Täydellinen päivä

Voi herrantähden ihminen voikin rakastaa elämää. Ei ole pakahtuminen oikein käytettynä ollenkaan ylisana. Se kuvaa tasan tarkkaan sitä tunnetta, joka minulla eilen oli kun vietettiin täydellistä päivää mökillä. Juuri sellaista päivää, josta minä aina haaveilen mutta joka harvoin sellaisenaan aivan toteutuu. Joskus tulee tielle esimerkiksi oikutteleva sää, toisinaan muka aika ja sellaiset asialliset projektit, jotka vievät tilaa pelkältä hengittämiseltä.

Minä ihan todella ajattelin, että voi kunpa eilinen päivä ei päättysi koskaan. Mutta kyllähän se tietenkin loppui käytännössä siihen, kun minä ahdoin illalla napani turvoksiin poronkäristystä ja muussia ja nukahdin tuvan sohvalle. Mies katseli vieressä kotoisasti telkkaria, niin mikäs siihen oli torkahtaessa, en valita.

Nyt olimme siis perjantaina hoitaneet ennalta sovitun vierailuretken naapuripitäjään, niin eilinen oli varaa tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa.

Kun heräsin ja näin kammarin ikkunasta, että ulkona oli mahtava sumusää, piti juoda kahvit aika nopeasti, sonnustautua ulkovaatteisiin, valjastaa kamera mukaan ja jättää mies nukkumaan. Hetki oli suorastaan juhlallinen, kun saapastelin lähitienoolle toivomaan kurkihavaintoja pelloilta. Ihan voin jo tässä vaiheessa tarinaa ilmoittaa, että minä vain kuulin heitä. Enkä enää paluumatkalla halunnut taapertaa maantienvartta toiseen suuntaan toisille pelloille, joilla tiesin kurkia olevan. 

Löysin sellaisen jännän hiljaisen kävelytyylin, vähän kainalot ja jalat harallaan - koska olin epähuomiossa laittanut kahisevat vaatteet. No, sillä kahinattomalla tyylilläni oikaisin muutaman kerran tieltä pelloille ja metsien reunoihin vaanimaan havaintoja. Sumua oli välillä niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut ihan keskellä satua. Se tuli ihan iholle ja ympäröi kertakaikkiaan. Näkökin alkoi tehdä tepposia yhdessä mielikuvituksen kanssa, ja tiirasin todella pitkään tummaa kohtaa kaukana sumun keskellä ja odotin, että se muuttuu hirveksi. 

Meilläpäin on aika paljon sellaisia jääkauden kuljettamia siirtolohkareita.

Otin aika paljon valokuvia. Niissä, joihin yritin tallentaa kaikista paksuimman sumun, näkyy oikeastaan enimmäkseen valkoista. Vain kaksi autoa kulki hiekkatiellä koko aamukävelyni aikana, ja näin minä yhden jäniksen ja sitten toisenkin eläimen, joka tonki erään pikkutalon peltotilkkua. Kun aloin oikein tarkentaa kameran läpi tähän "supikoiraan" tai "mäyrään", niin havaitsin että jaahas, siellä olikin kissa aamutoimissansa. Otin minä siitäkin kuvan ja ehkä hetken ajattelin kaihoisasti kotiin jätettyjä omia kattejani.

Mutta en minä ehtinyt edes alkaa niitä ikävöidä kun tiesin niiden olevan Apulaisen hyvässä hoidossa, eikä täydellisenä päivänä muutenkaan tule käyttää aikaa murehtimiseen. Sumukin alkoi pikkuhiljaa hälventyä auringon tieltä ja ilma kirkastua. Halusin jo takaisin Ryötönperän pihapiiriin pyörimään, mielessä oli monia puuhia. Niistä esimerkiksi risuhommat jäivät kylläkin tekemättä.

Talojen pihoillakin alkoi näyttää siltä, että muutkin olivat nousseet päivän toimiin. Tuli ihanasti roskienpolttosavuja ja koiria haukkui. Minulle tuli sellainen erikoinen yhdennaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne järvenpohjukkamme muiden asukkaiden kanssa, ja jotenkin oli kodikasta ajatella, että niin me vaan kaikki omissa puutarhoissamme ja puutöissämme puuhastellaan.

Itku pääsikin sitten siinä kohdassa kun peipponen lensi ihan viereen puuhun ja alkoi laulaa. Sellainen onnenitku, kyllä te tiedätte. Taivas oli yhtäkkiä tosi korkealla, ja minä syvällisesti liikutuin tosiaan kaiken ainutkertaisuuden äärellä. Toisaalta vaikutuksen teki sekin, että nimenomaan ei olekaan ainutkertaista - vaan joka kevät peipponen laulaa. Voisin näistä tunnelmistani kirjoittaa enemmänkin, mutta luulette pian että olen hurahtanut johonkin lahkoon. 

Mökkitiluksille kun palasin, oli ilma jo ihan kirkas ja järvi aivan tyyni. Mieletöntä. Näkyi jo ensimmäisiä kalastajiakin - jäiden lopullisesta lähdöstä ei ole varmaan viikkoakaan - mutta vielä on rannoilla kääntämättömiäkin veneitä, niin kuin meillä. Soutelukausi pitää avata sitten toisen kerran, mutta tätä kaipaamaani ruskeaa leppoisaa villapaitapäivää pihalla minä en välttämättä enää tänä vuonna ehdi mökillä kokea, kun toukokuu näyttää sen verran kaupunkiasioilla tukitulta. Harmi. Seuraavalla kerralla on varmaan jo vihreää.

Mutta silläpä minun pitikin saada keskittyä maaelementtiin ja tyytyä vain hiljentymishetkiin järvinäyn edessä. Onkohan koko vuonna vielä pulssi laskenut niin alas kuin eilen kaikesta nauttiessa. Tuskin.

Minä aloin tehdä pikkuisen klapeja ja mies ryhtyi nikkaroimaan historiamme ensimmäistä viljelyslaatikkoa. Se tehtiin liiterin ylisiltä löydetyistä jämälaudoista - oikein ponttilautaa - ja mies osasi kertoa niiden olevan lattialautaa. Siis varmaan samaa, kuin mökin sisällä. Käsittelemättömänä ne varmaan harmaantuvat kivasti pihalla. Laatikosta tuli ehkä hieman korkea, mutta mies aikoo kai laittaa siihen salkopapujansa, niin syvyydestä ei liene haittaa.

Välillä minä pidin puutarhanhoitohetkiä, ja hoidin esimerkiksi raparperipenkkiä. Annoin punaisena maasta punkevalle herrasväelle etumatkaa rikkaruohoilta ja haravoin kehäksi ympärille lehtiroskaa, jonka päälle vieläpä asettelin horsmaolkia. Unohdin ottaa kuvan siitä, mutta aloin jo suunnitella että tänä vuonna pitää tehdä viime kesää enemmän sitä raparperichutneyta sekä mehua. Varsinkin se hilloke teki hyvin kauppansa ruokien lisukkeena. En myöskään meinaa muistaa, että meillä on mökillä nykyään toimiva pakastin. Eli syyssuruja silmällä pitäen voisi pistää vähän raparperia pakkaseenkin.

Lisäksi minä siivosin ruohosipulipenkkiäni ja elvistelin miehelle, että minullapa on näitä ihania monivuotisia hyötykasveja, ei tule ruohosipulista kesällä pulaa. Mikä on hyvä, koska se on myöskin paras sipuli. Kuorin valkosipulipenkin päältä lämpöeristeenä olleen lehtiläjän pois, ja niin vaan siellä itivät hienosti kaikki yhdeksän, jotka syksyllä maahan laitoin. Ensi syksynä sitä täytyy laittaa ehdottomasti enemmän, ettei tartte säästellä! Valkosipuli on toiseksi paras sipuli, nimittäin.

No, mutta. Ihan pieni kiireen tuntu tuli ehkä siitä, että minä halusin hetkiä. Jotkut saattavat niitä lorvailutauoiksikin nimittää. Kulttuuriaitan patiohetki menikin siihen, kun mies pikakorjasi portaan, josta kerran meni kesävieraan jalka läpi. Kasvihuonehetki sen sijaan vietettiin hartaudella. Miehellä oli oikein lahjaksi saatu sikari mukana ja drinkit juotiin perjantaina hankituista kirpputorilaseista.

Olemme molemmat vähän persoja astioille, ja sorruttiin ostamaan kokoelmiimme kuusi jykevää vinoreunaista lasia, 70 senttiä / kpl. Tai ovat ne saattaneet edellisellä omistajalla toimittaa tuikkukuppien virkaakin. Mutta meillä mökillä on hyvä olla tuollaisia, jotka eivät mene niin helposti rikki. Vaikka on meillä niitä söpöjä herkkiä kristallisiakin. Sekä kuohuviini- että snapsikäyttöön.

No sitten oli pihamaahetki. Minä oikein kiireesti haravoin etupihaa ja paskakaivosireenin alusenkin (tuli ihanasti sammaleiset likakaivojen kannet esille), pistin nuotiopaikkaan tulet. Grillattiin välipalamakkarat ja syötiin ne esille nostamani puutarhapöydän ääressä. 

Sitä ennen oltiin siirrelty uutta kasvulaatikkoa, kaivettu sille hyvä kohta. Siirrelty kukkasipuleita toiseen paikkaan laarin tieltä ja mietitty, että pitäisikö laatikko sittenkin maalata samalla sinisellä kuin ulko-ovikin. Tai punamullalla kuten mökki. Minä edelleen päädyin siihen, että luonnollisesti harmaantuneena laatikko tulee olemaan kaunein. 

Toista laatikkoakin suunniteltiin, mutta ei mies enää alkanut sitä tehdä, vaikka ehdotinkin. Olin aika täynnä kaikkea toimintatarmoa, minkä voi vain ja ainoastaan aiheuttaa tieto lähestyvästä kesästä - johon valmistautuminen on melkein antoisampaa kuin itse kesä. Kärräsin vielä pari kottikärryllistä klapeja rantaan kuivumaan ja pistin saunaan tulet. 

Alkoi rantasaunahetki. Aivan täydellisen lämmintä tyynessä ilta-auringossa. Sain nyt korvauksen niistä julman viimaisista yksinäisistä talvilomailloistani. Tuntui luksukselta istua miehen kanssa saunan terassilla ja höpistä hiljaa. Pohdittiin, että varmaan tänäkin vuonna käy niin, että pikkulinnut pesivät taas minne sattuu saunalle ja liiterille, kun ei olla toukokuussa paikalla häiritsemässä. Minä mietin, että jälleen hankaloituu alkukesän klapien teko, jos en voi mennä liiterille mikäli siellä haudotaan tai ruokitaan jälkikasvua. 

Valmiita saunapuita on aika vähän, joten minun pitää sitten keksiä jotain. 

Rannassa minulla on yleensä kamerakin mukana lintuja varten, mutta kuvien laatu on aina vähän niin ja näin. Syytän liian lyhyttä putkea ja omaa kehittymätöntä reaktio- ja tarkennusnopeuttani. Silti pitää aina havaintoja tallentaa, kun kerran siihen on nykyaikana tällainen mahdollisuus - ja kun kerran en ole mikään ammattiluontokuvaaja, niin eihän se haittaa vaikken saa aina niin mestariotoksia.

Torstai-iltana kuikka huuteli ja sotkapariskunta hermostui:

Eilen - johtuiko sitten myös tuulettomasta illasta - sotkat ottivat läsnäolomme jo vähän rauhallisemmin, ja sainkin aika monta seesteistä uiskentelukuvaa. Itse pidän kuitenkin niistä otoksista enemmän, joissa on elämää, vaikka muuten olisi vähän vinksin vonksin horisontit ja muut asettelut. 

Kuvaamatta jäi se hetki, kun järvenpohjukkamme laulujoutsenpariskunta tuli häätämään kolme sinne levähtämään tullutta yksilöä pois. Kyllä oli taas dramaattista. Oikein keskenään vielä sitä tilannetta parjasivat niiden vierailijoiden lähdön jälkeen. Koomista se oli, todettiin. 

Vähän jäi huolettamaan se, että jos kuikat ovat pesineet vesirajaan, niin miten käy. Meillä järven korkeus vaihtelee, ja nyt se oli kovassa nousussa. No, luonto on sitten vaan sellainen että huuhtoo munat mukanaan jos on tullut linnulla virhearvio. Ihana, mutta julma myös on tämä maailmamme, monellakin tasolla.

Tänään kun heräsin, niin satoi. Minä olin unohtanut klapeja pressun päällä ulos. Se oli ensimmäinen ajatus. Sitten minua harmitti, kun en eilen ilta-auringossa ottanut kuvaa raparpereista ja kasvulaatikosta. Ei voi muistaa kaikkea! Otin äkkiä yhden räpsäisyn laatikosta, jonka siis näette tässä alla. Vieressä oikealla polkupyörän edessä ovat valkosipulit - siitä siis johtuu laatikon aktuaalinen sijainti. 

Ryhtiä tuomaan laitetaan seuraavaksi vielä valkosipulienkin luokse lautakehikkoa tai muuta sellaista. Kotiseutumuseoasetelmani seinällä näyttääkin olevan hieman vinossa. Pitää viilata yksityiskohtia ensi kerralla.

Ja vielä lopuksi. Torstaina saavuttiin iltasaunaksi perille, jaksettiin onneksi lähteä Helsingistä työpäivien jälkeen ajelemaan. Saatiin mahtava iltarusko, josta siitäkin on varmaan sata kuvaa. Tässä yksi teillekin: