Herätyksiä

Havahduin tässä viikolla ajatuksistani kommunikoimaan ihmisten kanssa, kun rajatonttinaapurit onnistuivat säikyttämään ihan vaan tervehtimällä. Minä olin ottamassa taidekuvia sireeneistä takapihalla, ja he tekivät lähtöään iltakävelylle. Naurettiin, että joka vuosi pitää ottaa kukinnoista samat kuvat. Ihan kuin tämä kesän vaihe ei muuten olisi tottakaan. Kyllähän se kieltämättä taas vähän ihmeelliseltä tuntuukin.

Onneksi oli arkivapailla aikaa notkua pihalla. Minä en kaivannut minnekään muualle, riitti kaiken takana ja edessä olevan hälinän välissä ihan vaan se, että sain patsastella. Joka ikinen kerta, kun mustarastas tuli siihen matoja tonkimaan ja pyörimään, minä sanoin hänelle, että pitäisi tehdä se video. En ole varma, että ymmärtääkö lintu yhteisen missiomme saada vielä aikaiseksi hänestä liikkuvaa kuvaa Ryötönperän filmifestivaalin yönäytökseen.

(Voisin tehdä myös trilogian, jonka jossain osassa olisi rooli myös punarinnalla. Hän on lähes yhtä aktiivinen pihalintu kuin mustiskin, hyvin valpas.)

Minulle tulee kohta vähän kiire, jos meinaan ehtiä oppia elokuvanteon salat tässä vajaassa kuukaudessa.

Enhän minä osaa vielä tehdä edes tavallista slide show -kokoelmaakaan. Kaikenlaista tässä pitäisikin ihmisen vielä oppia. Siihen liittyen oli viikonlopun yövuoroissa hyviä keskusteluja, ja taas tuli todettua sekin että noinkohan jo jättäisin suosiolla akateemiset ajatukset, ja keskittyisin siihen mikä kiinnostaa. Onhan siitä ollut jo sata kertaa puhetta, keski-ikäisen tädin ikijorinaa, mietintää että ollaanko tässä nyt käännekohdassa vaiko ei.

Jotenkin tuntuu, etten ole vuosiin antanut kaupunkikotipihalle niin paljon huomiota kuin nyt, mikä tuntuu hyvältä. Siis se huomion antaminen. Voi olla, että olen nakutellut tässä koneella ihan liikaa koko kevään, että nyt alkaa olla hyvinkin pienoinen tauon paikka. 

Harmittaa, että taas unohdin mökille ne Teuvon pitkät - oikein tositeleskooppiset - oksasakset! Kun alkoi tehdä mieli leikellä vähän myös yläoksia. Tai siis puiden näkökulmasta alaoksia. Tikkailla huojumisen tekniikalla sain tavallisilla voimasaksilla annettua syyshortensialle tilaa sen päällä roikkuvalta vaahteralta, ja omenapuunkin muutaman kuivan alaoksan yletyin leikkaamaan. 

Puuhortonomin asiantuntemus alkaisi olla tarpeen muutenkin. Minä tunnen itseni vähän yksinkertaiseksi itseäni vanhempien pihapuiden kanssa. Katkon varovasti jotain sieltä täältä, ja pätkin keppejä koriin. Siis sellaisia poltettavan paksuisia oksia, loput menevät kompostikerroksiin tahi hakkeeksi. En vaan tällä viikolla halunnut rikkoa äänimaailmaa hakettimen röminällä, niin tuli siinä sitten vietettyä aikaa risutuherruksessa.

Mikäs siinä oli puuhatessa, samalla sai ajatella. Tai minun tapauksessani - olla myös ajattelematta, antaa mielen pikkuisen tyhjentyä ainakin raskaista asioista - muistaa se, mistä olin koko kevään haaveillut, että saan vapaallani tehdä mitä huvittaa.

Kun on varjoisa piha, sitä voi ja kannattaa ajoittaa liikkeensä auringon kulun mukaan. Sadesäällä - kuten tänään - voi askarrella isojen puiden alla. Ehkä minä vielä menen illaksi ulos, etten nukahda ennen aikojani univelkoja maksamaan. 

Minulla on se roskakori ja sakset -tekniikka, jota rakastan. Aina löytyy pihalta jotain leikeltävää. Tällä viikolla otin kuihtuneiden kevätvuohenjuurien kukkavarret pois, vaikken ollut ihan varma onko se hyvä tapa vaiko ei. Esteettinen ihminen minussa kuitenkin kehotti tarttumaan siihenkin pikkuhommaan, mutta oraallaan oleva viherhippi neuvoi jättämään kuihdukkeet paikoilleen luonnonmukaisesti.

Minä tässä kuitenkin eniten kotipihaani katselen, ja kun se nyt ei varsinaisesti ole mikään hyötypuutarha, niin kanavoin toimintani silmäniloasioiden hyväksi. Tämä on jännä vanha piha. Kun yksi lopettaa kukintansa, toinen aloittaa vähintäänkin kohta. Pian ovat vuorossa liljamaiset jutskat ja se ainoa akileija. Mökiltä siirretyt vähän luihuina täällä viihtyvät kaksi vuorikaunokkirypästä. Ihan kohta myös unikko ja pioni.

Pioneista puheenollen. Mikähän rautakauppafani minustakin on tullut, kun olen jotenkin odottanut että pitäisi sieltä hakea pensastukia, vai mitä kehikoita nyt ovatkaan? Jostain löysin sisäisen järkeni, ja tein kohta kukkanuppuineen pitkin maata kaatuville pioneille ihan vaan keppinarutekniikalla vähän tukea. Voi että, kun sorminäppäryys olisi ykkösluokkaa, niin punoisin risuista kaikkea kivaa ja hyödyllistä - nimenomaan rönsyilyä ryhdissä pitääkseni.

Että tässä on risuaskarteluherätys selkeästi odottamassa aivan kulman takana. Jos en aloittaisikaan niistä aivan vaikeimmista joutsenmuodoista, vaan tekisin ensin ihan vaikka vaan hataran kehikon. Jos mökkiheinäkuussa tulee paljon tuulisia sadesäitä, teen liiteriin itselleni risuateljeen. Ehkä. Ei ainakaan ole materiaalista pulaa.

Apua, alankohan minä nyt vähän toivoa sateista kesää. Olisi niin paljon tekemistä, enkä ainakaan helteillä ole ihan oma itsenikään edes. Pitää varoa sitä aurinkoa ja hävetä shortsijalkoja. Rasvata nenää ja olkapäitä, muistaa hattu ja veden juominen.

No niin, takaisin kotipihalle. Raporttiini sisältyy tänään myös Kompostisienen esittely (kuvassa alla). Hän näytti alkuviikosta aivan herkkusieneltä, mutta oli eiliseen mennessä muuttunut aakealaakeaksi. Sen vasemmalla puolella maassa on mustarastaan yksi toimipiste, en minä muuten ehkä sientä olisi edes huomannut. Lintu käy siellä levittelemässä lehtiroskaa - näyttää siltä että ajankulukseen, mutta matoasioilla on.

Ajatella, jos minulla kasvaakin jokin eliittisieni lehtiroskiksessa ja kohta piha tursuaa japanialaisia kokkeja rihmastonpätkiä keräilemässä. Voisin hetkeksi jättää palkkatyön ja rikastua sienihommeleilla! Siinäkin olisi muuten ihan vaan vaikka oman ruokaosaamisen kartuttamista silmällä pitäen yksi herätyksen paikka, opiskella vihdoinkin niitä sieniä syksyn tullen.

Monta sienieksperttiä on kyllä tiedossa, pitäisi vissiin nyt jo lyödä kurssiajankohdat lukkoon.

Ei ole pihaihmisellä varaa olla julma. Niin minä olen päätellyt. Varsinkaan kun puutarhuroi varjoisaa ja köyhtynyttä maaperää. Jos siellä joku kasvi viihtyy, niin pitää olla tyytyväinen. Niinpä minulla on yltiöpäisesti levittyvien saniaisten ja metsämansikoiden kanssa sellainen diili, että sitten vasta kaamoksen kynnyksellä riisun pihamaan heistä, että saan itselleni rakkaat kivet näkyviin. 

Saniaisilla on oma ymmärryksensä rönsyilyn kohtuullisuudesta, ja meinaa ihan huvittaa kun etäpoikasia alkaa ilmaantua melkein joka puolelle. Onhan se tavallaan ihan eksoottistakin, en minä sillä. Jos tykkää viidakkotunnelmasta, niin tervetuloa meille:

Kahden viikon päästä tästä teen lähtöä viimeiseen yövuoroon ennen varsinaista pitkää lomaa. Sitä ennen on aika paljon kaikkea, sekä töitä että vapaa-ajan hommaa. Välissä juhannuskin. Keväällä luulin, että minulla on tässä kohdassa kamalasti luppoaikaa, mutta nyt tuntuu että tulee jopa "kiire" - siis ihan hyvällä tavalla. On jotenkin tarve suorittaa kesäkotiin siirtymä kunnolla. 

Onko hölmöläisen hommaa? On.

Kärsiikö elämänkaareni siitä, jos ei kaupunkikoti jääkään tiptop-kuntoon ennen maalle lähtemistä? Olenko epäkelpo, jos vaatehuone ei tulekaan siivottua ennen lomaa tai kaikki ikkunat pestyä? Pitääkö almanakka olla ojennuksessa elokuuta varten jo nyt, kun voin sen järjestää kyllä sittenkin. En onneksi ihan vielä mieti näitä öisin, koska väsyttää (nukuskelen itse asiassa toistuvasti itselleni pommiin, mikä on aika epätyypillistä), mutta jumankekka, jos saan tässä vielä kesästressinkin aikaiseksi. 

Silläpä olen koittanut pitäytyä pihalla ja antaa röykkiöiden sisällä vaan olla. Eiväthän ne mihinkään katoa. Edustavat oikeastaan pysyvyyttä, ja sitähän tässä epävarmassa maailmassa elävä ihminen kuitenkin ympärilleen kaipailee. Mahtavaa, kun voi heräillä uusiin logiikoihin!

Toiset takapihan naapurit myyvät asuntoaan. Eilen kun yövuorojen välissä leikkasin nurmikkoa, he olivat perkaamassa tavaroitaan. Ovat tainneet vuosien mittaan oppia, että meillä tykätään keräillä ja sain ylimääräisiksi jääneitä isoja punasaviruukkuja muutaman. Kauniita. Ensin ajattelin, että koska unohdin mökille isoimmat istutusruukut, niin siirrän eteisessä elämäänsä jatkavat Pekan ja Pätkän - eli kaksi kasvihuonekurkkuani naapureiden ruukkuihin samantien. 

Mutta sitten järkeilin, että kestäisivätköhän he jos siirto tapahtuisikin vasta maalla. Pekka - 20 cm Pätkää pidempi kurkkuyksilö - tekee jo muka oikein hedelmää ja Pätkälläkin on ponteva kukinta meneillään. Että eivät he ihan kärsiviltä vaikuta, vaikka vähän keskenään ovat oman onnensa nojaan jääneetkin. 

Minulla ei ole harmainta haisuakaan, miltä kasvihuonekurkun kuuluu missäkin vaiheessa näyttää, mutta meillä nyt kumminkin on jonkilaista pötkylää yllättäen tulossa:

Pitääköhän noita peikon näköisiä varkaita leikellä pois? 

Kurkkujen lisäksi eteisessä ovat olleet Pohjanmaan lahjakukkapuskani. Jouduin ne siirtämään sinne kissan saattohoidon takia. Tai ei siitä sitten onneksi tullutkaan saattohoitoa, vaikka yhden vuorokauden sellaisissakin tunnelmissa ehdin tällä viikolla itkuisesti viettää. Tumppi-kissalle tuli yhtäkkiä maanantaina krooninen paha olo, ja tiistaina kun lähdin käymään töissä, hän jäi kotiin sairastamaan.

Eläimellä kun on taipumus vetäytyä kipeänä (kamalan vaikea kunnioittaa sitä, kun tekisi mieli ottaa syliin), niin en minä voinut aamulla muuta kuin peitellä sen venttinä lötköttävän kissan nukkumaan ja poistua hetkeksi paikalta. Kotiin palatessani mietin, että noinkohan odottaa kotona enää vain yksi elävä kattivanhus. Tai että pitääkö tässä lähteä päivystykseen tippaan tahi piikille.

Ei onneksi tarvinnut kumpaakaan, dooris on elpynyt mistä lie myrkytystilastaan - mikä ei ole 15-vuotiaalle kotikissalle enää itsestäänselvyys. Mutta siksi siis siirsin kukkaset eteiseen. Että jos vaikka niiden (myrkyllisten kukkien?) järsiminen olisi aiheuttanut tämän episodin. Yhtä hyvin eläin oli saattanut saada ampiaisesta.

Tänään kun tulin yövuoroista kotiin, jaottelin jättikukkapuskasta pois kuihtuneet kukat ja loput omiin maljakkoihinsa. Näin luonnonkukka-aikana tällainen tuntuu vähän vieraalta toiminnalta, mutta lahjakukkia haluan kunnioittaa toki niiden loppuun saakka.

Ruusuista tippuivat terälehdet, jotka olivat aika nättejä. Minä en kuitenkaan ole kuivakukkasorttia ennen syksyä, joten dokumentoin ne yhdessä tulevan lomalukemistoni kanssa alla olevaan kuvaan. Hankin viimeksi maalla Taidekeskuksen oheispuodista itselleni opettavaisen kirjan - ja toivottavasti sen luettuani olen viisastunut. Minulla on tavoitteena sekä alkaa kulkea mökkimetsässä ilman käärmeiden pelkoa että opiskella mustavalkokuvaustakin. Siis kirjan lukemisen lisäksi ja innoittamana.

Tulen vielä raportoimaan teille siitä projektista, jahka pääsen laitumille.

P.S. Tästä tuli nyt vähän pitkä kirjoitus, mutta haluan jakaa vielä seuraavankin ajatuksen, että voitte vaatia minua tilille lokakuussa: Kaiken kukkuraksi olen saanut Lapinlahti-herätyksen. Sen aiheutti yhden ystävän raportointi vierailusta sairaalan avoimissa ovissa perjantain Helsinki-päivänä. Minä katselin kaverin kuvia melkein itku kurkussa yövuorossa päivystäessäni, ja päätin pikkuisen alkaa selvitellä asiaa. Jos minusta sittenkin kesälomakauden jälkeen tulisikin vähän kansalaisaktivisti? Surffasin Pro Lapinlahti -yhdistyksen sivuilla alustavasti, ja aloin jo miettiä realistista ajankäyttöäni.

Jos johonkin toimintaan lähden, haluan tehdä sen kunnolla.

Kun muut ilmoittautuvat työväenopistoon ja graduryhmiin, niin minähän voisin soittaa tiedekuntaan itseni vähintään poissaolevaksi ja lähteä pitämään yllä Lapinlahden miljöötä. Antaisin panokseni mielelläni pihapiiriin ja vaikka seiniinkin. Osaanhan sentään kitkeä ja rapsutella. Voisin uskoakseni saada melko pienellä vaivalla äitipuolenkin mukaan, puhumattakaan pikkusiskoistani - sillä yhteinen isämme teki aikoinaan "Lapparissa" pitkän työuran, ja ihan ilman sitäkin liittymää tässä voisi olla itselleni sopiva harrastus- ja vapaaehtoisuustoiminnan kohde. 

Näin sitä ihminen jo tässä vaiheessa kesää syksyn aktiviteetteja ajattelee, mutta katsokaa nyt itsekin!

Kiitos ystävälle kuvien julkisesta jakamisesta ja luvasta
lainata niitä tännekin! Ne saivat suuren merkityksen.