Kirjoitan runoja täällä.

Lavastettu taidekuva. En edes erityisemmin tykkää tuosta teestä. Mutta suklaa on hyvää!
Yksi levy kestää noin kolme iltaa.

Viime aikoina on tullut leikittyä ajatuksella runojen kirjoittamisesta. Se lähti silloin pari viikkoa sitten Mäntylän Mummin kysymyksestä että runoa vaiko proosaa. Koska on syksy, miete jäi vissiin kytemään ja sai lisäjatkoa viime viikonloppuna kun kävin oikein olemassa läsnä pienessä taidetapahtumassa. Esitys perustui juuri taannoin hehkuttamaani Eeva-Liisa Manneriin ja hänen tekstiinsä. Itku meinasi tulla ihan lopussa, kun Mikko Perkola niin nätisti lauloi runon.

Se loppui sanoihin: "...tulet lämpimälle seudulle / se on pehmeä ja hämyinen / mutta silloin minä en ole enää minä, / vaan metsä ".

Runo oli tavallaan vain koko novelliesityksen loppumiete. Ajattelin tietenkin taas kuolevaisuutta ja yritin nähdä sen kauniina, sillä tavalla järkevästi kuten vain Mannerin kaltainen luontoihminen osaa. Mieluumminhan sitä olisi sitten joskus tosiaan epädramaattisesti "vain" tavallinen metsä. Paljon mieluummin kuin vaikka tuhkahöytyvä ajattomuuden tuulessa, kuten saattaisin vahingossa itse muotoilla asian. Ei tulisi palkintoja sillä. Keksi tässä nyt sitten jotain uutta, kun metsä on jo kirjoitettu. 

Piti välttämättä supattaa vieruskaverille, että kotonapa minulla on tällainen pätkä (näytin käsillä, ehkä noin 30cm) Mannerin runokirjoja perikunnan kokoelmissa. Että nyt ne on kaivettava jälleen esille, ihania. 

Eilen illalla tajusin, että kirjoja on ehkä viisi ja niistäkin yksi on näytelmä. Kirjaston kosto elvistelijälle. Sen siitä saa, kun antaa ymmärtää olevansa runoihminen. Kun tieto omasta kirjahyllystä perustuukin vain hatariin luuloihin.

Omaa kirjoittelua ajatellen, olen sittemmin arjessa tajunnut, että eihän sitä aina tarvitse niin mahdottoman suurista asioista kirjoittaa, koska niistä lähinnä kaikki on jo muutenkin sanottu. Kyllä runoilijat ovat kautta aikain tehneet havaintoja nimenomaan pikkujutuista, ja siitähän minä tykkään itsekin. Arvostan. Jos kirjoittaisin kynällä, olisin luultavasti tässä vaiheessa pureskellut sitä mietteliäästi. (Minusta on muuten yksi valokuva vuosien takaa, jossa kynä on eksynyt myös nenään. Milla otti sen Tallinnan laivalla kerran.)

Sen sijaan nostin katseeni facebookista, läppäri varmaan jumitti taas. Eli: 

Omenakoneeni reipas sateenkaaripyörylä.

Se pyörii,

minä hiillyn hypnotisoidun. 

Keittiön katto kaipaa maalisutia

niin kuin minäkin.

Tuota nyt ei ainakaan voi kuolinilmoitukseen lainata. Hyvä! Tai, no, miksei periaatteessa voisi, jos haluaa jotakin polkuja, pilviä tai aaltoja omaperäisempää. Jos vaikka vainaja oli ammatiltaan maalari. 

No niin, aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden perusopintoja tehdessäni opin, että ei saisi sekoittaa tekstin minää ja kirjoittajan henkilöelämää keskenään. Se on kyllä erityisen vaikeaa, eivätkä runoilijat mieti sellaista. Mutta minä mietin. Mitenkähän nuokin ylös kirjoittamani säkeet joku vielä joskus sitten meinaa tulkita? Että runominä on suvaitsevaisen halpalentoyhtiön pilotti, jonka ajatukset harhailevat keittiöremontin kaipuuseen eli koti-ikävään? Mielenkiintoista.

Periaatteessa olen suunnitellut eniten kissarunoja. Eläimissä on hauskoja yksityiskohtia ja tekemisen vivahteita seurattavaksi. Niitä jos osaisi kiteyttäen dokumentoida lyriikaksi, niin ties vaikka onnistuisin tekemään näkövammaisille kissavideoäänikirjan. Mikä loistava liikeidea! Runoilijat harvoin saavat palkkaa, mutta tässähän tulin juuri keksineeksi oivallisen markkinaraon patentoitavaksi.

Seurailen kahta ikääntynyttä kissaani aika paljon tästä samaisesta nojatuolista käsin, jossa äskeisessä runossani istuin kun pyörylä alkoi pyöriä. Olisikohan pitänyt lisätä runoon jotenkin, että nimenomaan näytöllä pyöri. Pysähtyneessä uutisvirtakuvassa vain yksinäinen pyörylä rullaa? Jotain sen suuntaista, kyllä tämä tästä. Takaisin kissoihin.

Oikeammin olen kyllä tehnyt kissalyriikkaa nimenomaan kissayleisölle. He tuntuvat pitävän erityisesti riimirunoista, varmaan sopivan rytmikästä ja helposti ymmärrettävää. Eläimethän tykkäävät toistosta, kaikki vaihtelu on ihmisten keksimää erikoisuudentavoittelua. Se, mikä kissoja ja runoilijoita yhdistää, on se yksinkertaisten arjen asioiden jatkuva huomiointi. Myös tietynlainen omanarvontunto, josta minun ei siitäkään tarvitse enää kirjoittaa, koska Pablo Neruda teki sen jo ilmoittamalla aikoinaan, että kissa haluaa olla vain kissa. 

Jos unohdetaan tassu-massu-hassu ja kissa-pissa -osasto, niin esimerkkinä arjen kissariimirunosta voisi olla vaikka jokin tällainen:

Lähestyvät käpälät.

Nauku leikkaa

hiljaisuuteni nauhan

vaativilla saksillaan.

On hännäkkäillä nälät.

Oho, tulikin vahingossa aika syvällistä. Tuo on kyllä kissoille liian vaikea. Minun piti sisällyttää tuohon oikeastaan sana hiljaisuus perusmuodossa, että olisin saanut kirjoittaa säkeen Avataan Sheba-purkki uus. Toisaalta nykyrunous antaa aika paljon vapauksia, joten miksen voi sen lopulliseen versioon sisällyttääkin. Tämähän oli vasta hahmotelmaa.

Olen myös miettinyt Eino Leino -tyyppistä lähestymistapaa kissojen tuoksumaailmaan ja sen sivutuotteisiin liittyen:

Mik´ on tää haisu mun ympärilläin,

mik´on tämä riemu ja remu?

Miks kynsit sä sohvaa, ystäväin?

Miks vanassas juoksee lemu?

Liittyy siis käsitteeseen onnenkakka - ihan turha lähteä lyriikan opiskelijoiden sen enempää analysoimaan. Koirillahan on ymmärtääkseni taipumus onnenpissiliriin, mutta kissat ovat vieneet tilannetajunsa astetta pidemmälle. Meillä kakitaan perinteisesti siitä ilosta, kun ihminen tulee kotiin. Se on ikään kuin lahja väsyneelle työssäkävijälle, joka piristyy heti kun alkaa hiekkalaatikon jälkeinen laukka. Ei siinä tee ihmisen mieli vajota apaattisena nokkaunille kun kakka haisee. Hyvin on kissojen sielunelämä suunniteltu. Siitä minä saan vielä monta runoa.

Jos minä voisin ottaa koiran, niin varmaan siitäkin saisi muutaman säkeen aikaiseksi. Ehkä pitäisi tuottaa erikseen haikeustekstejä koirakaipuusta. 

Tokihan minun pitäisi idolieni tavoin osata kirjoittaa myös luonnosta. Edes puutarhasta ja pihamaasta. Se, miten runoilija muuttuvan ympäristönsä näkee ja kokee, kertoo kirjoittajasta paljon. Ehkä siksi se on kaikessa henkilökohtaisessa paljastavuudessaan vähän liian vaikeaa? Sitä saattaa vahingossa avata sielunelämänsä koko maailman tarkasteltavaksi, eikä sellainen mielestäni ole edes tavoittelemisen arvoista. Itse asiassa se olisi kamalaa. Ja turhaa. Mitä esimerkiksi minusta kertoisi tämä, siis jos lukija yrittäisi päästä pääni sisälle:

Alppiruusu laskee sataan

ja levittää mustat hihansa

kivipuutarhani ylle.

Siipisaniainen soittaa

hiljaa tangoa.

Ja minä näen mummoja 

sitomassa kirkkaita ruusuja hiuksiinsa.

Voi herranjestas ja lässynlässyn, kasveista kirjoittaminen on vaikeaa. Joku voisi tulkita tuonkin ihan miten sattuu, ja minä kun vain yritän kuvailla ihan realistista huoltani siitä, miten en koskaan kesäisin näe hienoa kotipihan kivipengertä kun on niin suureksi kasvanut ikääntynyt kasvillisuus. Nyt pakkasöiden jälkeen olen jo saanut leikata ruskeat saniaiset pois, joten kivet näkyvät taas. Asiaproosana tarinani alppiruususta menisi suurinpiirtein näin: "Leveydeltään viisi kertaa neljämetrinen vanha rododenrdon on kasvattanut itsensä lähestulkoon kokonaiseksi puuksi, joka varjostaa perinnepenkereen kiviä ja kasvillisuutta siten, että puutarhurin ei kannata viljellä varjoalalle... oikeastaan mitään. Sen kukinta keskikesällä on niin massiivinen ja silmiinpistävä, että saattaa herkimmille ihmisille aiheuttaa migreenin kaltaisia oireita."

Mummoruusuksi sitä meillä sanotaan, kuten tiedätte.

Runokuva sairaalan ovesta puutarhaan.

Arkiasiat ovat kivoja kirjoitettavaksi, johan se tuli todettua. 

Helsingin vesi.

Tammenterhoja viemärin kannella.

Musta aamu maleksii pysäkillä.

On käännettävä matkakortista heijastinpuoli.

Niistettävä nenä. Laitettava huulirasvaa.

Vaihdettava painoa jalalta toiselle.

Unohdettava taivaanranta, muistettava mitä on nyt.

Oiottava olkalaukkua. Rintsikan olkain valahtaa.

Laitettava matkakortti taskuun.

Avattava kaulaliinaa, kaiveltava olkain kyynärpäästä,

kiristettävä kaulaliina, suljettava takki. Odotettava taas.

Käännettävä heijastinpuoli.

Ruudullinen kauppakärry

ja vanhus

joka koskettaa minua

ja sanoo:

"Mene sinä ensin, mene lämpimään."

Peräpenkissä vihdoin

Salama aukeaa.

Sillä lailla. Tositarina. Piti vain kertoa noin lyyrisesti, että olen nyt lukenut bussissa kauan hyllyssä odottanutta Hannu Salamaa ja tykkään kovasti. Nuorena minä aina upotin runoihin etunimillä kaikki ne kirjailijat, joiden teos minulla oli kesken. Oli Edith, Pentti ja Tomas - ainakin. Missähän nekin tekstit ovat, toivottavasti ei kellään kaverilla.

Mutta mielikuvitustakin voisi joskus yrittää käyttää ihan itsensä ja sisäisen maailman rikastuttamisen hengessä. Olen siinäkin aika rajallinen. Jospa koittaisin pistää muutaman sanan ylös esimerkiksi Ryötönperästä - nyt kun en ole siellä hetkeen käynyt. Tuntuuko viikon päästä esimerkiksi tältä, kun pääsen ehkä tiluksille:

Saunapolku käärii sisälleen vanhan haavan. 

Sen on ylittänyt kohmeinen kyy ja pikainen päästäinen. 

Viimeisen västäräkin jäljet. 

Saappaan alla liukkaat lehdet.

Rantaan tulet vain meitä varten.

Onpa hiljaista. Vähän voisi olla räväkämpää. Eihän tuollainen kiinnosta ketään. Huono on mielikuvitus. Mutta esimerkkinä mielestäni oivallinen. Vaikken olekaan loputtoman sanakikkailun fani, niin kyllä puista haapa ja elementeistä tuli - ne vaan ovat käteviä. Lukija voi ihan itse päättää, että koskeeko runo sitä Valio-myrskyssä kaatunutta rantahaapaa vaiko kokijan sisäistä vammaa. Laitetaanko kamiinaan tulet, vai saapuuko saunalle kohta joku. Olisi hienoa osata olla todella arvoituksellinen, mutta minua kuulemma luetaan melkolailla kuten ns. avointa kirjaa. Ärsyttävää. Parempi kai pysyä kiteyttämisen opiskelun sijasta ihan tässä perinteisessä rönsyilyssä, nyt iski turhautus. 

Siinä on hyvä eteenpäin vievä energiansa, alkoi juuri muhia mielessä lyriikkaa liittyen voimannäyttöihini. Sellaisia ovat esimerkiksi hiirenloukkujen ja paskahuussin tyhjennykset. Onko kirjoittanut niistä Manner? Vahvasti epäilen.

Kokonaiskuvassa tiellä ovat remonttitellingit. Höh.

Lähtevätköhän runoilijat koskaan liikkeelle kirjan nimestä? Minulla on jo monta otsikkoa. Tapoihini voisi sopia sellainen teemallinen teos. Tietysti voisin nimetä kirjani aina Puutarha ja nurkat - Runoja (osa I, osa II, osa III jne..). Sehän tavallaan kattaisi kaiken ja voisin antaa havaintojeni leijua vapaasti. Mutta koska aiheessa pysyminen on minulle joskus vaikeaa, voisi jokin sitova teema olla hyvä. Sopivan haastava.

Ystäväkirja (Siihen olisi koottu kaikki kavereideni persoonat, mutta voisin joutua oikeuteen.)

Matkani (Voisin vetreyttää italian taitojani, muistella kokemuksiani ja kuvailla lentopelkoa. Minulla onkin aiheesta jo pari nuoruuden runoa sitruunalikööriin, Rooman hajuun ja lentokoneen siiven Do not walk outside this area -teksiin liittyen.)

Villaa ylle (Jokaisella villapaidallani on tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi.)

Elämä on juna (Näen usein junaunia. Ei - en usko freudilaiseen tulkintaan, olen vain matkustanut elämässäni paljon junalla, lähinnä maalle. Niin ja kerran Barcelonasta Malagaan. Milanosta Firenzeen ja takaisin. Junissa tulee aina mietiskeltyä kaikenlaista.)

Mies on matkoilla (Kokoelma ajatuksista ja tekemisistä kun on yksin kotona tai mökillä)

Tyhjä kattila (Riimejä ravinnosta ja kaikki kolme ruokaohjettani runomuotoon puettuina. "Toissapäivänä kaalilaatikkoa perintöpyrexiin")

Lyriikkaa kissoille

Fragmentteja talvipuutarhastani (Siellä on vasta sitruunamelissa, joten voisin aloittaa alusta.)

Yritin itse asiassa ottaa teille eilen valokuvaa talvirymsteerauksestani ja siitä, miten systeemini ovat hieman vielä kesken. Mutta kun siirsin kuvat koneelle, näkyikin juuri niissä kuvissa pelkkää mustaa. Aika kummallista, mutta hyvän runon siitäkin saisi. Vähän epätoivoisen, kylläkin. 

Tulee koko ajan paljon ajatuksia, joukossa saattaa olla muutama kokeilemisen arvoinenkin. Ei haittaa, vaikkei enää ensi yönä tulisi unikaan kun huomenna on perjantai. 

Hyvä, että on jälleen käsillä tämä kirjoittamisteema. Talvea vasten tarvitsee tekemistä. Matrikkelitaiteilijakin kysyi tällä viikolla tekstiviestissä, että koska käynnistyy taas Mukavuusalue-kirjoittajapiiri. Nythän minulla on vähän materiaaliakin. Olen huomannut, että mitä paremmalla tuulella on, sitä parempia tekstejä tulee. Ainakin omasta mielestä. Kyllä on huuhaapuhetta, että runot syntyvät tuskasta. Ilosta kumpuavat paremmin, ja väkisin vääntämisellä tulee vain sormi kipeäksi delete-nappulan painelusta.

Totta puhuen, pitäisi vissiin valmistautua Mukavuusalueeseen vähän paremmin kuin kissariimirunoilla. Jospa kumminkin jatkaisin vain maalaiskomedianovellien parissa? Pitkän juonen kehittelyyn eivät rahkeeni riitä kumminkaan. Taidan jättää nyt itse asiassa koko tämän teeman vain muhimaan ja keskittyä loppuviikon vapailla ulkoiluun.

Näin aamuvuoroviikon illoissa sitä alkaa olla sillä tavalla hysteerisen väsynyt, eikä melkein edes muista mitä tuli aamulla ajateltua. Ei sellainen ole mitään runoilijan elämää. Ehkä on sittenkin ihan hyvä olla tavallinen, niin pysyy kierrokset tasaisina. Ai niin, autorunokirjankin voisin kirjoittaa Helmikaaran muistolle, tuli kierroksista mieleen. Katsastamatta se siellä mökkipihassa seisoo. Lisään kirjojen nimiluetteloon Simcasta Seat Ibizaan - runoja menopeleistä. Ei. Kyllä kirjan nimi voisi olla yksinkertaisesti Kytkin.

Siinä on taas sitä monimerkityksellisyyttä. Puhutaanko nyt alati temppuilevasta auton osasta vaiko siitä, että minä sytytin jotain, eli kytkin. 

Voisikohan tästä kaikesta runoharha-ajattelusta sittenkin syyttää huomenna päättyvää antibioottikuuria, josta olen tehnyt valtavan numeron. Soittaisinko lääkefirmaan ja pyytäisin lisäämään sivuvaikutuksiin tarpeen ajatella lyyrisesti? Tai, ehkä ensin tarkistan sen tuoteselosteesta kunhan kuuri on kunnolla ohi. Saattaahan siellä lukea vaikka jotain potilaan luovien taipumusten vahvistumisesta lääkityksen aikana.

Vai onko pimeyden määrän äkillinen lisääntyminen vaikuttanut ajatuksiin. Siis siitä huolimatta, että olen syönyt aika paljon suklaata vastapainoksi.

Mene ja tiedä. Minä jään nyt tänne kirjoittamaan lisää runoja. Innostuin yhtäkkiä tuosta autoteemasta. Ajatella, jos tästä lyriikkaraportista tulisi tänne blogiin vaikka säännöllinen tapa - pitäähän sitä nyt lukijoita saada. Pienenisivätköhän tilastoluvut. Ei tässä ainakaan tämänpäiväisen perusteella tarvitse varmaan vielä VIP-kutsua Kirjamessuille odotella. Nehän ovat vissiin jo ensi viikolla. Enkä minä Pasilaan ehtisikään, kun saatan olla mökillä.