Uusia tekoja

Ei - uusiin tekoihini EI liity luopuminen epä-älyluuristani.
Hän ei ajattele itse, mitä arvostan.

Univelka tässä, terve! Päätin juuri äsken irrottaa kännykkään juuttuneen syöpyneen muistikortin irti, että olisin voinut laittaa aamun dokumenttikuvia tietokoneelle. Punkkipihdeillä sen lopulta sain revittyä pois - vain todetakseni, ettei sellaiselle antiikkikortille ollutkaan paikkaa tietokoneessani. Ja että korttia oli mahdotonta saada enää takaisin paikoilleen puhelimeen. Onneksi on ainakin puolison numero sim-kortin muistissa näköjään.

En ole koskaan siirtänyt kännykkäkuvia koneelle ja päätin tehdä historiaa. (Naurakaa vaan.) 

Tuli nimittäin sellainen virkistävä ajatus, että jos jokaisena lomapäivänäni tekisin jotain sellaista mitä en ole koskaan ennen tehnyt, niin kuukauden päästä olisin tosi viisas.

Minulla ei ollut kameraa mukana aamulla, kun lähdin yövuoroista viideksi viikoksi lomalle, joten käytin siksi puhelinta tunnelmieni taltioimiseen. Olisi pitänyt kuunnella lauantain alitajuntaääntä ja ottaa kunnon kuvaväline mukaan. Silloin jo minä suunnittelin, että maanantaiaamuna ensitöiksi ulkoillaan.

No ei se mitään. Puhelimeen - ja yllä olevaan kuvaan - liittyen, voin kertoa tehneeni tänään joka tapauksessa yhden uuden teon. Tavallaan huomenna ei sitten tarvitsekaan, koska on jo kaksi juttua ainakin, eikä päivä ole vielä edes lähelläkään iltaa. Mitähän kaikkea minä vielä tänään ehdin. Anarkistinen lomanaloituspunaviinilasillinen aamupäivällä nyt ei ole meikäläiselle mitään uutta, kuvaan viitaten. Mutta tunnin tuttavallinen puhelu "vieraan" ihmisen kanssa on! 

Mikään ei ehkä voi olla parempi ja suorempi siirtymä työelämästä lomatodellisuuteen kuin jutella ihan ensimmäisen kerran ihmisen kanssa, joka liittyy tähän blogimaailmaan. Kuulla tekstien takana oleva ääni. Kiitos! Ihme, ettei tullut juttua pioneista. Oli sitä muuta asiaa niin paljon. Vasta puhelun jälkeen huomasin, että meidän nupuissa on erikoislaatuista elämää:

Suunniteltu lomanaloitusulkoiluni alkoi uurnalehdosta. Jos mukaan ei lasketa bussin odottelua moottoritien varressa. Ei lasketa. Minua ihan pikkuisen itketti sekä mennessä hautuumaalle, että palatessa - mutta ei paikanpäällä ollenkaan. En ole haudoilla nyyhkivää tyyppiä, ja muutenkin liikutun enemmän ajatuksistani kuin lopullisista teoista. Olenkohan normaali.

Jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä käydä suorintein laskeutumassa vapaalle siellä hiljaisuudessa lintujen laulussa. Ettei totuus unohtuisi - minä ajattelin vähän karskisti kuolevaisuutta, muka. Höpsis. Todellisuudessa tein visiitin äitiemme haudalle siksi, ettei ole tullut hetkeen käytyä, ja ylihuomenna kun poistutaan mökille, niin lehto on liian kaukana. 

Siellä oli kaikki ihanasti, ja aika täsmälleen sellaista kuin vuosi sitten samalla asialla kun kävin. Silloin minulla oli kamera mukana:

(Toki olemme muinakin vuodenaikoina mammojen haudalla poikenneet.)

Kävelin kotiin, tietenkin. Hyvällä tavalla raskaat jalat, jotka kaipasivat liikettä. Takatukka ärsyttävästi löpsötti niskaan, ja päätin yhdeksi uudeksi teokseni toteuttaa mökkipaikkakunnalla kampaajalla käynnin. Ehkä ensi viikolla. Järkyttävä liuhuletti. Toisaalta - ajattelin - voisin kokeilla kaikenlaisia pinnikampauksiakin. Jännä nähdä, mihin inspiraationi kanavoituu. Tukka on lomalla kyllä aika toisarvoinen asia. Pääasia, ettei se häiritse.

Kotona on pakko hoitaa vielä muutama juttu ennen mökkiytymistä. Anarkia-Saara sanoi jo aamuyöllä työpaikalla, että tänään ei tartte jaksaa. Minua on töissä opettanut viisas kuntoileva nuoriso siten, että yövuorojen jälkeen kaikki ponnistelu on oikeastaan kiellettyä, ettei tule sydäriä vaikka. 

Erittäin tervetullut tosiasia. Tässä minä nyt istun. Tuuli havisee vaahteroissa ja minä tarkenen T-paidassa. Järkytyn sitten vasta huomenna siitä, mitä kaikkea olin ajatellut ehtiä, että on kiva sitten jättää koti odottamaan arkea, joka aina saapuu lopulta niin äkkiä. Siis elokuu. Olen saanut palautetta, että puhun siivoamisesta enemmän kuin lopulta siivoan - ja niinhän se on. Idylliminä ja todellisuusminä eivät oikein kohtaa, huomaan. Ei se haittaa. On minulla ainakin juhlakukkia matkalla kompostiin, sen verran on saatu aikaan. Jotenkin nyt rasittaa ajatus, että olisi pitänyt ehtiä yhtään enempää.

Ja mökin lakanapyykkikin on pesty. Melkein kaikki pakattukin. Kun viime viikolla tulin junalla huoltokäynniltä kaupunkiin, mies oli melkein pöyristynyt kyvystäni/halustani kantaa pyykkikassia pitkin juna-asemia. Ei sitä matkaa kerrallaan nyt montaa kymmentä metriä ollut - mielestäni kannatti. Ihana on sitten laitella Ryötönperän kaappeihin puhtaita vierasvaralakanoita, eikä tarvitse öisin valvoa ja laskea, että riitääkö liinavaatteet vai pitääkö lähteä Keskiselle.

Nyt voivat tulla kylään ilman liinavaatteita miehen poikavuosien kaveritkin, joista yksi tänään soitti. Ilmailutapahtumaan haikaili, ja minä olin niin hövelillä päällä että oikein itsekin innostuin. Että tietenkin tulette - kiva vaan että miesväellä on omaa ohjelmaa! Mikä on kyllä tottakin. Ei se ole loma eikä mikään, jos ei saa muutamia hetkiä viettää vaikka nuoruusmuistokavereiden kanssa. Tai kenen kanssa nyt sattuu huvittamaan. 

Jos vaikka yhdessäoloa puolison kanssa onkin kaivannut, niin ei sitä nyt koko ajan tartte kylki kyljessä kyhnätä. Kunhan ollaan olemassa ja lomalla.

Tämä mökkipyykkikuva taitaa olla jo jokavuotinen perinne.

Luultavasti itsekin vetäydyn omiin tunnelmiini vähintään muutaman kerran loman aikana. Se on kivaa silloin kun sen voi valita, ja toinen on jossain lähistöllä:

Mökkiseutukunnoituksesta soitan aina tämän.

Ja taitaa meikäläiselläkin olla edessä muutama laatuaikahetki tyttökavereiden kanssa. Ihanaa!

Olikohan mies niitä silmällä pitäen kirjoittanut muistilappuun "kaiuttimet"? Ettei tarvitse kuunnella särisevää läppäritietsikan ääntä läpi yön, kun youtube raikaa? Luuleko hän, että mökkihiljaisuutta aletaan rikkoa jollain surround-äänentoistolla? Vaikka voihan se paremmalta kuulostaa toisaalta kuin vaikka se, että soittaisin ensemble-huuliharppua luurit päässä. 

Kunhan ei luontoa häiritä. Se on pantava hirsimökin ovet säppiin ja tukittava piippu, ennen kuin aletaan melskaamaan. Ai niin, mutta kissat. Taidan unohtaa kaiuttimet kotiin. Turhaan mukaan ovat lähdössä myös lukuisat kyvämättä jääneet siemenet ja ehkä myös muutaman kirjan voisin jättää odottamaan kaamosta.

Paitsi, että valokuvauskirjat. Minullahan oli se yksi itse ostamani - jossa on opiskeltavaa metsän mustavalkokuvauksesta. Mies jotenkin innostui ja toi minulle kaksi kirjaa lisää työmatkaltaan - mutta niissä kirjoissa on ihmisiä. Säästänköhän niiden opiskelun syksyyn. Vaikka meillä käykin paljon kesävieraita mökillä, niin en minä kyllä ehkä maaseutuolosuhteissa ala opetella ihmiskuvausta.

Paitsi kirjoitusmielessä.

No. Joka tapauksessa tänään uutena tekona harjoittelin myös vähän luonnon mustavalkokuvausta ihan kotipihalla. Mitäs sanotte?

No enpä tiedä. Kukka on keltainen, ja kuvassa ihan vaan tuollainen. Tavallaan aika nätti. Mustavalkokuvissa on kai oma juttunsa, ja niissä on jotain aika juhlavaakin. Mutta kaipaanko minä juhlavaa? Ehkä en. Täytyy opiskella lisää, jotenkin aihe kuitenkin kiehtoo. 

Värit näyttävät tähän vuodenaikaan joskus jotenkin repiviltä, joten miksei sitä nyt kovan valon aikaan sitten voisi uutta harrastusta tosiaan aloittaa.

Onhan se niin. Uusia tekoja kohti.