Terassilla (Lukunurkka.)

Ihan mahdoton kirjankansi kuvattavaksi!

Vaikka kirjassa olisi mikä esipuhe - esimerkiksi kääntäjän tai jonkun kulttuuripersoonan toimesta - niin minulla on sellainen kummallinen tapa jättää se lukematta. Siis ainakin aluksi. Joskus kokonaan. Haluan perehtyä opukseen omista lähtökohdistani käsin ja saada siitä irti juuri sitä mitä mahdollisesti milloinkin saatan tarvita, tai mikä erityisesti kiinnostuksen kohteeksi nousee. Ei sillä, että minä kovin paljon lukisin ylipäätään esipuheellisia teoksia. Monesti kirja ihan vain alkaa, ja se on hyvä.

Joskushan minä toki kiinnostun kaikesta niin, että surffaan läpi wikipediat ja muut sitten lukemisen jälkeen. Niin on käymässä myös ehkä tänään, katsotaan.

Nyt minun on kuitenkin kurkattava tämän Suzanne Prou´n (onkohan tuo oikein heittopilkutettu) suomennoksen esipuheeseen, ihan mielenkiinnosta. Itse tarinan luin loppuun jo ainakin viikko sitten, ja tässä välissä yhden toisen nykyaikaisemman viihderomaaninkin jo nautiskelin huvikseni - mikä teki hyvää - mutta nyt siis sytytin oikein kattovalon, jotta ikänäkösilmilläni näen, millä tavalla Kangasluoman Tuukka halusi lukijoita ennen kirjan sisälle astumista valaista. Kuka tämä Tuukka sitten ikinä onkaan, suomeksi La Terrasse des Bernardinin on kuitenkin kääntänyt Leena Kirstinä aikoinaan, eli ilmeisesti 1977. Omassa maassaan eli Ranskassa kirja ilmestyi 1973. Palkintokin tuli, oikein Prix Renaudot.

Suomennoksia ja esipuheita kun on tähän kirjaan värkätty, niin minä olen ollut reilusti alle kouluikäinen ja Suzannekin (1920-1995) eli vielä melkein parikymmentä vuotta. Heinäkuussa 1977 ilmeisesti satoi paljon, sillä isoäitini lahjaksi saaman kirjan etulehdellä mainitaan että "sadekesälukemiseksi" ja kiitetään mm. "takan lämmöstä". Oikein sopivaa luettavaa tämä sen tyyppiseen tunnelmaan onkin, eli käypi marraskuuhun myös.

No mutta. Siihen esipuheeseen. Kiinnostukseni siihen heräsi ehkä siksi, että jäin itse tarinan jälkeen kumminkin miettimään kaikenlaista. Ajatusketjuni olivat kuitenkin melko lyhyitä ja ne liittyivät (iäkkäiden) naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Jäi kysymyksiä. Lisäksi kirjan herättämät mielikuvat - tai oikeammin pelkät kuvat - olivat aika vahvoja, ihan kuin olisi vähän plärännyt jonkin sata vuotta vanhan perheen valokuva-albumia. Vaikka eihän romaanin ihmisillä oikeasti varmaan ollut kuvauskalustoa, tai jos olikin, niin ei niillä varmaan puutarhaa, terasseja ja kanikoppeja olisi kuvattu. Puhumattakaan öisistä pimeistä laitakylän kadunpätkistä ja pienyrittäjien liikkeiden interiööreistä. Niissä minä kuitenkin kävin, ja tunnen olevani kokemusta rikkaampi. Se on parasta, mitä kirja voi kesken kaamoksen antaa.

Jotenkin halusin laajentaa ymmärrystäni vielä lopuksi. Esipuhe-Tuukka kirjoitti näin:

"Hallitseva kortti pelissä on kuningas, Paul Bernardini, jota ei terassilla enää ole. Rouvia on kaksi, vaimo ja jalkavaimo, ja he ovat terassilla yhä. Sotamieskin on paikalla, knihti, renki, jossakin talossa sisällä on toisin, tai ulkona puutarhassa. Draama on, mahdollisesti siis, klassinen kolmio, kertautuva ja muotoaan muuttava. Siinä on rakkaus valmiina ja viha valmiina, mutta kenties toisin kuin luullaan. Kun kuningas kuolee, rouvat jäävät, ja joukko kysymyksiä: miten ja miksi?"

No sitten esipuheessa otetaan esille yhteiskuntateemat, jotka minua aina yllättävän vähän kiinnostavat - siis verrattuna ihmisiin yksilöinä. Mutta onneksi Tuukka palasi minuakin askarruttaneisiin juttuihin: "Mutta onko näinkään? Eikö korteista ole luettavissa muutakin? Onko Laure ollut vain sinisilmäinen romantikko vai tietoinen edun ja aseman tavoittelija? Ehkäpä Prou onkin halunnut tutkia juuri tämäntyyppisiä jännitteitä ja ristiriitoja: intohimon ja tahdon suhdetta, uhrautuvuuden ja petturuuden suhdetta, rakkautta ja vihaa, elämää ja kuolemaa, henkeä ja ainetta. Moralisoivia rajankäyntejä hän ei suorita: vertaamatta oikeastaan mitään mihinkään hän vain näyttää rinnakkaisia mahdollisuuksia, melkeinpä yhdistää klassiset vastakohtaparit yhdeksi ja samaksi olemukseksi."

Tämä on kyllä ihan totta. Ihailin minäkertojan mahtavan neutraalia sävyä ja sitä, ettei lukijana oikein edes tiennyt kuka hän oli. Joku tyyppi vaan, jota kiinnosti rouvien - eli Lauren ja Thérèsen tarina. Tavallaan vähän niin kuin hän olisi juoruillut, mutta puuttui mässäilyn maku. Voi että, minähän tykkäisin myös oikein pöyristyä kanamaisesti, mutta nyt tuli kyllä vaan luettua silkasta mielenkiinnosta että mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka elettiin menneessä ajassa, ei ollut silkkisamettipölypimeäraskasta tekohienoa tekstiä ollenkaan. Oli toteavaa ja aika kevyttä. Kyllä Suzanne osasi!

Minulla on vähän sellainen tunne, että ette te tätä kirjaa kuitenkaan himoiten lähde kirjastoista etsimään, niin voinen spoilata pikkuisen. Vaikka kannattaa se silti lukea. Jos ei muusta syystä, niin ihan kirjailijan lahjojen ja kumman koukuttavan tarinankerronnan tähden. Minäkin etukäteen ajattelin, että tämä varmaan pitää keskittyneesti iltaisin kotona lukea, mutta niin vaan en malttanut olla ottamatta työmatkoille mukaan. Eikä ole edes mikään spektaakkelin paksuinen kirja, ihan normaali - mitä myös ihailen. Ei aina tarvitse historiaan sijoittuvien teosten olla millään tavalla ylenmääräisen painavia. Kiva juttu, mietin jo lukiessa.

Ehkä nyt uskallan koskea muihinkin perintökirjastoon 1970-luvulla ilmaantuneihin teoksiin. Itse asiassa vähän jopa tekee mieli, pitkästä aikaa. Tulee mielenkiintoinen talvi.

Niin no, historiaan sijoittuminen. Minähän liitän sellaisen aina sotiin ja sensellaisiin, tylsää. Tässä nyt korkeintaan joku kylän heppu kävi pikkuisen jossain pyssyä heiluttamassa, ikään kuin poissaolevana. Ja tarina oli enimmäkseen naisten juttu. Paikalla olleet miehet olivat joko ohimainittuja duunareita tai vähän epäkiinnostavia tyhjäpäitä (puutarhuria lukuunottamatta) - sinänsä vähän aneemista, olisi ollut kiva ihastua johonkin. Mutta ei minulle pelkät ruskeat silmät riitä. Vaan Laurelle tuntui riittävän, ja tämä lihakauppiaan tytär tosiaan sitten jo nuoruudessaan alkoi haikalla rikkaan talon tyhjäntoimittajan perään - muuten se olisi tietenkin nykymittapuun mukaan ollut aivan turhaa, mutta kai siinä se status sitten merkitsi.

Arvatkaa vaan, ottiko Laurea koville kun tajusi että suklaasilmä kävi kuksimassa pukuompelija-Thérèseä? Nykyäänhän moista luovaa ammattia ja sen harjoittajaa arvostetaan eri tavalla, mutta kirjan henkilöiden elämässä ompelijatar haisevine koteineen oli sijoitettu kylän laidalle pimeään. Ei ollut nättiä näyteikkunaa bulevardilla, muotibloggareista puhumattakaan. Oli perustyötä. Ihan oli mysteeri kaikille, mitä Paul tässä Thérèsessä näki. Minä voin sen nyt paljastaa, että ihan samaa näki kuin muutkin miehet siellä. Rempseän, vapautuneen ja vissiin aika hauskan naisen. Mutta eihän sellainen ollut silloin sopivaa.

Vaikka oli sitä kaihoa vähän jokaisella, niin kirjan henkilöiden jonkinlainen tunteettomuus oli kyllä kummastuttavaa. Ja kun kertojana oli täysin ulkopuolinen ihminen, niin kenenkään motiiveistakaan ei voinut olla varma. Minkä ihmeen tähden Thérèse sitten ruttoaikoina hakeutui Lauren (joka siis oli päässyt Paulin kanssa naimisiin) luokse piiaksi, ja miksi nämä daamit lopulta asuttivat yhdessä Bernardinien lukaalitaloa vanhoina? Siis sitä, jonka terassilla tässä istuttiin. Thérèse oli muka vähän niin kuin seuraneito, vaikka kaikki tiesivät taustat.

Niin sitä vaan siemailtiin teetä ja muita juomia vielä vanhoilla päivilläkin naisporukassa ja piikiteltiin sellaisilla nyansseilla, joita tyhmempi ei tajuaisi. Ja kumminkin - ainakin näin naiville - lukijalle tuli tunne, että saattaa kaikessa olla lopulta kyse ihan oikeasta välittämisestäkin. Ei pelkästään siitä, että tarvitaan katto pään päälle ja mitä paksummat seinät, sen parempi. Kyllä jäi tunne, että henkilöt kokivat oman erityisen yhteisöllisyyden myös kodikseen, oli se olosuhteiden pakko tahi ei.

Toisaalta jäin miettimään päähenkilöiden kylmää suhtautumista lapsuudenperheisiinsä. Oliko se nyt sitten sen kuuluisan luokkakierron hinta. Jos minä olisin Laure, olisin aivan varmana lähtenyt välillä lepolomalle vanhempieni luumupuutarhaan silittämään kissaa ja olemaan tavallinen. Puhumaan piirakanleivonnasta ja pihatöistä. Jos minä olisin Thérèse, olisin puhunut vanhan äitinikin taloon edes piian huoneeseen pötköttelemään.

Itse asiassa, tuli montakin juttua mieleen, mitä olisi tehnyt mieli rouvilta kysyä. Mistä rahat elämiseen? Onko teillä joku kiva tuottava viinitila työläisineen jossain? Minkä ihmeen takia jaksatte joka hemmetin päivä kiskoa ne korsetit päälle ja mitä varten pitää tukkaa aina vaan kiristää? Onko lakanoiden pakko olla kirjattuja? Eikö takkatuliteen voisi joskus edes korvata vaikka pikku drinkki? Eikö teitä kiinnosta puutarhahommat ollenkaan, ihan varmasti renki opastaisi mielellään. Ja kaikkea sellaista.

Kyllä minäkin voisin elellä Ryötönperällä jos joku maksaisi viulut. Voisin vaikka opetellakin ristipistontaa. Vaikka kyllä minä kirjailisin käsipyyhkeisiin, että kaikki näkisivät. Mitä iloa sitä on sellaisista Lauren lakanoista, joita ei melkein kukaan muu koskaan näe? Yksinään saa kapioitaan katsella, ei ole kivaa sellainen.

Minun teki hirveästi mieli lainata tänne yksi kuva itse kirjailijasta, mutta jotenkin arastelin kun tuntui ettei se ollut ilmaiseksi sopivaa. Oli vesileimat ja kaikki. Mutta kävin tosiaan siis googlailemassa ja ihan jäi harmittamaan, ettei enää voi laittaa Suzannelle sähköpostia ja kysellä Terassilla-romaanista, ja muutenkin. Hän on kirjoittanut jopa lastenkirjoja. Voin vain uskoa, miten viisaita.

Jotenkin jäi tunne, että mielenkiinnolla lukisin muitakin hänen teoksiaan. Pitää selvittää, onko suomennettu. Niin hyvää minun ranskani sentään ei ole, että fiksua kirjallisuutta pystyisin noin vain lukemaan. Harmi.

Kirjassa tuntui usein olevan ilta tai yö. Voiko se johtua tästä marraskuisesta lukukokemuksesta, vai oliko se niin? Keveydestään huolimatta yllättävän synkkää, mikä Ranskassa aikoinaan liitettiin jotenkin jopa maan ilmapiiriin, mutta minulle se merkitsi ihan muuta.

Kirjaa aloittaessanihan minä haaveksin, että pääsen matkalle jonnekin laventelien ja sitruunan tuoksuiseen harmittomaan maailmaan, mutta miljöö oli usein tämänkaltainen:

"Tuntuu kuin Laure-rouva olisi mieltynyt öisiin kävelyretkiin. Jos häneltä kysyttiin, miksi hän menee ulos öisin, hän ehkä vastasi, että hänestä on parempi harhailla puutarhassa kuin kääntelehtiä vuoteessa ´valveilla olon´ uhrina, niin kuin hän sanoi.

Heti kun kaikki on unessa, hän kietaisee päälleen aamutakkinsa, kiinnittää huivin päähänsä, panee tossut jalkaansa ja menee alas kylmästä huolimatta. Viimeiset lehdet irtoavat puista, kukkapenkit on raivattu. Siellä täällä on enää krysanteemiryhmiä, kehäkukkia ja muutamia daalioita, joita viime rankkasade ei ole vielä turmellut ja jotka nuokuttelevat raskaita kukkapäitään.

Laure-rouvan jalat tallaavat kuolleita lehtiä, jotka kahisevat kuin tafti. Taivas näyttää suuremmalta, kun oksat ovat paljaat, ja kuu vierii myllertävien pilvien repeämissä. Tuuli puhaltaa melkein aina. Se kohottelee topatun aamutakin liepeitä ja virkistää vanhoja kasvoja. Epäilemättä se tuo mukanaan jonkin muiston muinaisista syksyistä kuihtuvien kukkien, mullan ja sadeveden tuoksussa: on sammalentuoksuinen vesisäiliö, jonka ylle kumarrutaan huutamaan omaa nimeä, jotta kaikui vastaisi, pyhäinpäivän loma-ajat, harmaat ja keltaiset, käynnit hautausmaalla, kävelyt metsässä, josta iloisina etsittiin kantarelleja vaikkakin turhaan...

Kierros on pian tehty. Laure-rouva tekee sen kerran vielä, kaksi kertaa. Hän levittää sieraimiaan ja hengittää pohjatuulta. Hänen huivinsa liehuu. Hän muistuttaa synkkää proomua, joka liukuu puistokujan kanaalissa.

Kun hän menee Théodoren kanihäkkien ohi, hän nyrpistää nenäänsä. On totta, että häkit haisevat voimakkaasti huolimatta hoidosta, jota puutarhuri tuhlaa niihin. Lisääkö sateinen ilma tunkion hajua, mädännyttääkö se nopeammin oljet?"

Keskiviikkona kello neljä

Vaikka nyt eletäänkin jo viikonlopussa, en malttanut olla otsikoimatta viitaten arkeen. Minulla on nimittäin takana mitä mainioimmat päivät yksin mökillä, ja nyt kun heräsin taas kaupunkikodista, on kiva palata vielä muisteloihin. Että voin seuraavaksi orientoitua cityyn ja pikkujouluihin. Millähän sitä itsestään saa taas ihmisen näköisen kun on vieläkin vähän metsäläinen olo.

Kun tosiaan istuin rantasaunan löylyssä keskiviikkona kello neljältä, niin ajattelin että halleluja - tämä tällainen on tosiaan mahdollista. Siihen toki tarvittiin muutamia edesauttavia tekijöitä. Työkaveri, joka tuli päästämään minut niin ajoissa yövuorosta että ehdin 7:30-junaan. Mökkinaapurit, jotka hakivat minut asemalta 11:30. Niin, että todellakin tönötin omassa maaseutupihapiirissäni jo puoliltapäivin.

Eikä ahdistanut yhtään, vaikka olin itsekseni. Sitähän minä olin etukäteen vähän pelännyt ja koko syksyn lykännyt yksin mökille menemistä. Olin ihan alkuviikosta paininut pienoisten henkisten tuskatilojen ja väsymyksen kanssa, niin ehkäpä hiljentymiseni mökille oli etukäteen tähtiin kirjoitettu rauhoittumisen pakko, pois levottomista mietteistä. Voin tähän samaan hengenvetoon jopa elvistellä sillä, että en pelännyt yhtään edes pimeää! Räpsäytin pontevasti pihavalot yöksi pois päältä, ja ovenkin laitoin säppiin vain siksi ettei se aukea yöpakkaseen itsekseen, niin kuin sillä on joskus tapana.

Mutta ei se pelkkä lomaretki ollut. Minulla oli listalla aika paljon tauluasioita, kun olin luvannut mennä etukäteen valikoimaan Helsinkiin tuotavia äidin töitä. Keskiviikon ja torstain valoisa aika menikin sitten siihen. Paitsi, että laitoin sivupuhteikseni aina saunan lämpiämään jo niin, ettei ihan sysipimeässä tarvinnut ensimmäisiä löylyjä heittää. Muuten enimmäkseen siirtelin ja kanniskelin tauluja, ja pohdin asioita niihin liittyen.

Onneksi ihmisen mieli on kuitenkin varsin fleksiibeli - jotkut voivat sitä sanoa huonoksi keskittymiskyvyksikin - mutta minä tykkään siitä, että mielessä muhii monia mieluisia asioita yhtä aikaa. Niinpä väistämättä ajattelin kaikkea muutakin, pikkuisen teinkin - ja luojan kiitos minulla on eri foorumi tuosta taidehommasta raportointiin, niin saan täällä keskittyä muuhun.

Esimerkiksi mielessä kävi yhteinen kaamoksen ja juhlapyhien vietto mökkioloissa. En ole vielä edes pyrkinyt mihinkään joulutunnelmaan, mutta kun löysin kummitädin perintötavaroiden joukosta muutamia sieviä pikkuliinoja, tulin vahingossa päättäneeksi että niitä käytetään lasinalusina sitten juhlassa. Yhden otin tosin käyttöön jo itselleni. Vaikka kuinka nauttii iltaviininsä juomalasista, niin kyllä siihen erityinen romantiikka syntyy, kun alla on pellavainen pitsiliina.

Lisäksi olin helpottunut lintukannasta. Olin menomatkalla lukenut lehdestä huolestuttavia uutisia, ja aloin jo murehtia sitä, kun en Ryötönperällä pysty ruokkimaan siivekkäitä säännönmukaisesti. Niin sitten en ruoki ollenkaan. Jäi tänäkin vuonna suunnittelematta ja toteuttamatta lintujen massiiviruoka-automaatti, josta ei heti loppuisi sapuskat. Näin minä silti monia erilaisia tiaisia, yksi ihmeellinen valkomustaharmaa västäräkkipyrstötyyppinen pikkulintukin tuli pihapiiriin lajitovereineen. Olivat selvästi ohikulkumatkalla tyyliin "Tuolta ne tulivat, ja tonne ne menivät.". Nyppivät jotain puiden oksilta ja sirpattivat keskenään. Pihamaan pilkkihaalari-ihminen ei kiinnostanut niitä ollenkaan.

Korppikin raakkui metsässä.

Heti keskiviikkona yhdeksän joutsenen muuttoyksikkö tuli levähtämään mökkirantaan, ja minulta pääsi ehkä vähän itkukin ilosta. Olen yövuorojen jälkeen väsymyksessä aina vähän sellainen.

Koska tarvitsin liikkumatilaa Kulttuuriaittaan taulujen siirtelyä varten, jouduin kanniskelemaan sieltä pikkuisen ylimääräistä tavaraa pois. Lasipaviljonki tarjosi siihen hyvän välietapin, kun sisällä mökilläkin on vielä muutama laatikko ja läjä lajittelematta. Ei sinne viitsi millään tunkea enempää tavaraa ennen kirjahyllyjä. Tavallaan kasvihuoneesta tuli entistä kodikkaampi, kun sinne lastasin muutamia satukirjoja. Mutta jonnekin toisaalle minun on kehitettävä niille lopullinen paikka, ei siitä pääse mihinkään.

Olisikohan yhteisillä kaamoslomapäivillä meillä miehen kanssa myös sen verran aikaa, että oikeasti saataisiin niitä hyllyjä mökin yläkertaan aikaiseksi. Keskitalvi olisi hyvä ajankohta sellaiseen, kun ei oikein pihahommiakaan voi tehdä. Kyllä minä niitäkin taas kaipailin, mutta puutarhalle minulla ei taaskaan ollut yhtään aikaa.

Niin, paitsi ajatuksissani tietenkin. Meillä on kaupungissa virinnyt keskustelu, että kokeiltaisiin laatikkoviljelyä ensi kesänä. Aina välillä aitan kulmalla minä katsoin sillä silmällä niityn metsäreunaa. Kyllä. Sinne oli helppo hahmotella mielessä muutamia kasvatuslaatikoita. Sijainti on aika aurinkoinen, mutta ei kuitenkaan pilaa kukkaniittuni kokonaisuutta.

Miehillähän on toivoton idea saada lohkaistuksi keskeltä niittyä siipale itselleen viljelytarkoituksiin. Että siitä pitääkin joka vuosi keskustella. Toivon, että saadaan hyvä konsensus aikaiseksi kevääseen mennessä ja voidaan alkaa netistä metsästää niitä lavakauluksia, vai mitä ne on.

Eilen junassa minulle tuli tarve oikein "kynällä" hahmotella laatikkojen paikkaa kuvan päälle. Olen jotenkin todella yksinkertainen, kun en löytänyt photoshopista "kynätoimintoa". Se on varmaan ihan etualalla jossain, en vain tajua. Jonkinlaista viivaa minä lopulta sain aikaiseksi ja olen aika tyytyväinen lopputulokseen. Voisin ehkä talvipuhteikseni ottaa tuosta niittykylmasta oikein mitat ja piirtää karttamaisen pohjapiirrospuutarhasuunnitelman.

Miehet voisivat ehkä vähän karsia pikkukuusikkoa, ihan vaan esteettisyyssyistä.

Yövuorojen takia oli unirytmi vähän sekaisin, ja tietenkin menin molempina iltoina aikaisin nukkumaan. Torstaiaamuna heräsin neljältä, ja perjantaina viideltä. Molempina pakotin itseni yrittämään lepoa vielä tovin, ja näinkin muutamia mainioita unia. Oli siellä joukossa sellaisiakin, joissa oli jotenkin kireä tunnelma ja laskut maksamatta, mutta enimmäkseen näin mukavasti myös sukulaisia ja tuttuja.

Yhdessä unessa Taata etsi punakahvaista sahaansa, ja minä sen hänelle tietenkin liiteristä löysin. Toisessa pätkässä oli tulossa Ryötönperälle musiikkivideon kuvaukset. Ja kaikkea sellaista. Harmi, ettei mies ollut mukana niin en päässyt heti kertomaan unistani. Minulla on joskus sellainen aamuinen lörpöttelevä tapa, että kun puoliso vielä yrittää nukkua niin alkaa tulla meikäläiseltä raporttia. 

Pitäisi minunkin oppia kunnioittamaan toisten aamurauhaa, kun itsekin olen aika vaativa hiljaisuuden suhteen ensimmäisen hereillä jalkeilla olemisen tunnin aikana. Mutta kyllä nyt oli aamurauhaa. En edes radiota laittanut. Nousin sillä tavalla tietoisesti ajoissa, että ehdin tössötellä asioitani sisällä ainakin pari tuntia ennen valoisaa aikaa. Alunperin piti siivota yläkerta ja kylpyhuoneeseen kannetut kesäröykkiöt. Ei huvittanut. Järjestin keittiön hyllyä inventaariomielessä. Niin pitkälle ei into kuitenkaan kanavoitunut, että olisin siivonnut myös kaappeja.

Eli jauhot, makaroonit ja riisit on vielä laskematta. Mutta esimerkiksi kuivahiivaa on varmaan seuraavan kymmenen vuoden pizzapohjiin. Sitä on näköjään kesällä ostettu monenkin ihmisen toimesta, ja meillä kun isäntäkään ei koskaan ennen kauppaan lähtöään tutki varastoja, niin varmuuden vuoksi ostettuja hiivapakkauksia on nyt sitten. Ja oliiviöljypullojen jämiä. Ja viinitetikoita. Muutama avattu hunaja. Ja sitä rataa.

Sen siitä saa, kun ei ole kesällä katsomassa mitä mies ja vieraat keittiöön kanniskelevat. Minä pidän silloin tärkeämpänä tehdä jotain muuta kuin hyöriä sisällä. Mutta nyt on toisenlainen sesonki ja sen mukaiset hommat, kiinnostaa vähän tutkia nurkkia ja tehdä samalla tiliä pian päättyvästä kalenterivuodesta.

Kolme tai neljä pullonpohjallista jotain viskiä tai rommia - en tykkää, niin en katsonut tarkemmin. Akvaviittiäkin näytti olevan, hyvältä se maistuu näin marraskuussakin.

Suodatinkahvi on loppu, mutta suodatinpusseja on. Ihan tiedoksi vaan seuraaville mökkivieraillekin, kun päiväkahveja kuitenkin toivotte. Minähän en siitä niin perusta, joten espressoa ja pressokahvia löytyy kyllä. Teetä on vaikka kuinka paljon, älkää tuoko suotta lisää. Sitäkään minä en juo. En ole oikein koskaan innostunut teekulttuurista, litku mikä litku, usein tuoksuu paremmalta kuin maistuu. Joskus saatan juoda mukillisen, jos palelee.

Aitasta löysin pois tieltä myös kaksi punaruudullista villahuopaa, ja kasvihuoneelle päätyivät nekin. Kesän vehreyden ja värien keskellä minä ajattelin, että Lasipaviljonki saa olla keveä valkea saareke pihapiirissä. Mutta nyt kun ympärillä on aika väritöntä ja kohta mahdollisesti maakin valkoisena, niin yhtäkkiä näyttikin tosi kodikkaalta kun kirjojen lisäksi viltit toivat syvyyttä kasvihuoneen talvi-ilmeeseen. Tuli vähän niin kuin sisustettua vahingossa.

Minun piti nautiskella lasimajassani mukillinen viimevuotista glögiä, mutta hainkin sisältä vain punaisen pöytäkynttilän. Vietin yhden naisen pikkujouluvartin liekkien ääressä, hengitin syvään ja olin tosi tyytyväinen. Sitten menin taas rantaan lisäämän puita kiukaaseen ja saunakamarin kamiinaan. Sielläkin oli ihana istuskella. Kyllä riittää Ryötönperällä tunnelmapaikkoja. 

Pitää varmaan tehdä seuraaville kerroille oikein aikataulu ja rytmi, että mihin aikaan päivästä tai illasta istutaan missäkin. Vaikka aika luontevasti se menee nytkin. Iltapäivähetki paviljongilla, löylyttelyn ympärillä fiilistelyä rannassa ja illan tullen tuvassa takan ääressä. On kyllä melkein niin luksusta, että hävettää.

Näin myös vähän talven saapuvan. Jos ei tule erityisen lauha loppuvuosi, niin tämä saattoi olla vuoden viimeinen kerta kun sain pesuvedet saunaan järvestä. Keskiviikkona oli iltavalossa vielä lähes kesäinen tunnelma veden pinnalla, mutta eilen lähtiessäni oli jo jäätä. Lunta ei vielä tullut kuin muutama hitunen. Juuri sen verran, että tontin raskas syysilme hieman keveni. Näytti kivalta etenkin sinisinä hetkinä ennen ja jälkeen päivänvalon.

Torstaina:

Eilen:

Minä katselin rannassa pimenevää maisemaa samalla kun odottelin, että sauna on kunnolla lämmin. Aika paljon polttopuuta kuluu nyt, enkä minä tällä reissulla ehtinyt tehdä klapeja kuin sen verran että ensi kerralla on riittävästi. Aina niitäkin saa olla miettimässä. 

Lisäksi - kyllähän niitä huolimomenttejakin aina väistämättä jokunen tulee - totesin järven veden nousseen yllättäen aika paljon, pitkän matalan kauden jälkeen. Niinpä viime kerralla kääntämämme vene on hieman vaaravyöhykkeellä... Minä en mitenkään saanut sitä liikuteltua yksin ylemmäs, enkä kehdannut arkiviikkojaan eläviä paikallisia kavereitakaan pyytää avuksi. Niin tein pieniä hätäratkaisuja ja kohotin venettä vähän vanhoilla veneenpenkeillä ja kaikella, mitä nyt satuin löytämään.

Sen veneen ylemmäs hiissaamisen takia olisi oikeastaan kiire saada paikalle isompi revohka raavaita ihmisiä. Katsotaan, miten tässä nyt käy.

Lähdin eilen iltajunalla kotiin. Mitä nerokasta ajankäyttöä! Ei sitä nyt valoisaa aikaa kannata käyttää matkustamiseen jos ei ole pakko. Paitsi jos on liikkeellä autolla, aina vähän hermoilen mustia kelejä. Pimeys ehti laskeutua ennen kuin nuoruusystävä tuli ystävällisesti noutamaan minua asemalle. Minä sain kaiken järjestykseen, mitä pitikin ja ihan juuri ennen hämärää ihmeellinen metsäntakainen auringonlasku valaisi vastarantaansa. Minä en ehtinyt kunnollisille valokuvaussijoille, kun törmäsin villasukissa vain mökin terassille.

Mutta se hetken näkymä oli jotenkin lohdullinen, ja miettikää että jos nyt olisi tammikuu, niin tuon kaltaisen valon saattaisi tulkita jo lupaukseksi keväästä.

Valoilmiö sai aikaan sen, että lähtöaikatauluni meni pikkuisen sekaisin ja unohdin sulkea takan pellit ja varmaan pari muutakin pikkuasiaa jäi tekemättä. Mutta ei se mitään, seuraavalla kerralla edestä löytyvät sitten.

Saunareportaasi

Jukeboxin valo tuolla taustalla siintää
tässä työkaverin otoksessa.

Tämä on saunareportaasi, mutta vaatii pienen johdannon:

Joskus sitä saa vahingossa piristystä sateisen mustaan marraskuun viikkoon. Vaikka väliin mahtuu monta työvuoroa, niin parhaiten muistoissa säilyy maanantai-illan extempore-performanssitilaisuus kahden työystävän kanssa. Vietettiin yhtäkkiä ikään kuin pitkä ilta, mutta pikakelauksella. Käytiin syntymät ja kuolemat, liikututtiin ja sitten tanssittiin jukeboxin tahdissa, ja loppuviikon soikin päässä Abba. Se meni sillä tavalla nopeasti, että ennen kymmentä oltiin kuitenkin jo päät tyynyissä jotta tiistaina jaksettiin taas töihin.

Minä olen normaalisti arki-iltoina mielestäni aika kurinalainen, mutta viikon voi myös aloittaa tuolla tavalla mukavan anarkistisesti. Ympäristö oli mahtavan kokonaisretro, mikä vain siivitti villiä mutta nostalgista tunnelmaa. Ystäväpariskunta, jonka kotona oltiin, on varsinainen keräilijakaksikko! Ja kun miljöönä oli vielä vanha helsinkiläinen ratavartijan talo, junat kulkivat vierestä ja historia havisi, niin se jo itsessään tuntui kaupunkikulttuurilta.

Silläpä kokonaisuuden kruunasi ja viikon päätti osuvasti eiliset löylyt yleisessä saunassa. Niitä Helsingissä on muutama, mutta Arla on oma suosikkini, koska siellä on paras naisten puoli ja vilvoittelemaan pääsee kätevästi sisäpihalle eikä näytille kadunvarteen. En tosin ole käynyt Hermannissa tai uudessa Kulttuurisaunassa (vielä), joten siinä mielessä en ole mikään tosiasiallinen ekspertti julistamaan paremmuusjärjestystä. Kotiharjussa kävin Kalliossa asumisen aikoina usein perjantaisin ja jouluaattoina.

Jotenkin oli ystävältä päässyt unohtumaan, että minä löylyttelyn fanina tykkään myös näistä perinteisistä julkisaunoista. Hän sinne kutsuessaan vitsaili, että pystynköhän minä moiseen kun olen tottunut porvarillisesti nautiskelemaan kodin ja Ryötönperän omista puulämmitteisistä saunoista. Kyllä oli turhaa se vinoilu. 

Arla ei enää lämpiä puilla. Sen hissin kokoiset kiukaat saavat kuumuutensa kaasusta, ja löylyt ovat mahtavat. Vaikka alalauteille löpisemään minä taas tapani mukaan aika nopsasti siirryin. Toivottavasti en häirinnyt kenenkään saunarauhaa, kun selvitin tanskalaisille nuorille naisille asioita isänpäivän aukioloajoista ja Helsingistä.

Kööpenhaminan tytöt olivat viikonloppumatkalla täällä, ja heidän must see -listallaan oli vain yksi kohde ja se oli Arlan sauna. Minua nolotti, kun en ollut tajunnut ottaa pukuhuoneesta pyllyni alle Marimekko-peflettiä ja avasin siitä keskustelun heille suomeksi. Heti vaihdettiin englantiin ja löylyissä kanssani ollut Puutarhaekspertti valotti turisteille, että Suomessa on yli kolme miljoonaa saunaa. Ja minä siihen sitten että niistä minulla on kaksi. Kaikesta sitä pitääkin elvistellä. Joskus voisin sauna-asioissa olla nöyrempikin.

Pesuhuoneessa toinen tanskalainen kysyi minulta peltiämpäreiden tarkoitusta ja sitä, että pitäisikö hänen täyttää niistä yksi ja lotrata vettä minun päälleni. Vastasin siihen, että no esimerkiksi. Hän oli jo tarttumassa ämpäriin, mutta korjasin sitten siihen, että ei nyt herranjestas, ei tarvitse, minä vain tässä istun ja puhaltelen löylyjä. Mukavaa ennakkoluulotonta ystävällisyyttä ja saunakulttuuriin tutustumista oli näissä turisteissa havaittavissa.

Olen kuullut ennenkin, että yleisissä saunoissa vierailleet ulkomaalaiset ovat todellakin fiiliksissään kokemuksesta.

Pelkkä porttikongi seinämaalauksineen on näkemisen arvoinen.

Eilen oli sopivasti porukkaa. Minä en siksi oikein saanut tunnelmallisesta eteisestä kunnon kuvaa, kun pokkarikamerani kanssa pyörin paikalla juuri miesrevohkan saapuessa sisään. Olin suunnitellut, että ikuistan Kimmonkin töissänsä, mutta eipä hän ollut vielä paikallakaan. Törmättiin onneksi myöhemmin Helsinginkadun Alepalla, niin tuli tilanne korjattua.

Kimmo käsitykseni mukaan ilmaantuu saunalle usein neljän maissa, että jos haluaa itse puuhamiehen tavata, niin kannattaa ottaa se ajoituksessa huomioon. Olen ymmärtänyt, että saunan humaani ja kodikas tunnelma on juuri hänen ansiotaan. Heti eteisessä tietää olevansa tervetullut, eikä ilmapiirissä ole mitään ärsyttävää spa-henkistä keekoilua. Ollaan enemmänkin kaurismäkeläisessä miljöössä, mutta erityisellä lämmöllä höystetyssä - eli siis on esteettisesti ihanaa, ei ankeaa.

Minuahan normaalisti jännittää monien paikkojen käyttäytymisprotokollat, mutta ei Arlassa.

Naisten puolella oli pikkujouluseurue, joka suunnitteli jatkavansa puhtaana karaokeen. Yksi toivoi toisen laulavan Myrskyn jälkeen, ja tämä toinen pyöritteli minulle huvittuneena silmiään. Kerroin, että meidän ystäväseurueessa myrskyn jälkeen tulee nykyään pöytäsää, kun kerran vappuna laulettiin väärin. Sitten minulle tarjottiin pullonsuusta salmiakkikossua ennen kuin olin ehtinyt kunnolla edes takkia pukukaappiini laittaa. Maistui hyvältä.

Naiset jatkoivat föönailuaan, joku poksautti kuohuviinin ja Puutarhaekspertti saapui parahiksi kaverikseni saunaan. Mies oli jo mennyt yläkertaan ukkojen puolelle punomaan juoniaan Ryötönperän filmifestivaalin taiteellisen johtajan kanssa. Pidettiin myöhemmin illalla vähän palaveria, ja liekö löylyjen syy että miesväellä oli aika mojova itsetunto filmifestivaalin suhteen, ottaen huomioon että miljöön Pääsponsorina tarjoan minä.

Toivottavasti en joudu oikeuteen tästä hieman yksityisyyttä loukkaavasta kuvasta.
Tarkoitan sillä sanoa, että ei tarvitse säikähtää pihalla puhaltelevia paidattomia miehiä.
Lupsakoita yleensä ovat.

Muistan kun Kallion aikoina ensimmäisen kerran menin Kotiharjun saunaan ja ihmettelin niitä massiivisia betoniportaita, jotka siis toimittavat lauteiden virkaa. Samantyyppiset ovat Arlassakin ja ylimmillä askelmilla on toki laudepuutakin. Sitten on niitä käteviä irtolaudepaloja, että voi halutessaan vaikka laittaa selän taakse tai ottaa ala-askelmalle pyllyn alle, niin kuin minä tein.

Tanskalaiset kysyivät, että kuuluuko siihen jättikiukaan mustaan aukkoon laittaa oikein vettäkin ja minä näytin tosi mielelläni, että miten se tehdään. Iso on löylykauha isossa saunassa. Hyviin tapoihin kuuluu kuitenkin kysyä muiltakin että saako laittaa ja että pistänkö toisenkin kauhallisen. Eilen oli löylyistä tykkäävää porukkaa.

Muistan sellaisenkin saunareissun, kun pikkulapsi pullikoi lattialla pesuvadissa ja eri sukupolvia edustavat naiset keskustelivat muun muassa lastenkasvatuksesta. Vanhoilta ja viisailta tuli hyviä neuvoja nuorille, ja tuntui niin kuin oltaisiin sukulaisia vaikkei oltukaan. Saunahetkien jakaminen vieraiden ihmisten kanssa - se on jotain aika ainutlaatuista. Ja kun ei olla uimahallissa tai kuntosalilla, vaan nimenomaan tultu vain saunaan, niin se ilmeisesti jotenkin yhdistää erityisesti.

Sellainen kaupunkikulttuuri on mielestäni cityihmisyyttä parhaimmillaan. En minä niin välitä erikoiskahvikuppiloista tai teehuoneista, mutta tästä saunahommasta minä tykkään. Sitäpaitsi Arlassa saa ilmaiseksi saunakahvit, jos mieli tekee. Minulla oli kyllä mukana omat löylyoluet, vaikka siellä toki myydään ykköstä ja muita virvoitusjuomia - että kannatuksen vuoksi olisi voinut ostaakin. 

Sen sijaan vuokrattiin parilla eurolla miehen kanssa Arlasta pyyhkeet, ettei tarvinnut loppuiltaa kanniskella märkiä liinoja mukana.

Jonkun valkoviinipullo kodikkaasti ikkunan välissä viileässä.

Minä tiedän, että monilla kaupunkilaisilla on ihan säännönmukainen tapa käydä yleisessä saunassa. Aikoinaan nämä pesupisteet on nimenomaan perustettu Helsinkiin muuttaneiden maalaisten puhtautta silmällä pitäen. Asunnot Kalliossa ovat pieniä, eikä monessakaan alunperin ollut kunnon kylpytiloja. Eli julkisia saunoja oikeasti tarvittiin. Vieläkin näissä saunoissa käy sitä aikaa eläineitä sukupolvia, joiden kanssa seurustelu on aika valaisevaa meille pullamössökansan edustajille.

Meille tämäntyyppinen peseytyminen edustaa luksusta ja perinteitä, joista mielellään maksaa 12 euron hinnan. Pieni raha tunteesta, että saa olla osallinen historiasta aidoimmillaan. 

Onneksi juhlaseurueet ovat keksineet yleiset saunat. On polttareita, synttäreitä ja muita ystäväporukoiden kokoontumisia vakkarisaunojien joukossa. On omia eväskoreja ja kimpassa meikkailua. On selänpesua ja välillä myös autuasta hiljaisuutta löylyhuoneessa. Sen saa kuitenkin rikkoa juttelemalla, koska yhdessä olemaanhan saunaan on tavallaan myös tultu. Saa sitä ihminen kotioloissa olla ihan tarpeeksi hiljaa, ja sen lauteilla tietävät kaikki.

Minä en koskaan ole uskaltanut kokeilla pesijättären tai kupparin palveluksia, mutta sellaisiinkin rohkeilla on mahdollisuus. Hui. Veikkaan, ettei meikäläisen selkään ikinä tulla tökkimään imukuppeja, niin paljon pahaa verta ei minussa ole, että sitä pitäisi ehdoin tahdoin imeä pois. Pelottava ajatus. Vähän samaa kategoriaa kuin pienlentokoneen kyytiin meneminen tai laitesukellus. 

Näistä yleisistä saunoista puhutaan tosiaan, että edustavat kaupunkikulttuuria. Arlassa se on viety vielä pikkuisen pidemmälle. Miesten saunalle vievällä portaikolla on esillä vaihtuva valokuvanäyttely ja saunojille on järjestetty kirjoja ja lehtiä lukemiseksi. Eilenkin moni rouva istui hartaana pukuhuoneessa saunaoluen ja päivän lehden kanssa. Ikkunalaudoilla on prosyyritelineitä, joissa otettavissa on esitteitä kaupungin ajankohtaisista tapahtumista.

Minäkin otin mukaan yhden kauniin kortin.

Minä sain kaapin numero 5. Joten se oli heti naisten pukuhuoneen etualalla. Kuitenkin kun se pikkujouluseurue laitteli tukkaansa, niin tuli heti mieleen akuutti kysymys: "Onko siellä takana se kampaamotila ennallaan?" Oli se. Kari Tapiota myöhemmin illalla laulamaan joutuva juhlijatar antautui unelmoimaan siitä vanhasta isosta tukankuivaajakuvusta, että miten sen alla olisi ihana istua paplarit päässä ja meditoida pari tuntia. Sitten olisi mahtavat pikkujoulukiharat. Muodikasta hidastelua kerrakseen olisi se.

Minun tukkaani siellä kampaamotilassa on kerran leikannut oikea kampaajan tytär Ninja Sarasalo. Hän oli silloin vuosia, vuosia sitten mukanamme saunomassa. Elin sellaisen budjetin aikaa, ettei ollut varaa kampaajaan. Niin Ninja sitten ystävällisesti tarjoutui leikkaamaan, ja hyvä tuli. Kiitos! Vaikka kyllä minä varmaan jo silloin kiittelin, jonnekin pubiin siitä vissiin iltaa jatkettiin.

Tuolla perällä se hiustenkuivaajakupu.

Tarjolla on nykyään myös moderneja kuivaimia.

Melkein alkoi tulla ikävä takaisin Kallioon asumaan. Ollaan me siitä miehen kanssa täällä esikaupungissa aina välillä haaveiltu. Vielä ei olla toteutuksen asteella. Onneksi kaverit asuvat Vaasankadulla, niin jatkettiin löylyjen jälkeen eilen sinne iltaa istumaan. Taas tuli performanssiosuus tälle viikolle, jo toinen.

Tosiaan sitten kun odoteltiin Alepan ulkopuolella Puutarhaeksperttiä, joka meni ostamaan spagettiaineksia, niin havaittiin Sauna-Kimmo. Minä heti kaivoin kameran laukusta ja tälläydyin asemiin oville. Kun miesparka tuli ulos kaupasta, niin minä paparazzin lailla hyökkäsin kimppuun kertoen että oltiin saunassa, teen reportaasin ja nyt muuten otetaan selfie. Sain luvan käyttää kuvaa, ja se on tässä alla. Ikään kuin kloussaukseksi tälle reportaasille.

Mahtoi se olla vaivaannuttava tilanne Kimmolle. Me kuitenkin tunnetaan vain vähän Rytmistä, ollaan juteltu polkupyöristä kun en minä oikein politiikastakaan osaa. Itse asiassa en kyllä aja pyörälläkään, vaan kävelen mieluummin. Mutta silti. Ehkä seuraavalla kerralla avaan keskustelun yleisistä saunoista ja niiden arvokkaasta perinteestä.

P.S. Jos joku teistä blogikavereista joskus haluaa tutustua Arlaan tai muihin yleisiin Helsingin saunoihin, lähden mielelläni oppaaksi. Ja meille saa jäädä yökylään!

No! I Don´t Want to Join a Bookclub (Lukunurkka.)

Sisko sanoi, että olin urpo kun ostin omien huulien värisen punan. Se onkin ollut 7 vuotta käyttämättä.

Luin tänään loppuun kyseisen kirjan (joka on omistettu jollekin Patrickille, mutta vuosilukua en löytänyt mistään - onkohan ikänäköni tehnyt tehtävänsä - googlaamalla opin, että kirja on ilmeisesti vuodelta 2008) ja pohdin miehelle, että oliko tämä nyt sitten sitä chick lit -kirjallisuutta. Kuvitelkaa - mies ei tiedä, mitä on chick lit! Minä sanoin, että no vähän niin kuin Bridget Jones ja sitten luin genren määritelmän ääneen wikipediasta.

Ehkä tämä ei ollutkaan chick littiä. Koska päähenkilö ei ole 20-30 -vuotias miestä metsästävä shoppailuhullu, jonka tarinassa tuotesijoitellaan merkkilaukkuja ja sensellaista. Toisaalta päähenkilö on kyllä koominen ja juo liikaa viiniä, kuten oikeaoppisesti kuuluu. Vähän niin kuin minä! Silläpä samastuin Mariaan, vaikka olenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ajatella, vielä pari antoisaa vuosikymmentä elettävänä ja koettavana, ennen kuin minustakin voi tulla oikeasti hupaisan lisäksi myös viisas nainen. Onkohan jotenkin oma kehu haisee -osastoa kuvailla itseään hupaisaksi? No, menköön. 

(Siitä siis lähdetään, että geenini hyppäsivät yhden sukupolven yli ja saan elää 70-80 -vuotiaaksi niin kuin isovanhempani, enkä kuole yhtäkkiä alle kuusikymppisenä, kuten sekä äitini että isäni. Tavallaan aika sopiva teema pohdittavaksi ja päätettäväksi näin pyhäinpäivänä. Rauha heidän mukaville sieluilleen, kiitos mustan huumorin perinnöllisestä tajusta. Välillä on ihan ikäväkin, nimenomaan nauruhetkiä.)

En olekaan pitkään aikaan lukenut englanniksi. Vähän tähänkin opukseen tarttuminen arvelutti, mutta otin sen kumminkin työpaikalle vuosi sitten perustamastani kirjojen kierrätyspisteestä yövuorolukemiseksi ja jäin heti koukkuun. Kukaan muu sitä kierrätyspistettä ei sitten näytä käyttävänkään, floppi oli se. Harmi.

Naiskirjallisuuteen liittyen voin kertoa, että aion vielä joskus käyttää koruja.
Ohessa perintösuosikkini. En ole vielä koskaan pukenut heitä ylleni.

Vieraalla kielellä lukeminen on minulla liittynyt oikeastaan vain gradumateriaaliin (englantilaista historiankirjoitusta) ja minähän olen tavallaan jo päättänyt, että en tuhlaa aikaani enää akateemisen harmaaseen sössönsössöön vaan nautin elämästä, ensimmäisestä ammatistani ja puutarhanhoidosta. Vaikken olekaan vielä kuusikymppinen, sain lisäpontta tästä kirjasta. Aion elää, tehdä asioita joista tykkään - eikä niihin ehdottomasti kuulu sen pohtiminen, miten brittihistorioitsijat käyttivät lähteenään 1500-luvun Marttyyrien kirjaa. Hohhoijaa.

Minkä tieteilijän maailma minussa menettikään.

"But no one seems to be able to understand quite why I like being sixty so much. Even Penny, who popped in to make arrangements for lunch - she´s taking me out. She sat down for a cup of coffee while I sat opposite her on the sofa, beaming in my Indian dressing gown.

`Now you can do all those things that you´ve been meaning to do for ages.` she said. `Learn Italian.`

`Learn Italian?`I shouted so violently I spilled coffee all over myself. ´Why does everyone think I want to learn Italian? I only go to Italy once every three years for a week at most. No comprendo Italiano! No quiero comprendare Italiano! No, the great thing about being sixty is that I don´t any longer feel guilty about not learning Italian!`

`Well, Open University...`she said.

`NO! NO! A thousand times NO! Nor the University of the Third Age! That´s what Marion does. She´s forever doing nodules or whatever they are. Forget nodules! I don´t want to learn about anything ever again! I´m fed up with learning. Learning is for young people. Done young.`

OK, OK,` she said. `Modules by the way. Don´t learn Italian. Join a book club instead.`

A bookclub! Certainly not! Bookclub people always seem to have to wade through Captain Corellini´s Mandolin, or The God of Small Things or, groan, The Bookseller of Kabul. I think they feel that by reading and analyzing books, they´re keeping their brains lively. But either you´ve got a lively brain or you haven´t. Discussing the resonances or contexts of books or whatever they discuss in bookclubs can't gee up a brain if it doesn´t fire on all cylinders to start with. The thing is: I don´t want to join a book club to keep young and stimulated. I don´t want to be young and stimulated any more."

Kyllä sitä ihminen aina osaa parhain päin selittää laiskuutensa, ja minä olen juuri sellainen. Vaan miksi en saisi olla? Luultavasti katuisin kuolinvuoteella enemmän sitä, etten opiskellut lintuvalokuvausta kuin sitä että onpa ihminen kirjoittanut historiaa kummallisesti. Jälkimmäinenhän on fakta, mutta linnut ihana mysteeri. Mieluummin selvitän jälkimmäistä ja olen ikuinen sosiaalikasvattaja-hum.kand enkä vakosamettihousumaisteri. Anteeksi. Pidän kyllä sammareista. Ilmeisesti olen tosiaan päätökseni tehnyt. Menetänköhän nyt lopullisesti kanssaihmisten arvostuksen. 

Jos minut tekee yksinkertaiseksi se, että tällaista "kevyttä kioskikirjallisuutta" lukiessani ajattelin syviä ajatuksia, niin yksinkertaisuus on hyvä asia. Minä ihan oikeasti ahdistuin kun jouduin ajattelemaan esimerkiksi sellaista, että kukahan kavereista on se joka ensimmäiseksi saatellaan hautaan. Olenko se jopa minä itse? Päähenkilön hyvä ystävä sai siis syövän. Aivan suloisella tavalla käsiteltiin myös se asia. Kannattaa lukea teidän muidenkin.

Jossain järjestyksessähän täältä lähdetään, Luojan kiitos emme tiedä vuoronumeroitamme.

Minä muistelin vanhempieni surun murtamia ystäviä taannoisissa muistokekkereissä, kun luin päähenkilön järkeilyä siitä, miltä tuntui kun hyvä ystävä oli siinä kuuluisassa terminaalivaiheessa. Oikeastaan vähän järjetöntä, että hauskan kirjan äärellä aloin pohtia suruhommia. Toisaalta tervettä. Kai.

Jos kumminkin kuolema-asiat - jotka todellakaan eivät kirjassa olleet pääroolissa - laittaa sivuun ja miettii muita teemoja, niin väistämättä on myönnettävä syntymäasioiden olleen myös kiinnostavia. Heh. Ei tästä nyt pääse näköjään mihinkään, syvällisyydestä. Minä aion seuraavaksikin lukea hömppää, jos siitä kerran tällä tavalla viisastuu. Päähenkilö kirjoitti päiväkirjaansa myös isoäidiksi tulostaan, ja minä ajattelin samantien pahaa ihanaa äitipuoltani, joka on momi neljälle meidän fuusioperheen nuorisoedustajalle. Että on mahtanut olla mielenkiintoista ottaa leskenä vastaan moinen isoäidin rooli. Raskastakin varmasti.

Aion houkutella hänet kanssani Ryötönperälle ja ottaa asian saunassa puheeksi.

No mutta jos mennään siihen chick lit -osastoon, niin oli kyllä aika antoisaa lukea itse naiseudesta. Kun puhuttiin seksiasioista, niin minä moneen kertaan ajattelin, että otan tännekin jonkin mojovan lainauksen. Mutta varmaan nelikymppisenä oleminen on vielä sitä, että suhtautuu alapäähän ja intohimoihin lapsellisella ujoudella. Miten hölmöä, ajattelin jo lukiessani. Mutta huvittavan totta.

En siis kehtaa siteerata niitä kohtia. Siis tosiaan kehtaa. Minä olen pidättyväisyyden huippu, enkä siis osaa luontevasti puhua niistä asioista. Olenkohan siksi tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää. Voi olla.

On vähän koominen ajatus, että sitä alkaisi oikeasti olla sinut vartalonsa ja jopa seksuaalisuutensa kanssa vasta sitten kun "kaikki on ohi". Valmiiksi jo harmittaa. Että olenkohan minä nainen vasta sitten kun selluliitin sijasta huolestun silkinohueksi käyneestä ryppyihosta. 

Kun menin tällä viikolla päästämään (mies)työkaveria yövuorosta ja huikkasin ulko-ovelta huomenet, niin hän sanoi että olipa hento tyttöääni. Ja minä kerroin kuvitelleeni, että kuulostan sensuellilta Paula Koivuniemeltä. Että kähisen eroottisesti. En kuulemma kähissyt tai kuulostanut. Höh. 

Sitten kerroin tästä kirjasta vain todetakseni, että työkaveri halusi äkkiä kotiin nukkumaan. Hän ei ollut kohderyhmää.

Ikääntymiseen liittyy olennaisesti myös huoli linnuista.
Siis lyhtyjen sytyttelyn lisäksi.

Minä jäin kuitenkin lopulta miettimään, että mikä tekee tämäntyyppisestä kirjallisuudesta bestsellerin.

Miksi virallisesti ei voida arvostaa sitä, että puolen maailman keski-ikäiset naiset saavat jotain irti kioskipokkareista? Mitä väärää siinä on, että lätistään lämpimiksemme? Miksi on olevinaan niin hienoa se, että palkintoja saavat vaikeaselkoiset ja -kieliset romaanit, joissa askarrellaan maailmanmittakaavan inhimillisten tragedioiden parissa? 

Kyllä minä senkin ymmärrän, en minä sillä.

Voisiko se sitten olla niinkin, että selitykseni kelpaisi. Että minä kun töissä näen kaikenlaista, niin luen mielelläni toisenlaista. Tuskin hissi-insinöörikään jaksaa lukea painovoimaoppaita vapaa-ajallaan, niin ei kai minunkaan tarvitse niitä Kabulin kauppiaden kokemuksia opiskella. Vai pitäisikö? Todella ihmettelen, että sain tästä sattumakirjasta aikaiseksi melkoisen ajatusryöpyn, olen itsekin yllättynyt. Myös siitä, että en oikein osaa pukea sanoiksikaan kaikkea, mitä mietin. 

Järjettömintä on tosiaan se kuoleman ajattelu. Hyvässä mielessä kuitenkin.

Luin kirjaa uppoutuneesti myös bussissa. Ainoa tilanne, joka katkaisi keskittymiseni on jakamisen arvoinen: Pieni kiinalaistaustainen alakoululaistyttö saapui bussiin ilmeisen adoptioäitinsä kanssa ja alkoi lukea läksyjä penkillä minun edessäni ääneen. Agendalla oli Pekka Töpöhäntä, ja minua ei sillä hetkellä olisi vähempää voinut kiinnostaa Marian selibaatti. Pikku tyttö luki hienosti ääneen ja sen jälkeen vastasi kirjan tehtäviin kertoen että Pekan hännän oli taannoin syönyt joku hiiri. Siis silloin kun Pekka oli vielä pentu.

Sitten tämä lapsi alkoi tehdä kiinan läksyjä. Äiti näytti väsyneeltä.

Kun heidän edessään istunut nainen jäi viulukotelon kanssa pois kyydistä, hän katsoi minuun ja meitä molempia pikkuisen itketti liikutuksesta. Kummallakin oli vissiin takana rankka päivä ja pikkulapsen lukuharjoitukset saivat kaiken taas perspektiiviin. Oikeaan.

Minä olen todellakin mielelläni keski-ikäinen chick lit -lukija, jos se kanavoituu edellisen kaltaisiin tunteisiin. Jäin miettimään, että pitäisiköhän ihan itse kirjoittaa jotain vastaavaa. Jos ei tulisi rauhanpalkintoa, niin voisi tulla jotain muuta. Kioskikirjallisuus on aliarvostettua. MOT.