Kylmästä lämpimään

Huomatkaa kauniin (uuden kirppari-) viinilasin lisäksi
joulupukin tuomat yhdenkäden pihasakset! Niillä on kätevä napsia kaikenlaista.

Laitoin oikein esikuvaksi tuohon ylle kannustusvision teitä ja itseäni varten. Että kyllä se sieltä vielä. Vietin eilen yhdennaisen kasvihuonehetkeä mökillä. Niin kuin joka päivä siellä. Nyt olen jo palannut kotiin, äsken saavuin, ja on aika raportoida. Talvilomaa on jäljellä vielä pari päivää, vaan kun mies ei ehtinyt seuraamaan minua maalle, niin tulin nyt sitten loppuajaksi kotiin. Hyvä, etten hypännyt alkuviikosta seuranani olleen äitipuoleni kyytiin jo keskiviikkona takaisin kaupunkiin, kun oli aika kylmä. Annoin kuitenkin vasta eilen periksi jäätävyydelle ja pukeuduin pilkkihaalariin. Muuten sinnittelin kahisevissa, jotka - jos vähänkään erehtyi portaalle istumaan - tuntuivat olevan liian kevyt varustus.

Niin sain minä sitten jotain pientä aikaiseksikin, suuria tavoitteitahan ei ollut, minkä hyvin tiedätte. Lisäksi sain uudelta blogituttavuudelta - Puutarhakompiaisista - kysymyshaasteen, jonka teemat sopivat kaikkeen siihen, mitä itsekseni olen Ryötönperällä viime päivinä ajatellut. Kiitos! Toimintatarmohan kumuloitui käytännöksi vasta styvmoderin lähdön jälkeen, olimmehan kaksi vuorokautta "vain" (se ei muuten ole mikään "vain") puhuneet, siis patsastelun ja viiniharrastuksen lisäksi. Alkoi olla tekojenkin aika.

Toivottavasti ei haittaa, että laitan kysymyksiä hieman eri järjestykseen ja aloitan ajankohtaisimmasta päästä, eli seiskasta: Paikka puutarhassasi, joka saa sinut erityisen huonolle tuulelle?

No katsokaa nyt tätä(kin)! Minun piti haravoiskennella lempeässä villapaitakelissä ja kuunnella tyyneen järveen palanneiden vesilintujen laulua. Mitä sain:

Muistutuksen siitä, että huhtikuuhun tai talvilomakeleihin ei vaan voi luottaa. Moneskohan vuosi tämä on, että saan todeta saman. Kuudes lähtee käyntiin tässä vapulta, eli voi minun oppimislahjoillani mennä vielä kauankin. Siitä kuitenkin aasinsiltana kysymys numero 8: Mitä päivää elämässäsi et vaihtaisi pois? 

Ai niin, mutta enhän minä vastannut vielä siihen seiskaankaan. Minut saa pahalle päälle joskus se, miten muistan että olisi taas roskalavan aika. Kun aina kun jotain kohtaa on perannut, rakennuksia hoitanut, niin syntyy ja löytyy lisää pihamaata rumentavaa romua. Liiterin takana Taatan kiukaita ja Isoäidin edesmennyt sähkögrilli. Puretun leikkimökin polttokelvottomia jämiä ja puolilahoa naulaista jätelautaa. Ne kiukuttaa.

Suututtaa minua vähän horsmikkokin, mutta taisteluhan on jo alkanut piparjuurella ja artisokalla. Sitäpaitsi horsmissa on loppukesällä nätti kukka. En protestoi, vaikka voisin osasta luopuakin. Mutta se päivä, mitä siis en vaihtaisi pois:

No, onhan niitä varmasti vaikka kuinka paljon. Ehkä en yhtäkään. Mutta tässä asiayhteydessä tulee aina kerrattua se, että en ole katunut sitä päivää kun tein lopullisen - monien itkuisten mietintöjen jälkeisen - päätöksen ostaa pankkilainalla Ryötönperä itselleni. Vaikka se olisi tunnesyistä tuntunut oikealta periä. Vielä on 20 vuotta aika isoja kuukausieriä jäljellä. Silti en kadu. Jos joskus tapahtuu niin, ettei minulla ole varaa asua sekä kaupungissa että maalla, on aika muuttaa kokonaan mökille.

Ja kyllä sitäkään tunnetta en vaihtaisi pois, että on tönöt ja tontti, jolla saan (ja pitääkin) reuhata risuhommissa ja olla kuin ellunkana. Harrastan molempia. Joskus voisin olla ajattelematta risujakin, mutta niin vain ne aina mieleen tulevat kun katse portaalla istuessa alkaa harhailla pitkin aika kauan hoitamattomana ollutta tilusta. Nyt se on jo paljon avarampi, kuin viisi vuotta sitten. Mutta savotta tuskin elinaikanani loppuu, ja olenkin alkanut miettiä kaiken tarkoitusta.

Sain taas siivottua yhden kohdan rangoista ja jäin miettimään Japanialaisen Puutarhani laajentamista saunapolun vasemmallekin puolelle. Allaoleva kuva ei päätä huimaa, mutta ison koivun takana voitte havaita uuden risuaita-aihioni, ja luonnon kaljuushan saa ideat liikkeelle aivan vallan. Pian tulevat taas vuorikaunokit, joten saan ehkä rauhan tältä aiheelta hetkeksi.

Numero 10 onkin hyvä ottaa tässä puheeksi. Eli Lempikasvisi? Se voisi olla juuri edellä mainittu vuorikaunokki, joka on levinnyt joka puolelle puolen hehtaarin tonttia. Mutta ehkä juuri siksi arvostan niitä muitakin. Akileijoja on tontilla myös jonkin verran, ja se on ehkä villikukistani oma suosikkini. Minähän en sitä viljele, enkä jalosta sen kummemmin - tiedän joidenkin sitäkin tekevän. Minä en vaan katko enkä perkaa akileijaa yhtään mistään, mihin se on päättänyt ilmestyä. Että sellainen puutarhafilosofia täällä.

Haluan tuoda tontille jotain itsestänikin ja olen alkanut viljellä sinne leviämään toivomiani kasveja. Niistä ehkä tulee uusia suosikkejani. Karhunlaukkojen kanssa taisin epäonnistua, ja iisoppien sekä kangasajuruohon kanssa ollaan vielä odotteluvaiheessa. Ihan hyvältä näyttää. Laventelin olen unohtanut ihan suosiolla. Mutta siis, nämä ensimmäiset viisi mökkivuotta omat villiakileijani ovat olleet rakkaimpia.

Niitä pömpsähtää myös Japanialaiseen Puutarhaani, ja sitten se ei kyllä ole enää kovin japanialainen. Ei haittaa.

Kysymys numero kuusi. Paikka puutarhassasi, joka saa sinut hyvälle tuulelle? Toki tähän kuuluu vastata, että miehen viime kesänä mökille rakentama kasvihuone, eli Lasipaviljonki. Ja kyllähän se saakin hyvälle tuulelle. Toisaalta olen tyypillisesti myös huolestunut, koska sehän on yksi ylläpitoa vaativa kyhäelmä lisää. 

Eli kyllä minut sittenkin saa parhaimmalle tuulelle ulkona oleminen ja luonnon läheisyys. Oikein joskus mökillä nyppii se, miten linnut ja eläimet ovat paljon villimpiä kuin kaupungissa. Toisaalta tietenkin arvostan sitä, eikähän meillä maallakaan ole luontokappaleista varsinaisesti puutetta ollut. Minä vaan olen niin typerän eläinrakas, että kaikkien pitäisi tulla syömään samantien kädestä. Eihän sellainen ole luonnollista.

Eli parhaimmalle tuulelle saa puutarhassa minut se, kun saan tehdä havaintoja kasvien lisäksi myös eläimistä. Linnut ovat erityisen lähellä sydäntäni, ja minulla olikin tässä lomallani joka ilta kiva hetki punatulkkupariskunnan kanssa. Siis laulujoutsenten ja muiden vedessä viihtyvien lintujen seuraamisen lisäksi. Punatulkuilla oli kesken rantasaunan viereisen pihlajan tyhjentäminen ruttuisista marjoista. Sain heistä yksilöinä aika monta kivaa kuvaa, mutta tässä yhteiskuva:

Rapisteli meillä taas orava välikatossakin, mutta sain häneen eilen aamulla katsekontaktin terassilla. Saattoi tapahtua sellainen ihme, että hän päättikin ettei tule tänä vuonna meille alivuokralle. Ainakin tänä aamuna nukuin hämärän tunnit, jolloin yleensä olen mökillä hereillä kuuntelemassa luontoääniä ja rapinoita. Se on vähän rasittavaakin, koska haluaisin olla päivällä virkeä. Mutta minulla on kummat vuorotyöläisen geenit ja vaihtelevat unenlahjat. Siitäpä silta kysymykseen numero yksi: Miten päädyit omalle alallesi (esim. viherala)?

Minähän joka ikinen päivä haaveilen olevani viheralalla. Mutta olen sosiaalialalla, kun en muuta taida. Lempifraasini siihen liittyen on se - jos minulta kysytään - että kai siksi tämä ala, että en osaa mitään yhtä hyvin kuin puhua ja kuunnella. Luojan kiitos ilmeisesti myös jälkimmäistä, koska saan tehdä aika merkittävää henkistä päivystysluonteista työtä. Mutta ilman viherhommia - joissa olen ihan noviisi - en varmastikaan jaksaisi. Vaikka olenkin tunnettu ihmistaidoistani, olen vuosi vuodelta alkanut tarvita ehdotonta omaa hiljaista tilaa. (Tosin kyllä minä mökillä pitkästynkin, jos pitää monta päivää olla ilman läheisiä.)

Ja sitä tilaa minulle antaa ulkona oleminen ja kaiken maailman epäonnistuvatkin esiviljelyshössötykset. Ei siihen välttämättä varmasti omaa pihaa tai mökkitonttia tarvittaisi, mutta kyllä se nyt vaan on niin että tuskin olisin järjissäni kaiken omaan siviilielämääni liittyneiden raskaiden käänteiden ja työelämänkään jäljiltä, jos en olisi päässyt säännöllisesti yksin ulos. Siihen riittää ihan kävelyllä käyminenkin, jossa tosin olen laiskistunut. Odotan aina rantasaunalle pääsyä ja siellä huokailua. Olen onnekas. Mutta en ihan niin onnekas, että tosiaan jaksaisin yksin hiljentyä loputtomiin. Onneksi on tämä sosiaalinen media, ja etenkin puoliso ja ystävät.

Ja heitä minä ihailen. Eli kysymys numero neljä: Millaisia ihmisiä ihannoit? No, minullahan on useita eri kategorioita tähän. Minä kadehdin niitä, joilla on kaikki aina järjestyksessä. Kaapit, talot, raha-asiat ja ihmissuhteet. Ei rempsota mikään. Voi hitto, että kadehdinkin. Mutta he, joita ihannoin, ovat enemmänkin sellaisia Muumilaakso-henkisiä tyyppejä, jotka eivät ajattele joka reikää sukassa tai muutenkaan murehdi koko ajan.

Minä murehdin. Varsinkin silloin, kun kaikki on hyvin. Lienen oikein parhaimmillani silloin, kun pitää selvitä, mutta sellainen on aika kuluttavaa. Tai siis se, että kun kaikki on hyvin - niin pitää keksiä vaikka edes se kissan vanhuus ja elämän kaikki muukin rajallisuus ja alkaa porata sitä sitten. Kesken mustarastaan laulun ja keväthämärän! Se on typeryyden huippu, ja minä olen sen mannekiini. Siksi ihannoin elämään rauhallisesti suhtautuvia ihmisiä, ja luojan kiitos niitäkin minun lähipiirissäni on.

Yksi syy, miksi tämäkin pitää minun saada ääneen sanoa/kirjoittaa on juuri itse ja itsestään oppiminen. Ei sen tarvitse kaikilla ihmisillä niin mennä, mutta minulle tämäkin on tärkeä kanava. Ja siinä tulikin vastausta jo kysymykseen numero 11 --> Mistä sait ajatuksen blogin kirjoittamiseen? 

Kauankos minä tätä nyt olen kirjoitellut, muutaman vuoden. Ensin se lähti taas kateudesta, kun pari kaveria kirjoitteli ja minä ajattelin, etten ole tyyppi enkä mikään jos en minäkin. Olin vitsinä kertonut facebook-päivityksissäni kokemuksistani aloittelevana puutarhanhoitajana, mistä sain idean kirjoittaa siitä enemmänkin. Ryötönperän haltuun ottaminen tuntui myös vaativan oman reportaasitilansa, ja kun minulla on myös ollut taipumus pitää päiväkirjoja, niin nettiin taltioiminen alkoi jotenkin tuntua loogiselta.

Toki se on kaunisteltua todellisuutta, mutta siitähän minä tykkään. Jaan unelmiani, muistojani ja sitä mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta en kaikkea. Tykkään myös kirjoittaa, ja tykkään siitä että joku sitä lukee. Mitään megasuosiota en ole havitellut, eikä sitä ole kyllä tyrkytettykään mainostajien taholta (Olen minä kerran saanut yhteistyöehdotuksen Substralilta. Mutta enemmän tarvitsisin autovuokrafirman ja traktorivempeleiden tarjouksia, vink.vink. Myös ulkoseinämaalit kelpaisivat, ja oikeastaan lahjakortti metsurikouluunkin). Enimmäkseen minua lukevat ystävät ja jotkut teistä - niin ihanasti ystäviksi tulleista - blogi-ihmisistä.

Olen saanut loistokommentteja (joihin harvoin vastaan, mutta arvostan), villasukkaa kuulkaa, valkosipulinkynsiä istutettavaksi ja muitakin ihanuuksia, yksityistä kirjeenvaihtoakin. Tämä on hyvä maailma!

Ja yksi tosiaan teiltä - sinulta uusi blogituttavuus - tullut kysymys on se, että mikä on  paras hetki päivässä (nro.2). Se on aamu. Minä olen aamuäreä, mutta se ei johdu aamujen tai heräämisen vaikeudesta vaan siitä, että sielu tarvitsee aikaa unen ja todellisuuden välissä. Siinä kohtaavat uuden päivän mahdollisuuksien alla oikeastaan kaikki, mitä elämään liittyy ja mikään ei ole niin ärsyttävää jos tämä itsekäs prosessini tullaan keskeyttämään.

Minä myös ehkä vähän hermostun, jos aurinko on korkealla kun herään.

Vaikka minäkin kuulemma puhun koko ajan, niin minulle ei mielellään saa puhua tuntiin ennen kuin olen kunnolla herännyt. Rakastan aamurauhoja, ja tykkään siksi nousta ylös sängystä vaikka vähän väsyneenäkin ennen muita. Ja sitten kun tulee ilta, saatan olla ihan sellainen lapsenomaisen kiukkuväsy - ettei millään viitsisi mennä nukkumaan, vaikka fysiikka ilmoittaa muuta.

Olen minä mielestäni viime vuosina oppinut nukkumaan menemisen taidon. Moni valvoo vielä jälkeeni, mikä toisaalta antaa minulle jonkinlaista kivaa rauhaa pistää ihan vaan se pää tyynyyn. Ja kun muut nukkuvat hiljaisina tunteina, voin minä kuunnella ja miettiä kaikkea. Raportoida ajatuksistani sitten vaikka saunassa.

Vuorokausirutiineihin - lähinnä maalla - liittyen, voin ottaa kantaa kysymykseen numero kolme. Se koskee ravintoa: Lempiruokasi, ruoka johon et kyllästy vaikka söisit sitä kuukauden joka päivä? 

Peruspasta.

Se on vastaus. Peruspasta on parasta miehen tekemänä, ja meillä syödään sitä kotona ainakin kerran viikossa. Minähän en siis oikeastaan tee ruokaa. Ja esimerkiksi noin talvilomaoloissa yksin syömiseni on suorastaan vitsi siihen nähden, miten paljon olen liikkeellä. Ei ole terveellistä ottaa aamulla kaksi lusikallista kaurapuuroa, keskipäivällä banaani ja sitten illalla... Hmm. No mitä teen minä? Miestä muutenkin ikävöiden, kaivan kuivamuonakaappia ja sävellän peruspastan.

Spagettia ja jotain tomaattisäilykettä. Jos on juustoa, niin sitä kuorrukkeeksi. Lasi punkkua. Tuo kaikki napaan ja sitten nukkumaan. (Miehen peruspastassa olisi myös lisukkeita.)

Voi olla ihan hyvä, että tulin jo kotiin. Huomenna meillä on kuulemma oikeaa ruokaa.

Takaisin puutarha-asioihin ja laskelmieni mukaan viimeiseen kysymykseen siitä että... "Seuraatko puutarhatrendejä? Mikä on ollut mielestäsi upein ja mikä kauhein?"

En ehkä seuraa trendejä, mutta saatan sittenkin vähän seurata blogien välityksellä. Vähiten omakseni tunnen ne suunnat, joissa kiinnostutaan puutarhanhoitoasuista ja kylteistä, joissa lukee "Garden". Vaikka kyllä minäkin mietin, mitä pihalle päälleni laitan (likavaatteet) ja varsinkin haaveilen ryhdikkäästä puutarhasta. Silti. Eniten minä pidän upeina onnistuneita vanhoja tontteja kunnioittavia hyötykasvimaita ja niittyjä. Jos siihen liittyvät vieläpä kanat ja lampaat vaikka, vuohet ja hevosetkin - niin olen myyty.

Ylipäätään mielestäni upeinta on ihmisten ajankäyttö. Jos vaan on mahdollisuus, osaamista ja aikaa, niin kyllä se mielestäni on ehkä vähän turhaa jos puhutaan pelkistä orvokeista ja perennoista. Vaikka kyllä minä niistäkin aika paljon tykkään. Kadun jo edellistä lausettani.

Ja mielestäni on aika hauskaa, etteivät kaikki ole puutarhaihmisiä. Minustakin vain tuli vähän sellainen, mutta yhtä hyvin saattaisin olla jotain muuta.

Mutta jos on pihaihminen, saa sitä olla justiinsa omalla tyylillään ja minua kyllä kiinnostavat kai ne kaikki tyylit. Hei, en nyt jaa kuitenkaan haastetta eteenpäin - näköjään taas oli oma napa lähellä ja itse vastasin vain. Mutta kysymykset olivat hyviä, ja toivon että otatte ja vastaatte, kokeneet puutarhakaverit siellä!

Taidekuva tyttökirjoista ja pilkkihaalarista.
Muisto talvilomasta 2015.