Levotonta meininkiä

Leikin täällä ihanasti sunnuntaita vaikka onkin jo maanantai. Kauan kaivattu arkivapaa. Mahtavasti laiskottaa! Johan tässä tuli pari viikkoa oltua niin töissä, ettei melkein mitään muuta ehtinyt tai ainakaan jaksanut. Meni ohi revontulet ja auringonpimennykset. Aamuvuorojen takia olin jo iltaisin aika aikaisin pyjamahommissa, etten minä enää pimeän tultua ehtinyt lähimäelle katsomaan revontulia. Kyllä se tavallaan vähän harmitti, varsinkin iski kademieli kun katsoin muiden ottamia valokuvia.

Auringonpimennyksen aikana olin puolestaan Jätkäsaaren paloaseman kellarissa. Harjoiteltiin työkavereiden kanssa vähän alkusammutuksia ja oltiin levottomia perjantain hengessä. Kyllä jotenkin huomaa, että ihmisillä alkaa olla kevättä rinnassa, monet ovat aika hyväntuulisia.

Ja niin olen ollut minäkin, mutta aika väsyksissä myös. Pitää vissiin Avara luontokin katsoa netistä uudelleen, kun nukahtelin lauantaina sen karhuohjelman äärelle. Ja sitten kun olen ollut hereillä, niin olen ollut ihmeellisesti levoton. Pitää kuunnella musiikkia ja rääkätä lähiomaisia ruotsalaisilla hiteillä. Pitää aloittaa projekteja, mutta jättää ne kesken. Pitää hipelöidä huusholliin kertynyttä tavaraa sillä silmällä.

Viimeisimmäksi olen alkanut suunnitella ylijäämäkoruista jotain tuulikellon tapaista mökin Lasipaviljongille.

Mutta jaksaako sitä sitten kuunnella tilpehöörien kolinaa, kun voisi keskittyä ihan vaan tuulen suhinaan ja lintuihin. Ehkä rakennan sellaisen äänettömän tuulikellon. Vaikka sitten jäin miettimään, että tarvitseeko sitä kasvihuone tai mökkipuutarha ylipäätään mitään ylimääräisiä esteettisiä ärsykkeitä, kun on kerran luonto siinä. Ehkä syksyllä? Tai nyt keväällä ennen värejä.

Katsotaan, miten käy. Ehkä minä tämän kirjoittamisen jälkeen ihan vaan puuhastelun hengessä ja imuroimisen sijasta levitän askartelumateriaalit esille ja alan tuumasta toimeen. Johonkin. Katselen räntäsadetta ikkunasta. Vaikka kyllä minä oikeastaan luissani tunnen, että kroppa kaipaisi kunnon lenkkiä ja nythän siihen olisi hyvä tilaisuus kun on edes vähän kostea ilma.

Olen katupölyn takia oikein vältellyt ulkoilua viime viikolla, eikä se ole kyllä tuntunut mitenkään erityisen kivalta. Ehkä siitä johtuu tämä kummallinen kodin seinien sisällä samoiluni ja toiminnan tarpeen kanavointi johonkin askarteluun, ihan sama mihin. Aamulla päätin, että tänään saan tehdä mitä huvittaa, koska eilen reippaana käytin aikaa tekemällä perikunnan historiikkia taas vähän eteenpäin. 

Minkä jälkeen sitten siis se miesväkeä raastava villi musiikinkuuntelukohtaus. Jotenkin sitä pitää voida päänsä nollata ihan kaikista ajatuksista välillä. Kertakaikkiaan. Ehkä olin silti jotenkin huvittava, sillä yllätysvierailulle saapunut ystäväkin viihtyi meillä ihmeen kauan kylässä metelistäni huolimatta.

Viljelin minä jonain iltana viime viikolla - kiireisen ajan tunnun vuoksi en voi muistaa, että minä iltana - kurkut ja minitomaatit Ryötönperän kasvihuonetta varten. Nyt odottelen, että ne alkavat itää että saan nostaa herrasväen valoon muiden taimien kavereiksi. Yhdessä tomaatissa on jo elonmerkkejä. 

Kyttään niitä aika monta kertaa vuorokaudessa. Omanlaistaan meditaatiota sekin.

Suippikset, eli kaupan suippopaprikoiden siemenistä kylvetyt kasvien alut ovat aika elinvoimaisia ja alkaa jo pikkuisen jännittää, että noinkohan saan ne ihan menestymäänkin vielä. Pitää pääsiäisenä mökillä varmaan vähän mittanauhan kanssa suunnitella Lasipaviljongin tilankäyttöä, varmistaa että kahviryhmäni mahtuu sinne myös. Täytyy myös tehdä inventaario kasvatusastioista, pitäisikö ihan tehdä peltiämpäreiden pohjiin reikiä niin saisin ne asianmukaiseen käyttöön. Ei niitä kuitenkaan veden kanniskeluun hyödynnetä.

Kummallinen oli muuten kurkun viljelyohje. Että pikkuisen taimimultaa vaan ja sen alle kasvualustaa. Kasvualustaa? Mistä minä nyt tähän hätään olisin Ryötönperän ylivuotista kakkikompostia kehittänyt? Laitoin sen sijasta sitten kukkamultaa alakerrokseksi, ja ehkä minä vielä mietin sen huussiaineksenkin käyttöä... Jotenkin, vaikka olisi kuinka kakkabakteerit haihtuneet - niin tuntuu vähän ehkä äklöltä ajatella syödä kurkkuja, jotka ovat voimansa saaneet kavereiden aamutoimista. Eikä se omakaan kakki nyt kauhean herkulliselta ajatukselta tunnu.

Ehkä hankin hyötykasveihin muuta multaa ja laitan huussihommat niille kukkasille, joita ei syödä. Tiedän, että Puutarhaeksperttiystävä pitää minua tässä suhteessa ihan idioottina. Minä yritän kovasti vielä viisastua.

Olemme käyneet keskusteluja myös muista kasveista. Muun muassa ruusupavusta. Pohdittiin, että pitäiskö hyödyntää se ravintoarvonsa lisäksi myös maisemallisesti. Että jos rakennetaankin sille salkoviritelmä jonnekin keskeiselle paikalle mökin pihapiiriä. Kun ei se liiterin takaa oikein minnekään varsinaisesti näy. Toisaalta on kyllä ollut ajatuksissani laajentaa oleskelupiiriä myös liiterin nurkille vielä entistä enemmän, siinä onkin tiedossa melkoista horsmikon raivaamista.

Niin, ja minä odotan kovasti ovatko piparjuuret ja artisokat kotiutuneet Ryötönperän maahan. Tuli vaan horsmasta mieleen. Niistä saa horsma nimittäin hyvät kilpailijat, enkä pistä hanttiin jos lähtevät leviämään. Mistä puolestaan siitä tuli mieleen akileija, jonka kuvia tällä viikolla töissä tauolla netistä ihailtiin. Työkaveri ei ollut ihan varma, onko hänellä niitä pihapiirissään ja todettiin, että on. Minä selvensin hänelle puutarhafilosofiaani, jonka mukaan toivottujen kasvien annetaan rauhassa levitä, eikä niitä yritetäkään ahtaa mihinkään säännönmukaisiin istutuksiin.

Akileijat, piparjuuri ja artisokka kuuluvat siis niihin. Kuten myös tontille itse kotiuttamani iisoppi sekä kangasajuruoho, onhan niistä ollut puhetta. Iisoppia on mukavasti tulossa lisää, hyvin kasvavat jogurttipurkeissaan:

Nyt kun kevätpäiväkin on tasattu, niin voisi varmaan ottaa kukkavalotkin taimien yltä pois. Ei sillä, että niissä enää valo olisi edes joka päivä palanutkaan. Taimipöytäni ei kyllä saa suoraa aurinkoa vasta kuin iltapäivällä, mutta eivät kasvini ihan kamalan honteloita ole, jos nyt eivät varsinaisesti napakoitakaan.

Kun otan lamput pois, voisin somistella vähän. Rymsteerata tilaa kurkuille ja tomaateille, laittaa lisäksi vaikka joitakin elementtejä kotipihasta. Vähän niin kuin taimille fiilistelyksi, että osaavat aavistaa pääsevänsä vielä ennen kesää ulos kasvamaan. Tai sitten teen jonkin kivan apteekin laatikoihin sointuvan asetelman lempikuriositeeteistani. Voisin esimerkiksi tällätä esille miehen vanhat veivattavat pikkusoittorasiat ja soitella taimille vaihteeksi sulosointuja ruotsalaisiskelmien ja Jussi Hakulisen sijasta.

(Jostain syystä piti eilen nimittäin saada kuunnella myös Vaaleanpunainen majatalo. Pariinkin kertaan. Onkohan kevät pistänyt hormonit ihan sekaisin. No jos se tarkoittaa tuossa suhteessa heikkoja hetkiä, niin eipä kai ole tapahtumassa suurtakaan vahinkoa.)

Ihana vaan tunnelmoida. Voisin oikeastaan loppupäivän vaikka ihan lueskella. Sääli, että puutarhakirjat ovat vissiin kaikki mökillä. Minä kun luulin syksyllä, että tulen siellä paljonkin tänä talvena makoilemaan sohvannurkassa haaveksimassa. Toisin kävi. On kyllä vielä pari kirjaston kirjaa odottamassa. Nyt minulla on kesken sellainen, joka kertoo Marilynin koirasta. Fiksu otus. Välillä menee hänen sivistyksensä melkein yli meikäläisen hilseen. Tai sitten olen ollut liian keskittymiskyvytön, bussimatkoillakin olen viime viikolla melkein enemmän tuijotellut ikkunasta ulos ja mietiskellyt.

Ja iltaisin nukahtanut ilman kirjaa, mikä on aivan ennenkuulumatonta.

Ehkä minulla voisi siis olla tänään lupa rauhoittua Maf-koiran juttujen äärelle. Toisaalta tekisi mieli ehkä vähän järjestellä ulkoeteistä, koska pian ilmojen lämmettyä voin siirtää taimet sinne. Tällaista tämä on, huomaatte varmaan tekin. Ihan ihmeellistä pomppoilevaa meininkiä, ajatuksesta ja puuhasta toiseen. Kyllä se varmaan johtuu ihan vaan saapuvan kesän läheisyydestä.

Siitä on muuten kertonut myös se, että viime viikolla on virittynyt ilmoille muutamakin keskustelu heinäkuun Ryötönperän filmifestivaalista. Yksi on ilmoittautunut jo vieraaksi. Ja festivaalijohtajan kanssa tehtiin perjantaina swat-analyysia ja kirjattiin pohdintoja lasinalusiin, kun pidettiin pitkästä aikaa pientä palaveria viikon palkkatöistä kun oltiin vapauduttu. Kyllä oli kesälomaohjelmiston ajatteleminen virkistävää, vaikka tässä nyt on vielä talvilomakin pitämättä. Olen niin odottanut näitä viikkoja tästä eteenpäin, kun saan pitää kunnolla vapaa-aikaa. Loman tarve on ilmeinen.

Sen verran pihakuulumisia, että meillä oli tänään siellä aamupäiväepisodi. Omenapuusta mötkähti maahan puolikas citykani. Harakka sen pudotti kun taisi säikähtää meikäläistä, vaikka olin menossa ihan vaan postilaatikolle. Jäin pikkuisen passiin katsomaan, miten tilanne etenee mutta niin kauan kuin olin paikalla, se ei edennyt yhtään mihinkään. Vain ruho yksinään keskellä kivipengertäni. En mennyt katselemaan lähempää, kun saan joskus helposti yökötysreaktion vaikken lähtökohtaisesti olekaan mielestäni mitenkään yliherkkä.

No sitten se harakka jatkoi touhujaan kun olin palannut sisälle. Minä vaihdoin kameraan pitemmän putken, että saisin edes jotain todistusaineistoa ikkunan läpi. Kyllä oli vaikeaa. En minä ole ennen huomannut, että harakatkin ovat jotenkin säikkyjä. Tämä yksilö raahasi saaliinsa puuhun ja repi sitä siellä oksien suojassa.

Jos oikein tarkkaan katsoo, saattaa erottaa kanin käpälän tuosta kuvasta. Mihinkähän kaniparka oli alunperin menehtynyt, jäin miettimään. Muistan kerran kun pihassa kerran joku pikkuinen haukka askarteli parin oravanraadon kanssa. Mutta niiden henki oli lähtenyt varmaan ihan sen linnun toimesta, mutta eivät kai harakat mitään nisäkkäitä osaa tappaa? Vai?

Ja vielä loppukevennykseksi eilisen skannailun saldoa taas. Minulla on vähän sellainen tapa, että jos minä skannerin liitän tietokoneeseen niin asiallisten perikunnan dokumenttien lisäksi pitää saada ottaa talteen myös huvimateriaalia. Nyt minä voin esitellä teille kaikille sen, minkälainen oli Ryötönperän laituri kaukana historiassa. Se oli ensinnäkin pidempi kuin nykyinen nysä. Jos nyt olikin vähän rempallaan, niin tämän kuvan minä säästän joka tapauksessa malliksi, jos vaikka joku vesipatio vielä tulee mökille rakennettua.

Meinasin ensin, että häveliäisyyssyistä joko rajaan kuvan tai laitan mustia palkkeja kriittisiin kohtiin. Mutta sitten päätin, että vedessä leikkivien lasten - miksei aikuistenkin - alastomuus on maailman luonnollisinta ja että jos joku meikäläisen 1970-luvun navasta joitakin sairaita kiksejä saa, niin siinäpähän saa. Hauska muisto on tämä. Taitaa olla pikkuserkku siinä asiallisissa leikeissä ja minä pidän meteliä, niin kuin tavallisesti. 

Pitäisiköhän sittenkin jatkaa tänään vaikka skannailuja. Sekin on kivaa puuhaa.