Puutarhakassa.

Jännä, että vaikka olen tässä ollut pitkällä vapaalla alkuviikon yövuorojen jälkeen, niin tuntuu etten pitkään aikaan ole kaivannut tätä kirjoittamismeditaatiohetkeä niin paljon kuin nyt. Sitä edelsi harras kävelyretki siirtolapuutarhaan, jossa en ole koko talvena käynyt haaveilemassa. Olenkohan ollut vähän kateellinen niille, jotka pääsevät lähibussilla mökilleen. 

Olen ollut niin ihmeellisissä ajatuksissa, nimittäin. Minulla on uusi aluevaltaus ja harrastus nimeltä nettikaupustelu. Olin jotenkin kuvitellut, että ylimääräisten asioiden myyminen muille ihmisille on noloa. Toiset ne perustavat kirpparipöytiä, mutta minulle se on ollut mahdottoman vieras ajatus. Ja eilen kun kerroin tästä ilmiöstä siskoilleni - jotka näin kaikki ihanasti kerralla - niin he aivan innoissaan kertoivat, miten hauska ja koukuttava harrastus netissä myyminen ja ostaminen on. No, minulla kun ei ole mitään tarpeita, mutta sitäkin enemmän pitää yksinkertaistaa rojuvalikoimaa, niin kokeilin huvikseni. Aloitin perkaamalla kahta putkikassillista perikunnan tilpehöörikoruja.

Jestas, miten sympaattisella tavalla naiset kautta Suomen ovat pikkuisen harakoita! Myyntinolostuksen sijasta minulle on kuulkaa alkanut tulla ihan tosi hyvä mieli, että komeron pimeydessä lojuneita somia - mutta minun makuuni liian hörsyjä - kaunistuksia päätyy käyttöön ja onnellisille uusille omistajille. Kaiken maailman Sinikoiden ja Pirkkojen kanssa tässä on nyt sähköpostikirjeenvaihtoa käyty, ja keskittyminen sellaiseen toimintaan vei tästä viikosta varmaan ainakin kaksi päivää.

Olen aina ollut enemmän lahjoittavaa sorttia - mitenkään nyt jalouttani tässä korostamatta - mutta ihan kaikelle en löydä edes lähipiiristä sopivia ottajia. 

Kun minä sitten tänään dallailin siellä siirtolapuutarhassa, oli ihana tyhjentää mieli moisesta itselleni täysin epätyypillisestä toiminnasta. Siirryin seuraavalle asteelle, ja aloin miettiä että hittolainen - minähän olen teoriassa ansainnut vähän roposia puutarhakassaan. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Onneksi eilen näin ne siskot ja grand old maman eli äitipuoleni. Tuli muuta ajateltavaa ja varsinkin ihan hemmetin hauskaa. Olikin ollut ihan ikävä. Oltiin ensin päiväoopperassa ja sitten istuttiin iltaa pahnanpohjimmaisen kotona. Itse kulttuurispektaakkelin purkuun meillä meni yllättävän vähän aikaa, sillä todettiin että Ovela Kettu oli meille pikkuisen liian ovela, eikä ymmärretty juonesta oikein mitään. Mutta puvut, lavasteet ja orkesteri olivat kyllä hyvät. Eilinen oli joululahja, ja sen paras osio oli mahtavat rönsyilevät keskustelut ja ala-arvoinen huumori.

Sain myös kuulla, että saatan saada seuraa huhtikuun talvilomalleni mökille. Ihanaa!

Oikein tänään hekumoin ajatuksella. Tuli ihan sellainen ai niin -kokemus. Että minulla tosiaan on kokonainen Ryötönperä, jossa puuhastelun kausi käynnistetään pääsiäisenä ja sitten aletaankin viettää siellä taas paljon aikaa. Kyllä tällainen pidempi tauko saattaa näköjään tehdä hyvääkin. Tulee saaduksi aikaan kaikenlaista muuta, ja kun - sekin itselleni epätyypillistä - vielä etukäteen on ratkaissut asian näin, niin ei tarvitse joka viikko kipuilla mökille lähtemisen tai lähtemättä jättämisen päätöksenteon kanssa. Säästyy kummasti energiaa.

Kaikki viimeiset menneet talvet muistan möyrineeni mökkimietteissä, mutta nyt olen jotenkin näköjään antanut siltä itselleni rauhan, mikä tuntuu ihan tervehdyttävältä. Siellä minun hämärä tupani ja lumisumuinen pihapiirini odottaa kyllä. Vielä neljä viikkoa, ja sitten nähdään. Unelma, joka onkin totta.

On niitä kyllä muitakin. Paljon. Kyllä on kiva olla ihminen.

Perheen, kodin, ystävien ja kissojen lisäksi yksi kroonisesti toteutuva unelma on tietenkin vuodenajat ja linnut. Minä en kuulkaa edes muista, koska olisin viimeksi lähtenyt ulkoilemaan kameran ja sen pikkuisen pidemmän putken kanssa, mutta tänään minä sen tein. Täytyi alkaa elvyttää lintujenkesytystaitoja mökkirannan vesisiivekkäitä ja paluumuuttajia silmällä pitäen.

Kävelyllä minä taas ajattelin, että onkohan tämä se vuosi kun minä alkaisin opiskella linnunpönttöasioita. Mutta ei meillä taida olla mökillä edes riittävän pitkiä tikkaita, että saisi lintukodot niille kuuluvalle korkeudelle. Pitää vielä opiskella asiaa, onhan se nyt pikkuisen tyhjää kun ei ole koko tontilla yhden yhtäkään linnunpönttöä.

Jos teillä viisaammilla on joitakin hyviä vinkkejä aloittelijoille, niin voisin ottaa vastaan. Nyt kun minulla on tavallaan se puutarhakassa, niin yksi sijoituskohde voisi olla esimerkiksi juuri lintujen pöntöt. Ehkä myös pitkät tikkaat, jotka eivät kyllä tunnu ollenkaan yhtä glamoröösiltä sijoituskohteelta kuin lintujen kodit.

Tiaiset suhtautuvat harrastelijavalokuvaajaan jotenkin raivostuttavan kevyesti pyrähdellen ja vähän mielestäni pilkallisestikin. Pitäisi olla joku kilometrin pituinen kaukoputki, että heistä saisi kunnon kuvia. Varpuset ovat armollisempia, ja itse asiassa mielestäni myös jotenkin söpömpiäkin. Heidän kanssaan voi käydä sentään jonkinlaisia neuvotteluja ja pusikon turvissa yleensä suostuvat pieniin poseerauksiinkin, kyllä oli kiva:

Aina on sellainen vähän syyllinen olo kun ottaa ihmisten pihoista valokuvia. Mutta siirtolapuutarhassa jos on kamera mukana, niin ei kertakaikkiaan voi välttyä mielenkiintoisten yksityiskohtien huomaamiselta ja siten myös kuvaamiselta, jos ei ole kukaan näkemässä. 

Jäin ihan miettimään, että ei ole itse tullut pahemmin terasseja ja pihoja somisteltua - oikein millään - no, paitsi lyhdyillä tietenkin, mutta ajatusketjuni jatkui siitä sitten sillä tavalla, että tarvitseekokaan sitä erityisemmin puutarhaa koristella kun siellä kerran on kukkasia ja kasveja ennestään. Että eikö niiden hauras (heittäydyin pikkuisen runolliseksikin, kun oli niin ihana kävelyilma) kauneus riitä, miksi pitäisi rinnalle laitella keinotekoisia asioita.

No sitten minä tietenkin tajusin, että onhan sekin eräänlaista kulttuuria ja puistomaista hommaa, jos vähän harrastaa vaikka tonttuja ja patsaita. Ja romuromantiikkaakin. Juhlia jos pitää, niin niitä vartenkin voi somistaa. Mitähän minä pääsiäiseksi keksisin. Jos ei ole mökillä enää silloin lunta - mitä toivon - niin voisin vaikka vihdoinkin roudata sen vanhan ruosteisen hetekan pihamaalle. Viedä täältä kotoa takan päältä buddhan pään japanialaiseen puutarhaan. Ehkä jopa tsekkailla kauppojen alelaareja sillä silmällä, että olisiko vaikka halvalla värivaloja puutarhaan.

Tai miksen minä nyt herranjestas ala etsiä haaveilemiani värivaloja nettikirppiksiltä, kun kerran olen niiden käytön tässä tullut opiskelleeksi puutarhakassaa kartuttaessani. Ja kyllä ehkä sittenkin yhden tontun tarvitsisin mökkipihalle tuomaan kontrastia äideiltä jääneille Venus ja David -patsaille. Ettei mene liian hienosteluksi. Tykkään maanläheisyyksistä oikeastaan enemmän, mutta en minä silti nettikauppaan meidän äitien patsaita laita, kun se oli niin hauska sattuma että molemmilla oli sellaiset koristeina. 

Meillä oli niin naiselliset äidit. 

Minua ilahduttaa enemmän tällaiset kurakelit ja kuluneet asiat, joissa on luonnetta.

(Jäin miettimään, että jos hommaan yhden puutarhatontun, niin kyllä sille ehkä voi tulla yksinäistä. Kannattaa sittenkin sijoittaa saman tien kahteen, jos sille tielle lähden.)

Somistusasioiden sijasta minä ajauduin lopulta järkevämpiin mietteisiin. Siirtolapuutarhassa on se kasvimaapalstapeltokin, niin aina sen reunalla todellisuudentaju palautuu. Muistin, että mökille pitänee hankkia lisää huussikuiviketta ja pissaturvetta. Ja niitä kasvatuslaatikoita pitäisi jostain keksiä ja lunastaa. Tarvitsisin myös peltisen tynnyrin roskien polttoon, ja se kunnollisempi nuotiopaikkakin pitäisi rakentaa.

Kesäkeittiö saa varmaan vielä odottaa, sillä hankintalistalla on terassilautoja rantasaunalle ja Kulttuuriaitan matineapatiolle. Vaikka mies kyllä haaveilee enemmän Lasipaviljongin pihapiirin fiksailusta terassimaisemmaksi. Minun täytyy muistuttaa, että saunalla menee kohta varomattomilla vierailla jalka läpi parvekkeen lattiasta, jos ei sitä vähitellen korjata. Itsehän me osataan kiertää ongelmakohdat turvallisesti.

Minun täytyy varmaan alkaa tehdä jotain listaa mökkikautta varten. Se onkin mieleinen työlista, koska ei ole niin vaarallista, vaikkei siitä lopulta viivattaisi yli mitään. Mutta tällaisen kaupunkitalven jälkeen uskoisin, että toimintatarmo maalla saattaa olla huipussaan. Sitä oikein kaipaa lapion varteen tarttumista, ja mieli tekee mennä möyhentämään kasvimaakompostiakin.

Itse asiassa, kotipihalla voisi jo vähän haravoidakin. Mutta mietin pakkasöitä - jos niitä tulee - että annanko nyt vaan puutarhan vielä hetken olla rauhassa. Ei saa mennä sohimaan ennen aikojaan. Vaikka tällä viikolla mustarastas kyllä aloitti jo säännölliset iltahämärälaulut. Sitä voisi pitää yhtenä merkkinä, että saisi jo käynnistää pihakauden.

Maaliskuu. Mahtavaa. Ensi viikolla minulla on keskiviikkona arkivapaa. Voisin tehdä pidemmän ulkoilulenkin. Laajentaa talven aikana pienentynyttä piiriä. Sitten kun ilta koittaa, voi antautua taas haaveksimisiin tahi lukemiseen. Nyt se on vielä helpompaa, kun minulla on Rautalinnun - eli kotoisasti Rautiksen - lähettämät puutarhurin villasukat. Saapassukiksi sanoi, mutta en minä niitä raaskii kumppareihin ehkä laittaa.

Ne ovat puhtaan ihmisen iltasukat ja piristyssukat pihamaan vihreyden odotteluun.

Totta puhuen, minä kyllä tänään nautin erityisesti risukoiden ruskeista sävyistä. Niin se ehkä on, että kaikella tosiaan on aikansa. Kun riittävästi katselee romanttisesti haljuja paikkoja, sitä osaa sitten todellisesti ilahtua kun vihreys koittaa. 

Mutta katsokaa, miten ihanat nämä sukat!

Niissä on ihan samaa vihreää, kuin esimerkiksi huvikseni viljelemissäni kaupan suippopaprikan taimissa. Minä en koskaan uskonut niistä nousevan mitään, mutta niin vain yhtäkkiä oli suippiksissa elämää ja jännityksellä odotan, kuinka kauan saan kasvit pidettyä hengissä ja tuleeko niihin muka suorastaan kukkiakin joskus vielä. 

Olisikohan niistä Ryötöperän kasvihuoneen ensimmäisiksi asukkaiksi? Pitää senkin suunnittelu aloittaa, muuten. Pian täytyy vissiin hoputtaa miestäkin esiviljelyshommiin, ja itsekin jatkaa.

Pikaraporttina kerrottakoon vielä, että laukat kasvavat täyttä laukkaa ja heinähaitulat ovat alkaneet kehittää pareja itselleen. Ihan lupaavalta näyttää, vaikka varsinaisesta silmänilosta on vielä ennenaikaista puhua:

Iisopeillekin kuuluu ihan hyvää. Vaikkei saisi pitää lellikkejä, niin oma suosikkini tällä hetkellä on ihan mahdottoman iloisesti elämää tervehtivä taimi. Hän elehtii suorastaan halausasennossa tätä kevättä ja sitä faktaa, että tulee kesän korvalla päätymään paraatipaikalle mökillä.

Tästä se nyt vähitellen lähtee. Kevät. Minun pitää pikkuhiljaa alkaa budjetoida aikaa sen huomaamiseen ja ihailuun. Eipä aikaakaan kun kelloja siirretään kesäaikaan, ja ehtii työpäivienkin jälkeen valoisalle pihamaalle. Voisin vaikka alkaa suunnitella jo etukäteen tämän kevään puutarhanhoitoasua! Viime vuonnahan minulla oli se pakkomielle lappuhaalareista, mutta nyt tuntuu että en minä niitä lähde hankkimaan kun vanhoja housujen kutaleitakin nurkista löytyy aika paljon.

Punainen anorakki taitaakin olla valmiiksi kurassa vielä syksyn jäljiltä, hyvä niin. Pitää kaivella esille jokin napakka pipo, joka ei löpsähdä silmille joka kumarruksella. Sillä niitähän kohta tulee. Kumarruksia, kun pitää pyllistellä puutarhassa. Alkaa tuijotella kasvien ituja ja järjestellä oravien piilottamia tammenterhoja.