Sinne jäivät. Taas.

Viikko sitten päivä päättyi mökillä näin upeasti.

(Varoitus: Tämä on ensinnäkin pitkä päiväkirjakirjoitus ja tässä esiintyy sekä Paikallisystävä että Nuoruusystävä, ovat eri henkilöitä - pahoittelen, jos menevät lukijoilla sekaisin. Paikallisystävä on tyttöikätoverini ja Nuoruusystävä yksi poikaporukan edustaja.)

Paljon on tapahtunut maailman taivaan alla sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Minä en mökillä tosin juurikaan seuraa uutisia, paitsi sen verran mitä radiosta kuulee kesäohjelmien välissä. Kohta on jälleen aika alkaa opiskella ympärillä pyörivän yhteiskunnan ja maapallon asioita, kun maanantaina pitää mennä töihin. Täytyy olla jotenkin kärryillä. Vaikka palattiin eilen kotiin, niin aion tässä suorittaa arkiorientaatiota melko verkkaisesti. Mieli on vielä mökillä, vaikka kesän pyykkiä jo koneessa pyörii.

Olen jo kaksi kertaa soittanut naapuriin maalle. Ja viestitellyt Nuoruusystävän kanssa monta, monta viestiä. Ihanaa, tuntuu että olen juurtunut mökkiseudulle taas askelen enemmän. Naapurin Rouva kävi tänään pelastamassa aitan kulmalle unohtuneet savottatyövälineeni meidän liiteriin turvaan ruostumiselta. Ja Nuoruusystävä kalamiehenä otti heti vaarin tarjouksestani käydä veneelläni pikkuisen onneaan koittamassa, haukia meinaa yrittää tänä iltana. Niin olen hänelle neuvonut tänään kotoisasti veneen tulpan paikan.

Sen jälkeen piti vielä uudelleen olla yhteydessä naapuriin, ettei säikähdä kun illalla meidän tontille pöristelee Nuoruusystävän punainen manta. Kalaihmisen lisäksi on myös automiehiä. Rouva kehui, että kyllä olin jättänyt liiterimme siistiin kuntoon, siellä voisi kuulemma vaikka syödä. Heh. Sellainen vahinko pääsi nyt tapahtumaan, koska tyttösahani teki tenän eikä sitä takuuhuollossakaan saatu vielä kuntoon. En ehtinyt sotkea liiteriä puuhommilla. Fiilistelyksi meni loppuloma, enkä siksi tunnekaan itseäni nyt mitenkään vahvistuneeksi supernaiseksi. Se luettakoon yhdeksi loman miinuspuoleksi, liian vähä fyysinen rehkiminen. Pitääkö tässä nyt alkaa urheilla keinotekoisesti, en tykkää.

Laskin miehelle oikein sormilla, monesko mökkikesä tämä minun hallintakaudellani oli. Seitsemäs. Liian äkkiä menee aika - monessakin mielessä. Ensinnäkin loma tietenkin on aina hujauksessa ohi. Mutta niin myös vuodet. Muistan hyvin kolme edellistä maaltapaluuta. Yhtenä vuonna lähdin työkaverin kanssa viettämään rappioelämää Kauko Röyhkän keikalle. Seuraavana pikkusiskon kanssa karaokeen. Viime vuonna toinen työkaveri tuli meille. Tänä vuonna istuin tyhjäpäänä eilen kotipihassa, mutta nyt ollaan jo vaihdettu Timberin kanssa kuulumiset. Hän on ihanasti pitänyt kotiamme silmällä kesän ajan.

Seitsemän oli voittonumeroni myös mölkyssä.

Viimeksi kun kirjoitin, oli se perheloma Sudeetin ja Apulaisen kanssa, miestä odotettiin tontille iltajunalla. Heti enterin painamisen jälkeen alkoivat kuulkaa uudet käänteet! VR tuotti yllätyksiä tuplin kappalein. Ensinnäkin havaittiin, ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista enää. Maailma monimutkaistuu. Aina ennen ovat mökkipaikkakunnalle tulleet junat samalla tavalla arkena ja pyhänä. Mutta nyt ei enää Seinäjoelta pääsekään illalla Ähtäriin! Siis lauantaisin ainakaan. Eikä kyllä millään muullakaan. Alkoi siinä sitten pohdinta, ja mies tönötti jo liikkuvassa junassa.

Saatiin onneksi peliaikaa mietintään, kun Toijalan tienoilla oli jokin sähkövika ja liikenne seisoi.

Minä kieltäydyin lähtemästä Seinäjoelle vieraan kaupungin liikenteeseen törttöilemään naapurin isäntävainaan volkkarilla. Sitten keksittiin Parkano. En minä siellä ollut koskaan ennen käynyt, mutta muistin junan ikkunasta nähneeni asemanseudun mukavan yksinkertaisena ja parakkimaisena miljöönä keskellä ei mitään. Lähdin siispä ajelemaan sinne, kun sain mieheltä merkin että juna liikkuu taas.

Siitä tuli lopulta aika mukava kesäillan ajelu, sääkin oli muuttunut suviseksi jälleen. Yli 80 kilometriä yhteen suuntaan ei tuntunutkaan paljolta, ja menomatkalla huomasin minulle sopivan tienviitankin, johon palatessa pysähdyttiin ikuistustarkoituksessa. Näytän kuvassa vähän uniselta kesälomalaiselta, ja aikamoiselta unelta taakse jääneet mökkiviikot tuntuvatkin. Vähän on haikea olo.

Tuosta mökkipaikkakunnan kirpparilta löytämästäni collegesta tulee vakkariyövuoropaitani.

Sudeetin lähtömaanantaina minuun iski tyypillinen kirottu aamuahdistus. Oli niin kiva tikkakisapainotteinen huoleton viikonloppu takana, että arki - kyllä se mökilläkin välillä tulee - melkein räjäytti tajuntani. Mieleen tuli laskupinot ja vielä silloin kuitenkin kaukana häämöttävä paluu kaupunkiin. Muistijäljet vaikeista vuosista tunkivat kroppaan, ja oksensin saunapolun viereen. Onneksi se jäi tämän kesän ainoaksi kerraksi. Paha mieli tuli toisen lähtöhaikeuden lisäksi jo pelkästään siitä, että meni se(kin) aamu pilalle. Aina minä päivän mittaan saan asetettua huolet oikeaan mittakaavaan, mutta jokin niissä maaseudun hiljaisissa pitkissä aamun tunneissa on, että liikaa on aikaa murehtia.

Ja aina seuraavaksi alan pelätä sitä, että sairastun jos moinen huolehtiminen jatkuu liiaksi. Että ihminen voikin olla typerä. Hukata nyt autereiset aamuhetket itkun nieleskelyyn. Kyllä ei siinä elämäntaito-oppaiden hetkeentarttumismietteet paljon lohduta. Enemmän rauhoittaa kun katsoo vähän aikaa koivunlatvoja ja pilviä, hyvässä lykyssä metsän korppiperhekin siellä liitelee. Sitten alkaa pulssi laskea, päivä käynnistyy angstirituaalin jälkeen uudelleen ja pystyn menemään pimeään tupaan tiskaamaannkin oikein.

Muutama päivä vietettiin miehen ja Apulaisen kanssa mökkiarkea kolmisin. Niissäkin päivissä oli aina se oma mökkirytminsä. Ahdistuksissani on aina se hyöty, että ne kanavoituvat toiminnaksi, ja nyt on kaikki liiteriin kertyneet usean kesän juhlien oluttölkit palautettu kauppaan. Siitä tuli koominen päivärituaali, että aina pari jätesäkkiä mukaan ja sitten leuhkittiin, että taas pelkkää säästöä! Niin kuin olikin.

Lisäksi sain siitä operaatiosta liiterin perähuoneeseen tilaa, jonne viimeisinä mökkipäivinä varastoin puutarhatavaroita pois pihapiiristä. Iltaisin nukahdettiin "dominona" taas sohvalle, ensi Apulainen minun olkapäätäni vasten, sitten minä nojasin puolisoon, joka puolestaan torkahti niin ettei ikinä muistanut mitä illan elokuvan lopussa oli tapahtunut. Herättiin samassa järjestyksessä, eikä Apulainen yhtenä yönä pystynyt pidättämään nauruaan, kun tajusi hupaisuutemme. Oikein sekalainen seurakunta lomalla.

Telkkaria ei juurikaan tosin tarvittu, kun pari viikkoa seurattiin rannan rastaan pesueen kehittymistä. Varmaan 200 kuvaa...

Koalatöyhdöt ja tärkeät ilmeet ovat minulle joka vuosi aivan loputon hupi.

Jännitysnäytelmistä äärimmäisin oli viimeisenkin tutisevajalkaisen poislennon suunnittelun seuraaminen.

Olin valmiina rescue-asemissa, mutta vaikka tekikin mahalaskun järveen, pääsi hän sieltä omin neuvoin kivelle. Hienoa!

Entinen työkaverini - nykyinen ystäväni - tuli viimeiseksi viikonlopuksi kylään, ja taas lauloi sekä mölkky että ihmiset. Pidettiin illalla sellainen levyraati, että nyt tietävät vastarannallakin, että minä tykkään Myrskyluodon maija -biisistä. Apulainen kävi paikallistreffeillä ja se nuori mies pakotettiin tontille näytille. Voi raukkaa. Nuoruusystäväkin siinä poikkesi huvikseen ja heti joutui rassaamaan moottorisahaani, koska ymmärtää kaiken laitteista.

Se oli se lauantai kun tavallaan pidettiin loman viimeiset oikein kokonaisvaltaiset juhlat. Mutta kyllä se kannatti! Sunnuntaina kun auton perävalot veivät mennessään ystävän, Apulaisen ja miehenkin (hänet taas onneksi vain käymään) kaupunkiin - niin kyllä minulla siinä vähän leuka väpätti taas, mutta meninkin sitten tiskaamaan reippaasti. Soitin cityyn Lapinlahti-ystävälle synttäripuhelun, joka oli hyvää terapiaa. Ja sitten Paikallisystävä ilmoittikin voivansa tulla kanssani iltasaunaan. 

Hän otti uusimman kummilapseni mukaan ja minä telkesin kissat sisälle, ettei synny konfliktia. Lapsi parka alkoi heti puuhommiin, ja annoin yhden klapin kotiin mukaan pureskeltavaksi. Koirista(kin) kaiken tietävä Nuoruusystävä nauroi ajatukselleni antaa lapselle vanhoja kenkiä ja totesi, että meinasit sitten opettaa että kenkiä saa syödä. Vaikka olenkin muka ammattikasvattaja ihmisalalla - eikä se eroa paljonkaan kai eläinten kouluttamisesta - niin tuota en ollut tullut ajatelleeksi, ja tunsin itseni aikalailla urpoksi. Vaan eikö olekin söpöinen, pääseeköhän hän joskus luokseni leirille sitten kun minulla ei ole kissoja mukana:

Sinä sunnuntai-iltana alkoi ihmeellinen tropiikki. Tiesinkin sen olevan tulossa, koska naapurin perhettä onnibussille kuskatessani oli siitä ollut jo puhetta. Otin taas sata taidekuvaa. Sain myös välillä synkeäksi vetäneeseen mielenmaisemaani valokuvallista vastinetta, mikä tuntui jotenkin sadunomaisen hyvältä. Vähän niin kuin olisin käynyt toisella planeetalla, vaikka olinkin omassa tutussa rannassa. Erikoinen kokemus!

Viimeisenä tämän mökkiloman maanantaina tapahtui historiallinen käännekohta, kun Nuoruusystävä tuli sovitusti kitaransa kanssa kylään. Oli biisileiripäivä. Sitä oltiin keväästä saakka viesteissä suunniteltu. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten nuoruusaikojen, kun istuttiin kahdestaan alas kiireettömästi höpöttelemään, puhumattakaan siitä että meillä oli taiteellisia tavoitteita. Näinä mökkivuosina, kun yhteydenpitomme on pitkän tauon jälkeen elpynyt - niin olen lähinnä aina tarvinnut jotain. Peräkärryä tai neuvoja autoasioissa. Puuhellaa. Hirveä ystävä olen ollut! Nyt meillä ei ollut agendalla edes moottorisahan korjausta, vaan nimenomaan tämä yhteinen yritys päästä jyvälle lauluntekoon liittyvistä lyyrisistä puolista.

Voi että oli ihanaa, vaikka keskustelumme kävivätkin välillä tosi syvissä syövereissä. Molemmille on aikuisiällä sattunut paljon - hmm - ei-toivottuja mutta viisastuttavia asioita. Ja sitten meitä yhdistää iloisemmatkin piirteet, esimerkiksi luontosuhde. Hänellä ja hänen vaimollaan on täsmälleen sama käsitys siitä, että lintujen pesimäkaudella ei kaadeta yhtäkään puuta ja tärkeintä on poikasten seurailu.

Muisteltiin nuoruusaikoja ja minä kertasin sitä, miten olen ollutkin onnekas kun kaupunkilaissyntyisenä minut hyväksyttiin mökkiseudun kyläyhteisön nuorisoon. Naapurin tytön kanssa ystävystyin ensin Nuoruusystävän mainioon, täyspäiseen ja luotettavaan poikaporukkaan ja sitten myöhemmin Paikallisystävään, josta hänestäkin tuli vakiojengimme jäsen. Seurattiin kun pojat saivat ajokortteja ja vietettiin monta hulvatonta superkesää yhdessä, vaikkei koskaan kukaan seurustellut romanttisessa mielessä kenenkään kanssa, mitä nyt sitten opiskeluvuosina yhdestä heistä tuli sittenkin ensimmäinen avomieheni. Tuli armeijat ja parisuhteet "ulkopuolistenkin" kanssa, mutta silti jokin itseriittoinen voima piti meidät aikuiseen arkeen saakka koossa. Sitten alkoi pitkä tauko.

Ja todettiin, että nyt on vissiin käsillä se ikä kun halutaan jotenkin palata myös niille poikavuosien juurille. Yritettiin alkaa kirjoittaa laulua siitä, vaikka sellainen on toki moneen kertaan tehty. Käytiin välillä rannassa miettimässä, minä "valmistin" meille kurkkuvoileivät ja sitten taas jatkettiin. Nuoruusystävä tervepäisenä piti murehtimisen taipumustani aivan hölmönä ja sain kätevää perspektiiviä. Kun hän illan lähestyessä lähti kotiinsa, minä vetäydyin rantaan kirjoittamaan - en sittenkään kehdannut yrittää sanoittamista seurassa. Yhteistyömme jatkuu nyt etänä, ehkä kootaan tulokset sitten kun seuraavan kerran menen mökille kolmen viikon päästä, toivon.

Ja tänä iltana Nuoruusystävä on meidän rannassa kalassa, ihana ajatus.

Kurpitsa jäi villiintymään viljelyharjuun metsänreunaan.

Ja sitten koitti se hetki, jota olin alkanut pelätä jo keväällä. Viimeiset pitkän mökkiloman päivät. Mies palasi tontille, jota minä aloin vähitellen siivota sopivaksi autioitumista varten. Niisk. Torstaina tuli itku, jota mies sai pitkin päivää ja vielä illallakin vierestä katsella. Onneksi on tottunut. Aina ja yhä uudestaan se vaan tuli, ja tuntui niin pakahduttavalta ihan senkin takia lähteä, että naapurin Rouvan ensimmäinen leskeyden syksy on edessä. Koko yhteinen historia ja tulevaisuuden arvaamattomuus sai minut jälleen liikuttumaan kaikessa kauneudessaan.

Toisaalta - eilinen lähtöaamu oli sitten helpompi kun olin rauhoittanut viimeiset päivät nyyhkimiseen.

Kiersin tilukset, sinne jäi sahapukki portiksi metsurityömaalleni, joka jatkuu ensi kerralla:

Sinne jäivät sokeriherneet ja pavut. Sinne jäivät punastumaan tomaatit, joista osan vein naapuriinkin saakka kehittymään ja Rouvan syötäväksi. Sinne jäi myös kitulias yrttimaani mutta rehottavat salaatit. Sinne jäivät minun korppini ja ne höpsöt pikkulinnut, joilla oli viimeisinä päivinä minulle erityisen paljon asiaa. Johtui varmaan siitä, että olin aika paljon hiljaa niin uskalsivat tulla lähelle.

Yksikin tuli ihan niskan taakse Paskakaivosyreeniin kun istuksin vieressä odottamassa iltaruokaa. Jos uskoisin tosissani henkimaailman asioihin, olisin tulkinnut sen merkiksi jostain. Rauhoittavaksi merkiksi, että kaikki on hyvin vaikka tämäkin suvi taas päättyy.

Sinne jäivät koko kesän kilometrin päässä pelloilla mekkaloineet kurjet, joita en yhtenäkään aamuna lähtenyt valokuvaamaan. Niiden ääni ei enää korreloidukaan minulla syysmuuttoon, onneksi. Sinne jäi myös kauimmaisen naapurin isäntä, jolle minun pitää vielä soittaa, että meillä on sitten liiterissä uudet maamiesseuran käynnistyskaapelit, jos tulee tarve. Sinne jäivät A-tikkaat, joita naapurin Rouva käy lainaamassa vähän väliä ikkunanpesuun. Kenelläkään ei ole kirkkaampia ikkunoita. Ei kenelläkään.

Minä lähden nyt ripustamaan toista koneellista mökkipyykkiä kuivumaan. Aika moni kaupunkiystävä on tässä kirjoittamiseni lomassa jo soittanut tai laittanut viestiä. On lämmin tunne kun on kaivattu ihminen sekä maalla että täällä meren lähellä. Jälkimmäisen tuoksun olin äsken tuntevinani pihapiirissä, vaikka asutaankin Helsingin äärirajoilla lähellä automarketteja. Työkaverin kanssa viestiteltiin äsken, että sovitaan huomenna maanantaiaamun aikatauluista. Otetaan ekana päivänä rennosti, on ihana nähdä. Ja vitsikkäästi: Tavataanko ensin katkolla vai terassilla, heh. Olemme pitäneet koko kesän yhteyttä, meillä kaikilla on ollut aika kivaa. Kiitos.