Pulu kuuntelee

Niinpä niin. Minulla oli valtaisa ulkoilmasuunnitelma ja ajatus tehdä teille näyttävä aurinkoinen merenrantareportaasi. Oikein hekumoiden pakkasin eilen ison kameran mukaan viimeiseen yövuoroon, että lähden tänä aamuna siitä suoraan kävelylle. Ihan syyhyten ihailin säätiedotuksia vielä yölläkin, miten aurinko paistaisi. Mutta niin vaan oli tuhrusää. Hengailin työpaikan aamussa ylimääräisen tunnin pilvien hajaantumista odotellen. Eivät hajaantuneet. Minä säästin kameraa tihkulta ja tulin sittenkin suoraan kotiin.

Koska ei ollut kävelyidean takia kirjaakaan painolastina mukana, niin katselin bussin ikkunasta vain kosteaa maisemaa. Oulunkylän kohdalla huomasin kukkavihkoelämää Tapio Rautavaaran puiston kohdalla. Hyvää eilistä 100-vuotispäivää, Tapsa! Muistan kun kerran yksi pikkulapsi kommentoi kaksiosaista patsasta, jossa Rautavaara on ikään kuin kitaran kanssa Kulkurina ja Joutsen sitten siinä tepastelee. Lapsi sai heti ideasta kiinni:

"Kato! Toi setä soittaa! ...Ja pulu kuuntelee."

Lempisitaattejani kautta aikojen. Näin naistenpäivänä tuli pulusta naismielleyhtymä, ja kuvittelin miten tosiaan olin pari iltaa ja yötä tässä kuunnellut, pelastanut maailmaa. On ollut kiva olla vähän tomera kukkahattutäti, tarpeellinenkin. Mutta sitten minä ajauduin kuitenkin lempiajatukseni pariin, eli lintuihin. Kuinka kaipailenkaan jo sitä, että minua kuuntelee joku pulu.

Pitäisi vissiin alkaa jo päivystää kotipihalla, laittaa viimeiset talipallot ja siementen jämät ruokintapaikalle. Seurata siivekkäiden kevättouhuja ja pitää heille hiljaisia yksinpuheluita. Luottaa siihen, että kyllä "pulu" kuuntelee. Vaikka olenkin tärkeänä viime aikoina uhonnut siitä, miten on ollut tervehdyttävää rauhoittaa talvi mökkiramppaamiselta, niin tällä viikolla huomasin sittenkin kaihon ja kireyden kasvaneen - no jos nyt ei kohtuuttomiksi niin - merkittäviin mittasuhteisiin. Yhtäkkiä pääsiäiseen ja mökkirannan lintuihin tuntuukin olevan liian pitkä aika ja välissä melko paljon tekemistä.

Ei aina auta niin sanottu psyykkaus. Myönnetään nyt ensiksikin se.

Lohtua pitkin viikkoa ovat tuoneet mustikanvarvut. Minä jo Ennen blogin kommenttilootaan laitoinkin viestiä, että nämä toimivat vähintään yhtä hyvin kuin pajunkissat. Jopa paremmin kuin tulppaanit. Ollaan nimittäin saatu ihailla niiden maljakkoelämää. Minä olen ehkä kehittänyt uuden kevättrendin vaasikukkaihmisille? Koska en ole koskaan ennen huomannut kenenkään raportoivan siitä, miten somasti mustikanvarvut alkavat sisäolosuhteissa muodostaa herkkiä lyhtymäisiä jutskia.

Vielä eilen kun lähdin töihin, luulin että osa on alkanut jo lakastua. Näytti ruskeahkolta.

Mutta tänään uusintatutkimiskierroksella kävi ilmi, että hehän herranjestas punertavat! Sanoin miehelle - joka on suuri mustikan ystävä - että kohta tulee iltapalapöytään ehkä vetisiä maljakkomustikoita. Uskokaa tai älkää, niin tämä sattumainen varpukeräilyni on tuottanut enemmän iloa varmastikin kuin konsanaan kaupoista kanniskellut kevätniput, vaikkei minulla mitään niitäkään vastaan ole. Jos ovat kotimaisia tai reilunkaupan.

(Kommenttilootasta vielä sen verran, että kiitos muuten kommenteistanne. Sain viimeksikin kaunista palautetta ja loistavaa linnunpönttöohjeistusta! En edelleenkään ole ottanut linjakseni vastata jokaiseen - erittäin toivottuun - kommenttiin, kun kirjoittaisin kuitenkin maratonmittaisesti jaaritellen vastauksen, ja sitten siitä saattaisi kärsiä tämä itse blogi. Mutta rakastan kommentteja, ja tällainen välikiitos kaikille jotka niitä aina passiivisuudestani huolimatta jaksavat laittaa! Kiitos.)

Oman "asialistani" näkökulmasta olen juuri aloittamassa maaliskuuta viikon myöhässä. Hirvittääköhän minua vähän. Toisaalta, olen oppinut tässä elämässä että hommat tulevat aina tehtyä enkä ainakaan muistaakseni ole vielä sössinyt mitään pelkän velttouteni takia. Olen oppinut luottamaan alitajuntaan, joka tekee osan asioista puolestamme, ja niinpä hänen (saatan antaa pian nimen alitajunnalle) ansiostaan sain eilen yövuorojen välissä tiristettyä muutaman post it -lapun, joita toivottavasti tässä vuorokauden päästä on ainakin yksi tai kaksi vähemmän.

Huomatkaa hieno itse tekemäni trendikäs seinäkalenteri! Se on nykyään siellä siivotussa työhuoneessa, ja nyt kun minä kirjoitan tätä, olenkin omassa löhönojatuolissani keittiössä. Mies sanoi, että olen onnistunut suunnitelmassani. Eli työhuone on työhuone (!) ja rentoudun kodin muissa tiloissa. Ihan kuulkaa uusi aluevaltaus. Saas nähdä, kuinka kauan toimii. On ainakin ollut kivaa, kun keittiö on pysynyt siistinä.

Minua edelleen ehkä harmittaa, että "joudun" nyt kirjoittamaan perusrönsyillen, koska olisin halunnut sen aurinkorantareportaasin. Kyllä minä tästä vielä yli pääsen. Pakkohan se on. Harmaat säät, niin kuin minä ilmankosteudesta tykkäänkin,  tuottavat pidemmän päälle eräälaista haikeutta ja pysähtyneisyyden tunnetta. Olen joutunut välillä oikein muistelemaan, että mikäs vuodenaika nyt olikaan. Mieli käväisi syksyssäkin, nimittäin. Huoh, mikä helpotus nakutella tässä kevätterveisiä.

Niihin tältä viikolta liittyy myös Apulaisen viehättävä yökyläily pitkästä aikaa. Olikin ollut mahdoton ikävä. Ja kun minulla oli perikunnan tilpehöörisiivoilut kesken, niin hän sai askartelupuuskan. Koska olin laittanut sivuun sellaista materiaalia, jota voi vielä kätevä ihminen hyödyntää. Oli kamalan kodikasta puuhastella rinnakkain. Vaihdettiin kuulumisia, mutta oltiin myös aika paljon hiljaa omissa mietteissämme. Minä tykkäsin, ja Apulainen tietää itse varsin hyvin että miksi. Eikä siis sen hiljaa olemisen takia, vaan yhdessä olemisen. 

Lisää sellaista.

Minä lupasin Apulaiselle, että kerron teille tänään appelsiinikynttilöistä, jotka hän myös sivupuhteikseen värkkäsi. Mutta en minä uskalla niihin tulia laittaa, vaan odotan Apulaista tulemaan neuvonantajaksi ja todellakin kokeillaan ainakin toinen aplari ulkona ensin. Eli koverretaan ruokatarkoituksiin appelsiini pelkiksi kuoriksi. Sitten sinne voi laittaa ruokaöljyä. On pitänyt muistaa jättää hedelmälihapiikki! Sitten kun öljy on kai imeytynyt, voi piikkiin töräyttää tulet ja kas - meillä on kynttilä. 

Minussa on sen verran huolehtijan vikaa, että haluan ekspertin mukaani testailemaan. Vaikka minulla onkin selkeät ohjeet täällä kirjallisesti jätettynä. Olen vellihousu. Onkohan siitäkään piirteestä lopulta mitään hyötyä. Tuskin. Tylsäksi se ehkä minut tekee. Ehkä seurassani on turvallista, kun en ota turhia riskejä? Ajatellaan nyt sitten vaikka niin.

Tämä viikko meni nopeasti, huomaan. Minulla oli aika paljon palkkatöitä, ja puutarhahommamielessä pidän sitä hyvänäkin, etten ehtinyt sohimaan pihalle liian aikaisin. Oli myöskin ihan tosi mielenkiintoisia kohtaamisia työelämässäkin. Harvoinhan minä täällä niistä kerron, mutta nyt voin sen verran valottaa että oli niin koomista kun vastaanotin kansainvälisiä vieraita. Ja minulla tietenkin lempimarimekkotunika ylläni. 

Että tosiaan keskieurooppalaisten ammattitovereiden kanssa sain ihanat tuulikaappikeskustelut aikaiseksi kuoseista. Oltiin ensin käyty aika paljon läpi muita asioita, mutta vasta tällaiset höpöhöpöhommat saivat aikaan aidon tuttuuden tunteen ja minulle iski suorastaan kaihomielinen olo, että miten paljon maailmassa onkaan - no okei, näin naistenpäivänkin hengessä - ihmisiä, joiden kanssa olisi vaikka mitä puhuttavaa.

Voi olla hyväkin, ettei tiedä kuinka paljon. Lähtökohtaisesti en aina jaksaisi tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se tapahtuu, olen sittenkin tunnelmissani. Viittaan nyt myös monissa blogeissa pohdittuun introvertti-ekstrovertti -pohdintaan. En ole ihan varma, kumpi olen. Eikä kai tarvitsekaan. Taru ja Rautis ovat introja ainakin, minä saatan olla ekstro - tai sitten en. 

Koska rakastan omaa syvää yksityisyyttäni ja taidan jopa vaaliakin sitä, vaikkei siltä aina näytäkään. Itse asiassa, olen aika itsekäs suoraan sanoen.

Onko sillä nyt lopulta väliäkään, miten meikäläinen määritellään. Ei. Viikonloppuna töissä iltajutusteluissa olen jälleen pohtinut sitä, miten esimerkiksi haluaisin tutustua hevosiin. Hevosiin. Ja sitten olen elvistellyt koirataidoillani, vaikka minulla on aina ollut vain kissoja. Miten pöljä voi olla ihminen. Olen ottanut kantaa delfiineihin, johtuen Hesarin kuukausiliitteestä. 

Loppusaldoksi päällimmäiseksi itse asiassa jää se hevoshomma, ja vapiskaa kaikki hevosen omistavat lukijat. Minä vielä nimittäin tulen ehdottamaan, että voisinko tulla tallitytöksi. Haaveet on tehty toteuttamista varten, ja kunhan minä selviän seuraavasta kolmen kuukauden periodista ja pääsen kesälomalle muutamista asioista. Alan joko kaivaa maata tai maanitella itselleni lisää eläinseuraa tai -kokemuksia. Olen melko varma, että minun ihansamamikäverttipersoonallisuuteni vain paranee, jos laajennan eläinkunnan lajiosaamistani. Ja sillä sipuli. 

Kiva, kun on vaihtoehtoja. Apulaisenkin kanssa niitä tuli puhehetkinä pohdittua. Meillä molemmilla on niin paljon suunnitelmia, että riittääkö aika edes. Täytyy ehkä tehdä prioriteettilista. Ensin villiyrtit, sitten uudet eläinlajit (hevoset, vuohet, lampaat, kanat). Mahdollisesti mökkitontin ruusujen virallinen tunnistus, akileijojen jalostuksen opiskelu. Onhan sitä paljon. Ei tässä ehdi tylsistyä.

No mutta. On ehkä turhauttavaa lukea, että täällä projektit aina vaan jatkuvat. Omalla tempollaan. Niinhän ne aina. Apulaisen huoneessa ovat edelleen levällään minun siivousjuttuni, eli perikunnan tilpehöörit. Nyt olen aika hyvin lajitellut säästettävät ja rojut. Rojuihin kuuluvat ehjät mutta tosirihkamat. Päätavoitteeni on, että pian minulla on enää kaksi korulipasta. Ja niiden sisältöä ehkä joskus käytän ja/tai jäävät jälkeeni sitten joskus.

Vielä on matkaa:

Erittäin kannustavaa ja varsinkin palkitsevaa on ollut jo se viimeksi kertomani nettikaupustelu. Olen saanut yhteyksiä mitä ihanimpiin naisiin, hengenheimolaisiin joilla sattuu vain olemaan erilainen korumaku kuin minulla. 

Oikein luvan kanssa jaan tässä kohta nyt lahjaksi saamani tunnelmakuvan pohjoisesta. Kuva tuossa alla. Että tuli hyvä mieli, kun ihminen rakastui minulle varsin neutraaliin helyyn. Niin paljon, että siitä kuulemma tulee lempikoru. Vaikka tässä maailmassa on naisia, joilla ei koskaan ole mahdollisuutta hörsyillä tällä tavalla, niin... Niin. 

--

Tulikohan minulle nyt sittenkin vaikea olo. Onhan sentään naistenpäivä. Suomen mittakaavassa minä en jaksa siitä melskata, mutta maailman konteksti on toinen. Minä niin soisin, että jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla. Anteeksi kamalasti, jos nyt pilasinkin tunnelman. Sanotaanko nyt vaikka niin, että oheinen pohjoisen kuva saisi saada vastineensa maapallon muistakin kolkista. Koru ei ole tärkeä. Tunne ja kukkanen ovat.

Ihana tietää, että tämä hely sai ansaitsemansa kantajan!
(Kuva uuden omistajan ottama.)

Huomenna aurinko ehkä paistaa ja kevät etenee. Pikkuhiljaa vähenee tarve poltella kynttilöitä. Aivoihin hiipii kaksijakoinen olo. Ei voi enää keskittyä pelkästään palkkatyöhön, vaan pihamaa komentaa sekä mökkitontti kailottaa sieltä kaukaa. On ihan ihanaa olla tarvittu. Parasta olisi, jos voisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ei voi.

Minulla on työpaikalla lajitovereita. Jos meillä on aikaa, puhutaan kivikkokasveista ja eri vuodenaikojen kukkijoista. Kahvitauot venyvät. Se on kevään merkki. Me rakastamme niitä hetkiä.

Törmäsin eilen "merkkiin". Kesken yövuorojen välisen työmatkan. Ja kun olen itse vähän huono näiden kanssa, niin laitoin heti kuvaviestit sekä Apulaiselle että Sisustusgurulle. He ovat laajennetun perhepiirimme asiantuntijoita, etenkin sydänmerkkeihin liittyen. Toivoin tulkintoja.

Molemmat olivat ymmällään.

Jättivät minulle tulkintapuolen, ja niinpä olen tullut tulokseen että. Että. Lähiajat näyttävät, mitä merkitsee löytämäni kivi. Kyllä sen jotain täytyy tarkoittaa sieltä sepelin joukosta erotuttuaan, arvelen. Kiinnostuksella jään odottamaan. Ehkä se tarkoitti muistoihin piipahtamista? Ehkä arjen romantiikkaa? Ehkä sitä, että välitetään?

https://www.youtube.com/watch?v=B_iAbCpl5Js