Mahtavaa syntiä nauttia sunnuntaina siideriä pihalla. |
Minä täällä, naama kireänä, terve! Mutta nyt on kyllä kireydelle eri syy kuin normaalisti. Nimittäin olen pyllistellyt ja pölisyttänyt pihalla. Täällä Helsingin kotona kun keväällä puutarhanhoitoa harrastaa, niin veemäinen riesa on katupöly. Jostain syystä sitä tuntuu nyt olevan enemmän kuin muistan muilta keväiltä, siis lehtikasoissa ja kaikessa. Jos se olisi siitepölyä, muuttuisin kohta kukkaseksi. Minä en periaatteessa ole millekään allerginen tai edes yliherkkä, mutta keväinen kaupunkipöly ärryttää pärstän ja silmät. Mutta en valita! Koska on ollut ihana valo.
Viikolla töiden jälkeen ehdin parina iltana vielä valoisaan aikaan pihalle. Olen tunnettu suunnittelutaipumuksistani enemmän kuin itse toiminnasta, mutta siinä ei paljon ehtinyt aikailla kun piti vaihtaa äkkiä työkostyymi puutarha-asuun (punainen anorakki ja repaleiset tuulihousut + saappaat) ja astua heti kissojen ruokkimisen jälkeen takaisin ulos.
Minulla eivät murheet ole yleensä hartioilla, vaan keskivartalossa. Niinpä täytyy kuvailla iltavalon ja pikkupuuhastelun tuomaa keveämpää mieltä siten, että ei lähtenyt painoa hartioilta pois, vaan ihan kuin pallean alla oleva tiiliskivi olisi kuitattu vartalostani ulos taas puoleksi vuodeksi. Ei se kyllä ole mitään huuhaata kun melskataan ulkona olemisen ja puutarha-asioiden terapeuttisesta vaikutuksesta. Tuntuu niin kuin olisin ihan eri ihminen kuin viikko sitten.
Toivottavasti tämä ei ole ohimenevää.
Minä en ole ollenkaan huolissani povatusta takatalvesta ja räntäsateista. Molemmat ovat terveitä ilmiöitä, eivätkä vaikuta millään lailla siihen tosiasiaan, että kevät on hollilla. Sade tekee vain hyvää maalle ja pölytilanteelle, ja nyt kun on saatu mahtavat annokset aurinkoa ja todettu pidentynyt päivä, niin en usko että mahdolliset harmaat kelit enää saavat mieltä matalaksi.
Pilvisinä päivinä voi yrittää muistaa sitten siivota sisälläkin. Sain tänään mieheltä oikein tosi vakavamielisen armahduksen ja suorastaan käskyn pysyä ulkona. Olin eilen pohtinut ääneen, että nyt sunnuntaina - tämän viikon ainoana todellisena vapaapäivänäni - täytyisi kyllä imuroida. On helpottavaa, kun puoliso ei ole siisteysfriikki. Minä saan pitää ihan rauhassa piha- ja puutarha-asiapäiviä ja kun olen tämän raportin tehnyt, viljelen esikasvatukseen kasvihuonekurkut ja tomaatit. Siirrän muutamat muut taimet isompiin astioihin. Fiilistelen, niin jaksan sitten tulevan varhaisaamuvuoroviikon.
Sekin tuntuu nyt aika hyvältä, kun tiedän että töistä kotiin palatessani tulee olemaan vielä kolmisen tuntia valoisaa. Ja aamuisin bussissa saa ihailla auringon nousua. Viestittelinkin tällä viikolla arkivapailla puutarhassaan puuhailleen työkaverin kanssa, että nyt meidän pitää pysähtyä tähän vuodenaikaan ihan todenteolla. Hän kirjoitti, että oli pihalla ja liikuttumassa parasta aikaa ihan kyyneliin saakka. Oli kuulemma lähinnä siirtynyt paikasta toiseen istumaan ja hengittämään.
Tämä on juuri se aika, kun kuuluu tehdä niin.
Kotipihalla tajusin, että aika moni asia on pikkuisen rempallaan. Nyt kun Ryötönperä on ollut pääasiallinen vapaa-ajanviettopaikkamme viisi vuotta, niin ystäväporukatkin ovat käyneet ja talkoilleet enemmän siellä. Mikä on tietenkin hyvä ja ihana asia. Vaan tänä vuonna olisi aika pistää vissiin talkoot pystyyn täällä kotonakin.
Miesten hommaa on leikata pensasaita. Hän rehottaa kohti taivaita ja joka puolta. Miesten hommaa olisi myös pystyttää rakennustellingit ja putsata talon julkisivua, mahdollisesti maalatakin. Olen miettinyt miehelle, että pitäisikö uhrata kesälomasta yksi viikko siihen että oltaisiinkin kotona ja hoidettaisiin tämäntyyppisiä asioita. Muistin kuitenkin sen, miten itku kurkussa tulee aina kesän lopussa lähdettyä mökiltä takaisin kaupunkiin. Mietin, että jos pensasaitaa laitettaisiin kuntoon pikkuhiljaa nyt ennen kesää ja vaikka elokuussa sitten pyörittäisiin talon seinillä.
Silloinhan ovat kaveritkin palanneet lomilta ja saataisiin varmasti apua, jos julistettaisiin saunapalkinto sekä ruoka- ja juomaylläpito. Pari viikonloppua pieneen kotipihapiirin ja talon ehostukseen ehkä porukalla kuluisi vaan.
Paitsi, että olen minä jo aloittanut orapihlajan leikkuuta.
Kun sellaista hommaa tekee nainen - väitän - niin tulee huomioiduksi myös risut. Oksasilppuri on mökillä, se pitää muistaa tuoda tänne välillä. (Koska maallahan olen suunnitellut sitä risuaitaa metsänreunaan omaksi ja ötököiden iloksi, ei tarvita haketinta siis siellä nyt.) Kun miehet leikkaavat pensasaitaa, heitä kiinnostaa eniten se kädenjälki. Tärkeää sekin, en minä sillä.
Kokemuksesta olen oppinut, että pihalle ilmestyvään kokkokokoluokan risukasaan he eivät kiinnitä mitään huomiota. Ihan kuin sitä ei olisikaan. Sitten odotellaan, että talouden naisväki tekee asialle jotain. Mitä? Täällä kaupunkialueella pihamaaroskat ovat ehkä jopa pienoinen pulma. Jos olisin organisaattorityyppinen ihminen, olisin tietenkin yhteydessä koko kortteliin ja järjestäisin risuroskalavoja.
Mutta kun en ole, niin leikkaan puskista pari oksaa kerrallaan ja pilkon niitä sitten eritellen kepit ja ruikularisut. Jälkimmäisiä yritän ehkä tunkea vaivihkaa roskikseen ja keppipatukoita - no ehkä minä askartelen niistä jotain tai poltan takassa. Olen myös pois silmistä -tyyppisesti joutunut tekemään pari risukasaa pihamaan nurkkiin, että sitten jos ja kun tuodaan se oksasilppuri kaupunkiin, niin voin sitten haketella puuta alppiruusun juurelle vaikka.
Jospa se hake hillitsisi vähän rikkaruohoviidakkoakin.
Hauskinta olisi, jos saisi polttaa piharoskia. Jostain olen antanut itseni ymmärtää, ettei se ole oikein luvallista täällä kaupunkialueella. Kyllä varmasti tulisi kamala meteli kärystä ja paloturvallisuudesta, kun pelkästä saunanlämmityssavustakin jaksetaan joka vuosi lehdissä asti vaahdota.
Toista se on maalla tai Italiassa. Saapi ihminen rauhassa kulottaa ja risujaan sytytellä ilman, että naapurit tai viranomaiset valittavat pienhiukkasista. Kun toissapäivänä kävin taas läpi perikunnan valokuvia, löysin ihania savunhaisumuistoja Toscanasta. Katsokaas nyt, miten siellä tehdään tällaisina vuodenaikoina:
Grassina, 2009. |
Eikä ole niin nökönuukaa, jos risuja poltellaan samalla kun korttelin lakanapyykki kuivuu. Minusta niin ihanan huoletonta ja samalla tavallista elämää. Onko katupöly tavallista elämää? Minusta ei. Se on kamalaa, enkä voi oikein käsittää miten sille ei ole täällä fiksussa kotimaassamme keksitty mitään järkevää vaihtoehtoa.
Mieluummin haisisin nuotiolta kuin olen yhden kuukauden vuodessa poikkeuksellisen ryppyinen naamasta ja narskuttelen hiekkaa hampaiden välissä. Vaikkeiväthän nuo ole mitään vaihtoehtoisia ilmiöitä, mutta jos voisi valita. Jos.
Ainoa hyvä asia kevätpölyssä on se tuoksu kun ihminen menee suihkuun. Haisee märkä hiekka, mikä on varmista varmin kevään merkki, olenhan siitä täälläkin joka vuosi vouhkannut. Kun kuontalo kastuessaan tuoksahtaa maalta, niin tietää ettei enää ole talvikylvyssä. Siitä jaksaa ilahtua hetkeksi ja sitten sitä alkaakin odotella koivun tuoksua ja raikkautta.
Grassina, 2009. |
Olin pari kertaa siellä Firenzen kulmilla talvilomilla tässä takavuosina, ja sain nauttia niistä nuotituoksuista ja auringosta jo ennen kuin Suomessa oli edes talvenselkä taittunut. Tänään kun minulla oli aikaa ensimmäisen kerran tänä vuonna todeta auringon tosiasiallinen lämpö ja hellivä vaikutus, tuli ihan mieleen ne Italia-ajat.
Vaikka miehen kanssa päätettiin, että ei ihan vielä nosteta pihakalusteita esille, että säästetään sitä juhlallisuutta vielä, niin nostin minä yhden tuolin aurinkoon. Niin, ja tein pihansiivoushommia aina sen mukaan, että mihin paistoi. Tunnelma ja lämpötila oli suoraan verrannollinen matkamuistoihini, eli tällainen, ihan oli sama fiilis kuin tuolloin (2009) Toscanan kukkulalla:
Ettei vaan ole tuollakin syntinen punaviinilasi vierellä. |
Miehelläkin on alkanut jo raksuttaa mielessä mökkiviljelyskausi. On suorastaan koomista, kun hänelle tyypillisen pitkän hiljaisuuden jälkeen alkaa yhtäkkiä tulla sen suuntaista puhetta, että kyllä me nyt varmaan siihen laatikkoviljelyyn siirrytään. Johon minä sitten, että ei me nyt urakalla kaivettua pottumaata voida ihan kesannollekaan jättää. Todetaan, että se on kyllä ollut aika hyvä kasvupaikka pavuille.
Sitten jatkuu pohdinta, että kuinkas paljon kierrätyskelpoista jämälautaa siellä Ryötönperän liiterissä olikaan. Että jos ei hankittaisikaan muodikkaita ja käteviä lavakauluksia, vaan askarreltaisiin itse viljelyslaareja. Ja minulla lähti heti ajatus, miten olisikin hauskaa tehdä erikokoisia ja kirjavannäköisiä kasvatuslaatikoita. Jos niihin voisi käyttää Lasipaviljongin tieltä puretun leikkimökinkin lautoja, niin olisipa somaa kierrätystä.
On jotenkin luontevan helpottava ajatus, että moni asia mentyään voikin saada vielä kerran uuden elämän. Oikein odotan pääsiäislomaa, että päästään visioimaan tätä laatikkoasiaakin. Jos vaikka mies saa yhtäkkiä askartelupuuskan, niin hyvässä lykyssä tulee jotain tehtyäkin. Viime pääsiäisenähän tuli aloitettua se kasvihuoneen rakentelu. Onkohan niin, että talven jäljiltä on sen verran tekemisen kaipuinen olo, että se kanavoituu tänäkin vuonna suorastaan toiminnaksi.
Kun meistä on kyse, ei sellainen ole mikään itsestäänselvyys. Saattaa vetää rantaterassilla ihmettely enemmän puoleensa. Jääpi nähtäväksi, mikä on tämän kasvukauden toimintatarmo ja teema.
Soiteltiin tänään mökkinaapurin kanssa ja Rouva kertoi, että vielä on pikkuisen lunta siellä maalla. Ei paljon. Ja että joutsenia on jo alkanut tulla. Niitä on järven sulassa ja joella. Oi, tuli ihan kaiho. Mutta samalla se perinteinen keväthelpotus. Että nyt on edessä se lempipuolivuotinen, jota ilman ei talvia ja pimeyksiä kestäisi. Naapuri on käynyt säännöllisesti meidänkin pihapiirissä pyörähtämässä, ja siellä on kaikki kuulemma päällisin puolin kunnossa.
Kasvihuonekaan ei ole romahtanut lumen painosta. Sinne pitää nyt sitten alkaa pohtia sitä, että mitä kasvatetaan siellä ja miten. Minulla ei ole koskaan ennen ollut kasvihuonetta. On ihan uusi elämänvaihe edessä.
Ollaan jo suunniteltu pääsiäisen aikatauluakin, vaikka siihen on vielä pari viikkoa aikaa. Minä menen ehkä jo keskiviikkona suoraan yövuoroista edeltä lämmittämään taloa ja saunaa. Sitten kiirastorstaina tulee puoliso perässä, ja voidaan alkaa vaan nauttia keväästä kun minä olen hoitanut huoltotoimenpiteitä pois alta.
Näkis vaan. Kyllä jos on näin ihanat ilmat - tai vaikkei olisikaan - niin on täysin olemassaoleva riski, että parkkeeraan raskaan talven jälkeen suoraan rantaan lintujen kanssa. Enkä tee mitään. En yhtään mitään. Aivan loistava ajatus, sanoisin.
Olen aika innoissani, kuten ehkä huomaa. Tuntuukohan talviunilta heräävistä eläimistäkin tältä. Saavatkohan hekin nauttia siitä, että miten kaikki ihana palautuu mieleen vähitellen. Paitsi, että heillä on kyllä varmaan nälkä kun ovat koko talven nukkuneet. Että ei siinä ehkä ensimmäisenä tule varsinaisesti tunnelmoitua. Tai mistäs minä tiedän.
Kuonot kohti iltasumua, kaverit.
Mustarastaan laulukin alkaa olla nyt itsestäänselvyys. Aamuin, illoin. Kohta voi nukkua ikkuna auki, niin sen kuulee kunnolla sisällekin sitten.
Olipa mukava lukea ja vielä sisälläkin tämän parissa fiilistellä kevättä, jonka ihanuudesta on päivän saanut ulkona viettää.
VastaaPoistaOlet aivan oikeassa, takatalvi ja sade ovatkin juuri tuosta syystä täysin tervetulleet!
VastaaPoistaMe teimme ison viljelys/istutuslaatikon viime kesänä jämälaudoista ja sanon, että kannattaa kyllä hyödyntää niitä. Miksei kannattaisi? Punamultasimme laatikon ja sen jälkeen se näytti ihan siltä kuin laudat olisivat olleet uudet. Se maali kun kestää hyvin ulkoilmaa :).
Kunnon vesisade tekisikin Helsingille ja sen pölyille hyvää
VastaaPoistaOn kyllä ollu niin komeeta päiviä, jotta tälläänen tupajumiki eksyy välillä pihalle haistelemahan raitista ilimaa ja nauttimahan auringosta.
VastaaPoistaNyt kun olen matkaillut edestakaisin pääkaupunkiin päivittäin, olen kyllä huomannut sen katupölyn! Hyvä tietää, ettei tilanne ole aivan tällainen joka vuosi. Voisihan nyt sataa ripsahtaa ja sitten paistaa taas, onko liikaa vaadittu?
VastaaPoistaRantaan parkkeeraaminen kuulostaa hyvältä. Kyllä niitä hommia kerkiää...
Minäkään en tahtois valittaa mutta kyllä joka kevät tätä ammattitautista ottaa niin maan perusteellisesti nupista, kun maa odottais kuopijaa ja meikätytön keuhkot vaan prakaa ja ahistaa pölyt ja itiöt. Jotenkin se kiertää sielua asti tällaiselle puutarhailijalle, ettei enää voi tehdä ja touhuta entiseen malliin tulematta kipeäksi. Olen siis homeista ja kosteusvauriomikrobeista sairaalassa sairastunut ja seuraamukset näyttäytyvät jokapäiväisessä elämässäni ja juuri nyt katupöly kiusaa täälläkin tosissaan.
VastaaPoistaNuotioissa taasen on lumonsa, ehdottomasti. Muistot vievät nuotioiden ritinöistä ja tunnelmista maalle mummolaan sekä saaristoon... oi.
Aurinkoa palvova punaviininautiskelija nostaa hymyn huulille:) Mustarastaan kera kaunista kevättä sinulle Saara!