Huh.

Kattokaa nyt, miten ihanan lahjankin sain! Oheislavasteena ihmiskengät.

Kirjoittelen tätä kotona, mutta pää on vielä viime viikossa ja maaseudulla. Tuli oltua oikeastaan vain illat ja aamut mökillä, niin kuin etukäteen tiesinkin. Suhasin Ryötönperän ja Alavuden välistä 30 kilometriä edes takaisin koko viikon, ja lauantaina tuli tälläytyä vieläpä ihmisen näköiseksikin koska luvassa oli edustusta ja kohtaamisia. Ihmisvaatteet korvasivat Taatan vanhan flanellipaidan ja farkut, tukka piti pestä kaivovedellä ja ripsiväriä laittaa. Huulipunan olin unohtanut Helsinkiin.

Mutta - armaat blogiystävät! Nyt olen tavannut yhden teistä ensimmäisen kerran livenä! Avajaisiin saapui puolisoineen Rautalintu, eli kotoisasti Rautis-Anne. Voi hittolainen, ihan kuin oltaisiin aiemminkin tavattu, ei tehnyt mieli lopettaa halaamista ollenkaan. Mutta pakkohan minun oli, kun piti huomioida kaikkia muitakin vieraita.

Muistin kyllä Rautis-Annen lähtiessä vielä sanoa, että meidän pitäisi järjestää se villasukkakantapääkurssi tässä vielä joskus. Paitsi, etten ole varma haluanko Annen kokevan sen miten meikäläisellä menee hermo, kun ei ole tuo sorminäppäryys ihan vahvimpia puoliani. No, joka tapauksessa - oli mahtavaa saada avajaisiin ihan "omia" vieraita, joihin Annekin siis kuului muutamien muiden paikalle saapuneiden ystävieni lisäksi.

Luvan kanssa jaan potrettikuvamme, aika muikeina ollaan, ja syystäkin:

Vaikka itse työmaa oli naapuripitäjässä, niin kyllä minä sain mökkitontin pihapiirin ja rakennukset melkein jokaisen sekaisin ja näyttämään aika myrskyisältä. Kulttuuriaitan terassi oli koko viikon täynnä röykkiöitä, joiden päälle olin heittänyt epämääräisen pressun. Lasipaviljonkiin olin siirtänyt tavaraa pois tieltä aitasta ja päärakennuksen tupa oli koko ajan ihan pommi.

Ja sellaiseen kuntoon jäikin - minä menen kahden viikon päästä tekemään kesäkotisiivouksen ennen varsinaista heinäkuun pitkää lomaa. 

Pihapiiri järjestettiin eilen aamulla yhdessä Matrikkelitaiteilijan ja miehen kanssa. Minä leikkasin nurmikon suurin piirtein ja siivosin rompetta. Tuuli ihan järjettömästi suoraan järveltä, mikä sai kaiken tuntumaan jotenkin levottomalta. Ajattelin siinä samalla, että pitää jostain ostaa punamultamaalia. Ennen kuin tuon tauluja takaisin Kulttuuriaittaan näyttelyn päättyessä, on järjestettävä tönö sisäpuolelta. Sitten voisi hyvällä säällä vähän fiksata ulkopuolelta, johon siis se punamulta liittyy - kuten kuvasta näkyy:

Olin etukäteen ajatellut, että kuinkahan minä turhaudun kun pitää viikko viettää sisätiloissa. Mutta en minä ehtinyt sellaisia tunteita kokea, kun oli sitä toimintaa. Ja sainhan minä ihailla automatkoilla voikukkapeltoja ja ulos päästettyjä lehmiä. Kerran oli tienposkessa vapaana itsekseen myös paimenkoira jotain selkeästi odottelemassa kaikessa rauhassa. 

Itse asiassa oli aika jännää tehdä töitä vanhassa pohjalaisessa talossa ja odotella kummituksia, joita ei koskaan kylläkään tullut. Paitsi että koin sellaisia jääkylmiä tuulahduksia välillä, ja hyty meni ihan luihin ja ytimiin. Niihin ei kuitenkaan ehtinyt keskittyä kunnolla, ja oikeastaan vasta perjantai-iltana kaiken tultua valmiiksi, huomasin miten kylmissäni olin ollut koko viikon. Se johtui sekä rakennuksesta että yksinkertaisesti aika epäkohteliaan vilakasta kesäkuun ensimmäisen viikon säästä.

Nukuin yönikin kahden peiton alla, sillä mökki alkoi lämmetä kunnolla vasta torstai-iltana, kun yksi ystävä saapui yllättäen kylään ja näyttelyvieraaksi ja alkoi pistellä tulia takkaan ja kiukaaseenkin. Oli aika luksusta saapua illalla mökkitontille kymmenen tunnin uurastuksen jälkeen, kun siellä viime hetken paperitöiden lisäksi odotti lämpiävä saunakin. Kyllä kuulkaa nousi motivaatio kirjoittaa äkkiä näyttelytekstiä ja -luetteloa, että pääsisin nopsasti löylyyn lämmittelemään. Ihan on jäänyt mieleen se hetki, kun istuin kirjoituspöytäni ääressä takki päällä, naputtelin konetta ja kulauttelin ansaittua rentoutuspunkkua kiduksiini.

Kaikenlaisia muistoja. Miljoona historiallista tuokiota, jota sulatan vielä pitkään.

Mutta nyt saa alkaa keskittyä kesään, ihanaa sekin. Eilen oli ihan mahdotonta dokumentoida kukkasia, kun heiluivat tuulessa. Ihmettelin, miten yhtäkkiä villiorvokkeja tuntuu levinneen tontille enemmän kuin ennen. Muistaisin, että niitä on ollut jossain ihan vain yksittäisiä, mutta nyt bongasin monta yksikköä ympäri pihapiiriä.

Vähän otti sydämestä, kun ruohon ajelun yhteydessä muutama orvokki tuli katkaistua. He kun olivat varmaan alkaneet luulla, että koko piha on niittyä. Niin pitkää oli nurmikko jo.

Tiistaina roudausapuystävän mukana tiluksille saapui miehen papuviljelyskuorma Helsingistä. Eilen ne tällättiin paikoilleen. Kyllä se nyt vaan on niin, että vaikka meillä on ensimmäistä kesää kasvihuone käytössä, niin vasta ensi vuonna ehdimme keskittyä sen hyödyntämiseen kunnolla. Pavut olivat kotieteisessä kuivahtaneetkin ja venähtäneet valjuiksi ruikuloiksi, joiden nyt sitten odotetaan elpyvän sekä Lasipaviljongissa että eteläseinustan kasvulaarissa. Naapurin rouva on luvannut käydä kastelemassa poissaollessamme, mutta saas nähdä kuinka käy. Siis viljelysmenestyksen - kyllä minä naapuriin luotan, ja sanoinkin ettei tule stressaantua siitä, jos papuset näyttävät menehtyvän.

Minä loin himokkaita katseita Japanialaiseen Puutarhaani, joka alkaa sekin kovasti rönsyillä. Oikein odotan taas niitä hetkiä, kun pääsen sinne nyppimään ja kitkemään. Pelkkä ajatus tuo mielenrauhaa. Sitten heinäkuussa kun ei itse luonnossa ole enää niin paljon uutta ihmeteltävää heräämässä, on hyvää aikaa kaivella kiviä esille ja raivata.

Yrttimaan minä sentään siivosin avajaispäivän aamuna.

Matrikkelitaiteilijan kanssa tehtiin tonttikierrosta, ja tuntui mukavalta saada kehuja iisoppien ja kangasajuruohon menestyksekkäästä asettumisesta puutarhaan. Palkitsevaa, kun on itse onnistunut siemenestä viljelemään kasveja ja saa siitä vielä muidenkin huomiota.

Täällä kotona minua vartoo kassillinen raparperia, että syntyisi sitä chutneytä. Olen luvannut ohjetta jakaa vähän kaikille, vaikka itsekin sen ihan vaan netistä viime vuonna löysin. Pitääpä muistaa sitten kun on sen hetki.

Säälitti katkoa raparperin kukkavarret pois, mutta sellaiseen minua ovat viisaammat opettaneet. Vaikka minulla oli kotiin tuotavaksi ihan lahjakukkapuskia ja ruusuja, niin otin minä maljakkoon myös raparperin kukkia - ettei mene niiden upeus ihan haaskuuseen. Näyttää aika kivalta tuolla ruusujen rinnalla, vaikka itse sanonkin. Tulee kotoisa olo.

Seuraavan kerran kun menen mökille, on keskikesä ja akileijat kukkivat. Ne ovat selvästikin tykänneet antamastani huomiosta, joka on kyllä lähinnä ollut henkistä laatua. En ole vielä opetellut, että miten melko luonnonvaraista mökkitonttia tulisi lannottaa vai tulisiko ollenkaan. Tulipesien tuhkaa on tullut joskus laitettua jonnekin, ja oksasilppua. Niin, ja onhan meillä nyt sitä huussiainestakin - en melkein meinaa muistaa, vaikka tämä lienee jo kolmas kesä kun ulkovessa on käytössä.

Metsänreunaan kärrätyistä edellisten kesien kasoista lienee jo pahin kakka-aines haihtunut, ja materiaalia voisi laitella kukkasille.

Ai niin. Tarvitaan tunnistusapua. Viime kesänä muutamat mökkivieraat laittelivat tuomiaan taimia maahan, mutta minä en ehtinyt siinä hetkessä kunnolla perehtymään, että mitä istuttivat. Ja vaikka Matrikkelitaiteilija on aika hyvä puutarha-asioissa, niin joutui kyllä maistelemaan lehtiä että tunnisti edes itse istuttamiaan lajeja. 

Liiterin takanurkan viereinen "pelto" on nimittäin aika rikkaruohoinen ja on vaikea erottaa mikä on tieten tahtoen istutettu hyötykasvi ja mikä mahdollisesti uudelleen kasvamaan ispiroitunut ei-toivottu lajike. 

Esimerkiksi tällaisia oli kaksi, enkä ole sitä tontilla aiemmin havainnut. Matrikkelitaiteilijakaan ei ollut varma, että mikä se on. Ainakin siinä oli paljon ötököitä, eli jotain luomakuntaa kiinnostavaa tässä mysteerikukkasessa täytyy olla. Viisaammat, tunnistakaa ja kertokaa minullekin:

Sinne se nyt jäi, mökkipiha odottamaan. Katsoin äsken sääennusteita, eikä näy mitään erityisiä muutoksia. Tuuli osuu kylmästi Ryötönperälle vaikka aurinko paistaisikin - eli ei ihan kamalasti harmita olla nyt vielä hetki kaupungissa ja tehdä työvuoroja palkkansa eteen. Viime viikko oli minulle ensimmäinen virallinen kesälomaviikko, mutta sivutöiden merkeissähän se meni kun kerran oli siihen tarkoitettu.

Ihanaa, että silti ehdin nähdä tämän alkukesän mökilläkin ja haistaa kesäsateen tuoksun, joka on ehkä parasta ikinä. 

Mies kiusasi minua eilen, että kohta se on taas syksy. No niinhän se on, että aika menee aina vain nopeammin, ärsyttävää. Mutta kyllä minä siitä huolimatta aion huolella keskittyä kesäöihin, että on sitten sitä henkistä reserviä, josta voi syyshämärten laskeuduttua voimia itselleen ammentaa. Käsillä on siis niin sanottu tankkaamisen aika, johon on monta hyvää syytä pysähtyä.