöä, että olen jo valmiiksi tohkeissani. Vapiskaa läheiset, aion vouhottaa. 

Olenkohan jo täällä jakanut joskus tämän viimeisen valokuvan, jolla tänään testiskannattiin? Siellä olen minä pienenä nuoren äitini kanssa, ja liiterin kulmalla kuplavolkkari jossa minut on tehty. Hmm. Mutta! Äidin päästä vasemmalla näkyvä koivunruikula ja valoläntti. Siinä on nykyään minun kasvihuoneeni (ei ainakaan ole kuulunut mökkinaapurista puhelua, että se olisi lumen painosta romahtanut).

Miehellä on jo polte pistää papuja ja tomaatteja itämään, että viedään Lasipaviljonkiin. On kyllä jo vähän ikävä luonnonkukkaituja ja paluumuuttolintuja. Ei mene enää kauan. Suunniteltiin jo kesäkuun alkua ja heinäkuunkin lomaa. Ja mikä pahinta, olen itselleni tyypillisesti muistanut myös elokuun. Täytyy hidastaa vähän.