Radiomusiikkia kurkuille

Hän on vihdoinkin alkanut levitä kotipihalle sieltä kirsikkapuun juurelta.

"Kun kello puolta päivää lyö, on masiinojen vaiettava!" Näin päätin äsken juhlavasti, kun pihalla on kerran aika hyvä ulkoiluilma ja sisälläkin sata asiaa odottaa tekemistään. Hyvä hidas lauantaiaamu, mutta minun täytyy saada kirjoittaa väliraportti tänne. On menossa toinen mutteripannullinen kahvia, Sudeettisavolaisen kanssa suoritettiin pieni aamupuhelu ja instagramiinkin piti jo raportoida siitä, kuinka löysin eilen kellarista kameralle jalustan. Kovasti tekisi mieli mennä sen kanssa ulos leikkimään.

Mutta koska kevät ja puutarha-asiat etenevät vauhdilla, ei voi jäädä tuleen makaamaan, vaan pitää tietenkin päivittää päiväkirja ensin, että voin sitten ensi vuonna tarkistaa missä nyt mentiin.

Eilen ei ollut yhtä hyvä vapaapäivän aamu. Heräsin liian aikaisin ja olin känkkäränkkä. Ystävä lohdutti sen johtuneen täysikuusta. Kätevää, että kaikelle löytyy aina jokin selitys. Pyörin ympyrää puoli päivää ja tuskailin kaikenlaista. Mietin saunanpesua, ikkunoitakin ja pyykkejä. Sellainen ihminen on, joskus niin turhauttavan pieni sielultaan että saa arkiasioista ison numeron aikaiseksi. Ihan höpöhöpöhommaa, varsinkin kun on paras ohikiitävä vuodenaika käsillä.

Sen ei saisi antaa mennä hukkaan turhuuksien vuoksi. Mutta nyt minulla on runsas tunti aikaa kirjoittaa tätä, vaikka aamuaurinko kovasti osoittelee katupölyisiä ikkunoita. Näin viime yönä jo unta mäntyjen siitepölystä, koko ilma ihan keltaisenaan. Olikohan se luomakunnan merkki, ettei noita laseja kannata vielä alkaa hinkata.

Minulla on pihistelyvaihe menossa, joten haaveilemieni kivikkokasvien ostamisen sijasta askartelin ruukkuihin asetelmia ihan kotipihan varjopaikoista vaan. Mielestäni aika somat.

Menin siinä eilisessä aamuäreydessäni kastelemaan jogurttipurkeissa kasvavia pontevia taimia. Siihen loppui mykkäkoulut - kuulkaa! Vaikka ulkona pimeni ja alkoi hetkellisesti sataa, niin minä sain kasvihuonekurkkujen kanssa oikein iloisen spektaakkelin aikaiseksi. Olisi ehkä pitänyt kuvata se videolle. Heissähän on siis alkanut jo kasvaa hedelmien aihioita! Mikä ihme! Hedelmien, heh. Niin siinä siemenpussin (jonka ohjelappusen olen kerrankin muistanut säästää) kyljessä lukee.

"Kasvihuonekurkku, jolla on hyvä tautienvastustuskyky. Partenokarppinen, tekee vain emikukkia. Tuottaa runsaasti n.20 cm pitkiä, hieman nystyräisiä hedelmiä. Korjaa satoa usein. Maa ravinteikas ja läpäisevä. Kastele. Tue taimet ja latvo kun lähestyy kattoa. Latvo aiemmin jos ei tee sivuversoja. Latvo sivuversot kun hedelmät kehittyneet lehtihankoihin."

Lähestyy kattoa! Naurettiin miehen kanssa sille ja todettiin, että toivottavasti ohjeen kirjoittajalla on ollut matala huusholli. Pitääkö nämä kärrätä sitten taas pakettiautolla mökin kasvihuoneeseen? Minä aloin heti tonkia kodin nurkkia isompien istutusastioiden toivossa, ja löysin justiinsakin sopivasti neljä - on näköjään viime kesänä unohtunut maalle kaikki ne suuremmat taimiastiat, mutta kyllä nyt näillä varmaan pärjätään sinne saakka. 

Sitten askartelin orapihlajan risuista komeat tukikepit ja otin sadehämärässä keittiö"studiossani" rakeisia taidekuvia kurkuista, joihin olen nyt alkanut kiintyä. Tulee maansuru, jos onnistun sössimään heidän elämänsä - nyt täytyy panostaa!

Pienet kurkun poikaset ovat kyllä melkein yhtä söpöjä kuin mikä tahansa elollinen lapsena. Näyttävät jotenkin uteliailta pörröpäiltä, ja nythän minä käyn heitä ihailemassa tietenkin monta kertaa päivässä. Ihan hyvä tapa saada oman navan ulkopuolista ajattelemista - siihenhän kai se kaikenalainen puutarhanhoidon ihannoiminen vähän perustuukin.

Pitääkin tosiaan kirjoittaa nyt lyhyesti ja nopeasti, että pääsen pihalle. Tai puhumaan taimilleni pehmeitä. Pitäisiköhän laittaa heille vaikka radio päälle siksi aikaa, kun olen itse muissa hommissa. Oppivat sitten samantien maaseututavoille, että lauantaisin kuuluu kuunnella Entisten nuorten sävellahja.

Eikös lehmillekin soiteta musiikkia navetoissa - niin miksei siis minun kurkkusillenikin.

Tasapuolisuuden nimissä pitää varmaan raportoida myös tomaateista. Niitä taimia on yhteensä 12 - kahta eri pensaslajia, jotka ovat minulta jo menneet sekaisin. Huomaan varmaan sitten, kun alkaa tulla niihinkin hedelmiä. Toisien pitäisi olla sydämenmuotoisia ja osan tavallisempia. Nyt on kiva, kun tajusin valita matalakasvuiset lajit, niin vältyn kaikenmaailman naruvirittelyiltä, eikä näistä ohjelappusten mukaan tarvitse leikellä edes varkaita pois.

Kuljetus mökin Lasipaviljonkiinkin onnistunee kivuttomammin kuin viime vuonna, jolloin ämpäreihin siirtämäni hontelot kasvit katkeilivat ja kaatuilivat pitkin vuokra-auton peräpaksia. Aiheutui sellainen pieni turhaannus, etten sitten lopulta jaksanut oikein tomaatteja edes huoltaa ja jäivät lähinnä koristekasvin asemaan, eivätkä koskaan ehtineet tehdä edes satoa. 

Tänä vuonna aion toimia toisin. Jos vaikka elämän varjopuolena onkin sen rajallisuus, niin hyvänä kuitenkin tämä tällainen armollisuus, että voi aina yrittää uudelleen vanhoista teoista tai tekemättä jättämisistä viisastuneena.

Sisäpuutarhassa minulla on yllättävästi vielä hengissä myös talven jäljiltä kaupan ruohosipuli ja rosmariini. Voi että odotan innolla, että saan rakentaa ulkoeteiseen yrttitarhan! Siellä on vielä liian kylmä, mutta aloittelin eilen jo porstuan rymsteeraamista kesää varten.

Matrikkelitaiteilija oli meillä koko päivän lainaamassa tietokonettani ja sen photoshoppia omiin töihinsä, joten minulla oli kätevästi aikaa tehdä kaikkea muuta kuin roikkua netissä kyttäämässä tykkäyksiä. Kävin aina välillä raportoimassa hänelle puuhistani, ja esittelin tietenkin kurkut ja muut.

Hän sanoi olevansa melkeinpä kateellinen, muttei sitten kuitenkaan ollut, koska kurkkulapset olivat kuitenkin lähtökohtaisesti ilahduttavia.

Raahasin takapihan kautta eteiseen yhden kellarissa turhaan möllöttäneen pöydän tulevalle taimitarhalleni. Sitä ennen siirtelin tieltä pois pihakalusteet ulos. Ja sade ne kätevästi pölystä huuhteli. Vaikka tässä nyt onkin luvattu takatalvea ja räntää, niin se nyt ei pöytäryhmääni haittaa - kyllä ne niin monena vuonna ovat lumeen jääneet, että pikku kuorrutus ei niitä - saati minua - enää hetkauta.

Kevätkausi on kevätkausi, vaikka raekuurossakin. Olen vähän odotellut, että koska se ensimmäinen ukkoskuuro tulee. Vielä en ole kuullut jyrinöitä, vaikka lentokoneiden ääniä olen välillä toivorikkaana sääilmiöksi luullutkin.

Tein eteiseen luonnonmateriaaliasetelman tätä odotteluvaihetta sulostuttamaan. Siellä on myös nojatuoli, ja mietin että pitäisikö viedä sinne kaikki puutarhalehdet ja -kirjatkin, niin voisin alkaa leikkiä siellä kesää jo ennen kuin taimet ovat muuttaneet paikanpäälle. Kylmän sään sattuessa voisin ikkunoiden läpi ihailla pihassa reippaasti kasvavia kevätvuohenjuuria ja valkovuokkoja, jotka ihan kohta alkavat kukkia.

Naapureitakin alkaa näkyä taas - varma kevään merkki. Sulo-kissa nukkuu tälläkin hetkellä aurinkopaikassa alppiruusun juurella, eilen illalla kävi merkkauspissillä lehtikasassani. Täällä liikkuu toinenkin kolli, joten Sulo pitää reviiristään huolen. Meidän sisäkissadooriksetkin ovat osoittaneet pientä levottomuutta ja ulos pitäisi päästä, mutta mielestäni siellä on vielä liian kylmä noille vanhuksille.

Sulon emäntä - kohta teini-ikäinen Minerva - oli varmaan kerännyt eilen kaiken rohkeutensa ja tuli kolkuttelemaan kun näki minun olevan kotona. Oli alkamassa kaverin kanssa elokuvaperjantai ja popcornia piti saada. Siinä se lapsi sitten ovella seisoi littanan mikropopparipussin kanssa ja kertoi, että heillä on mikro rikki - että olisko meillä. Minullahan on mikro rumuutensa vuoksi piilossa kaapissa, joten sitä esille kaivaessa meni hetkinen, mutta saatiin nuorisolle herkut ja kaikki olivat tyytyväisiä. Suloinen hetki oli se. Minerva ei vielä tiennyt, minkä elokuvan tulisivat Netflixistä katsomaan. Pitääpä kysyä, jos tänään törmään häneen ulkona.

Apua - enää vartti aikaa kirjoittaa! Deadline lähestyy! Kerron vielä sen - vaikka minusta tuntuu, että olen tästä kyllä ennenkin jonain vuonna kirjoittanut - että äidin nuoruuden päiväkirjassa on mökkimerkintöjä tasan 43 vuoden takaa. Kaivelin Matrikkelitaiteiljaa varten esille taas skannerin ja testasin sitä päiväkirjalla kun en valokuviakaan jaksanut siihen hetkeen kaivella.

Kyseessä on historiallinen pikkuvihkonen vuodelta 1973, siinä viimeisillä sivuilla olen minä jo mahassa, vaikkei äiti siitä ihan varma vielä ollutkaan. Lähinnä ajatteli kauhunsekaisin tuntein, että jos vaikka onkin raskaana... Sitten siellä on ihan kynällä kirjoitettua todistusaineistoa sen perimätiedon tueksi, että olen saanut Saara Sorella -nimeni äidin pikkusiskon - liian nuorena kuolleen tätini - lempinimen mukaan. Kaikkea sellaista minä huvikseni skannailin talteen, vaikkei minulla tietenkään ole aikomusta itse päiväkirjaakaan tuhota. 

Mutta jos sen päälle vaikka joskus loiskuu punaviiniä, niin onpahan koneellakin nyt faktaa sitten.

En minä muuten joka päivä mitenkään perikunnan muistoja ajattele, mutta kirjoitin tällä viikolla vihdoinkin oman vastineeni yhteen ylen uutiseen tammikuulta. Olen pohtinut syvällisesti sitä, miltä on tuntunut olla kuvataiteilijan perillinen - luettavissa täältä - ja sille mukavaksi vastapainoksi tuntui kivalta palauttaa ajatukset mökkielämään.

Vuonna 1973 mökki oli vielä sellainen vanha torppa, jossa metsähiiret mellastivat villisti talvisin. Siis aivan eri mittakaavassa kuin nykyään, jos vaikka nyt olikin aika hiiririkas talvi. Äiti kirjoitti niistä inhoten, ja väitti niitä kiiluvasilmäisiksi rotiksi. Oli aika dramaattinen persoona, sanoisin... Isän kanssa viettivät romanttista viikonloppua silti mökillä kahdestaan, ja koska päärakennus oli äidin mielestä niin ällöttävä siimahäntineen, niin yöpyivät ja tunnelmoivat vain rantasaunalla. 

Minusta sellaiseen ei tarvita mitään hiiritekosyytä, vaan saunalla on yksinkertaisesti parasta.

Pieniä muitakin vastoinkäymisiä heillä oli - märkiä saunapuita, rikkoutunut myrskylyhty ja jäinen ranta. Mutta muuten ihnan samanlaista luonnossa kuin mitä minulla viime viikolla siellä. Kaiho mökille tuli jälleen, ja odottelen tässä jo helatorstaiviikonloppua jolloin olisi tarkoitus palata maalle.

Naurusta ja auringosta

Loistava naisten juoruilta saunakamarissa - mukana paikallisystävä, kaupunkiystävä ja Matrikkelitaiteilija.

On tullut lisää ryppyjä. Raa´asta huhtikuun mökkisäästä ja auringosta, mutta veikkaan että eniten naurusta. Voi herranjestas, miten voikin olla ihmisellä takana onnistunut talviloma! Ihan itkua pitää pidätellä, koska nyt toteutui kaikki niin kuin olin haaveillutkin, eikä sellaista voi pitää itsestäänselvyytenä. Ikinä.

Sain luonnon kaljuuden ja ruskeuden ilman räntää. Sain sen poutasäässä! Sain aamu- ja ilta-auringot, keskipäivän puhdetyöt ja suloisen dekadenssin, joka lomaan kuuluu. Sain kasvihuonehetket ja vesilintujen paluun. Tähtitaivaankin. Sain rantasaunaan vuoden ensimmäiset järvivedet tukanpesua varten. Ja sain taas todeta, miten paljon rakkaita ystäviä minulla onkaan - vaikka niistä vain osa oli kanssani todistamassa tätä melkeinpä parasta vaihetta vuodenkierrossa.

Minä olin ajatellut tehdä mökiltä teille väliraportinkin, mutta en yhtenäkään aamuna malttanut istua kirjoittamaan - illoista nyt puhumattakaan. Olisi ihan hirveästi kerrottavaa, ja nyt kun taas istun tässä kaupunkikodin nojatuolissa, niin tuntuu että olen pudonnut kotiin ulkoavaruudesta. Koko arki unohtui, melkein työkavereiden nimetkin. Se on hyvä merkki. Ensimmäisinä mökkiöinä näin vielä työperäisiä unia. Oli lasinsiruja ja röyhelöpaitoja - heh. Sitten aloin nukkua hyvin. Minulla on nyt jo kamala ikävä takaisin maalle, vaikka kotona onkin ihan kivaa. Seuraavien päivien mietinnän aihe onkin se, että menenkö kolmen päivän vaiko kolmen viikon päästä takaisin.

On nimittäin onnekas pehmeä lasku: Vain kaksi yövuoroa alkuviikosta ja taas pitkä vapaa.

No, mutta - mökkikuulumisiin, eli töiden luettelemiseen. (Laiska töitään luettelee, kuten minulle on opetettu sanonta. Kuulun juuri niihin laiskoihin.) Harjuviljely. HARJUVILJELY! Erehdyin kertomaan siitä haaveestani Matrikkelitaiteilijalle menomatkalla autossa. Tuumasta toimeen. Kun tiistaina päästiin perille, niin alkoi harjupaikan valinta. Aitan viereen lämpimään metsänreunaan. Keskiviikkona ryhdyttiin tositoimiin.

Matrikkelitaiteilija keskikaupunkilaisena oli koko talven haaveillut haravoinnista. Ja se näkyi. Kuului myös. Kodikas rapse siivitti minun polttopuuhommiani. Tuli taas vähän sellainen olo, että aina täällä ystävät raatavat. Mutta kun tiesin kaverin tällä kerralla nauttivan hommistaan erityisesti, niin mikäs siinä - minä sain tössöttää omiani. Tiskasin aamuisin ja sitten lähdin pihapiiriin.

Iltaisin parannettiin maailma ja naurettiin itsellemme. Oltiin oltu kuin Dupont ja Dupond esimerkiksi. Käveltiin saunapolkua ja muitakin reittejä ja toisteltiin toistemme sanomisia. Sitten minäkin yhdellä illallisella vähän kiihdyin vaahtoamaan jostakin. Tuli melkein riita, mutta se oli sovittu sillä tavalla että ihasteltiin tähtitaivasta ruotsiksi. Åå - så vackra stjärnor. Och målnen! 

Harjusta tuli upea. Se kaipaa vielä 20-30 cm maakerroksen päälleen, ja sitten kurpitsansiemenet itämään. Tuli jo nyt sellainen olo, että tänä vuonna tulee vahingossa viljeltyä messuvoittajakesäkurpitsaa. Eilen kun siivosin kasvihuoneen, niin en tietenkään raaskinut laittaa roskiin pääsiäisnoidan tuomisia, vaan asettelin ne juhlavasti harjun päälle. Saavat edustaa siellä multa- ja viljelyvaiheeseen saakka:

Harjuviljelyä opiskeltiin ensimmäisenä mökki-iltana netistä. Sinne kuuluu laittaa pohjalle ja sisälle maatuvaa puuainesta. Sitähän Ryötönperällä riittää - risua, rankaa ja oksaa. Mutta kaikista suurin urotyö oli raahata ylämäkeen saunankulmalta pois se iänikuinen lahoamaan alkanut käsittelemätön hirsipöytäpenkkiyksikkö. Sen sisällä asui muurahasia ja matoja, todettiin. Heille tuli nyt uusi asuinpaikka harjuviljelyn sisälle.

Matrikkelitaiteilija halusi nimetä harjun Pentiksi edesmenneen naapurin isännän muistoa kunnioittaen. Minä en ollut ihan varma onko se sopivaa. Mutta toisaalta - jos meillä on jo Teuvo-niminen juhannusruusukin, niin miksei voisi olla Pentti-harjuviljelyspenkki? En vielä kertonut tätä leskirouvalle, mutta voin ensi kerralla varovasti tiedustella, että voisinko nimetä uusimman viljelyspaikkani näin.

Maaseutukulttuuriin kuuluu se, että minäkin sain omaksi muutaman paperikuvan Pentin hautajaisista, jonne en päässyt paikalle. Itku kurkussa minä niitä naapurissa katsoin ja luin myös tyttären puheen. Muistelin meidän lapsuutemme uimakoulua ja lupasin etsiä hautajaiskuvien vastalahjaksi ne otokset kun minä olin kateellinen naapurin tytölle, kun hän sai uimapukuun ommeltavan sukellusmerkin ja minä en. Illistelin kuvissa oikein urakalla, koska otti nuppiin. 

On pakko myöntää, että pikkuisen jaan naapurin rouvan kanssa sen tyhjyyden tunteen, kun sieltä on nyt isäntä poissa. Minulle tuli tarve osoittaa ystävyysrakkautta viemällä sukkalankoja heti tiistaina kun saavuin tiluksille. Tuli jotenkin mukava olo antaa surevalle ihmiselle tekemistä, ja oikein olin ajatellut - eilen kuulin, miten ihana oli ollut neuloa pitkästä aikaa. Olla merkityksellinen. Todettiin, että kyseessä oli todellinen win-win -situation.

Tuossa oli se lahoamaan alkanut hirsipöytäpenkkiyksikkö. Nyt siihen saisi vaikka toisen yrttimaan.

Harju- ja polttopuu-urakoinnin jälkeen oli sopivasti lihakset hellinä. Minun urheiluani. Sen verran vallitsi hyhmäinen sää, että rantapyörteen vesi jäätyi kiinni uudelleen. Hakkasin sitä pikkuisen rautakangella, ja sinnehän se sitten mulahti - rantaveteen - koko kanki. Miesväki kun saapui paikalle perjantai-iltana, niin arveli ettei se mudasta tule löytymään koskaan. Ehkä etsin sitten helatorstaina.

Koska minähän tykkään uida kevätvedessä, mutta en sitten enää kun ranta on heinittynyt.

Kehitettiin ajatus Ryötönperän Triathlonista. Siihen kuuluu hirsien kuljetus ylämäkeen, klapien roudaus alamäkeen ja lopuksi jäänrikkomiscurling. Hirveän somasti liukuivat (lapiolla) jäästä hakatut kikkareet pitkin, kun niitä heitteli! Pelissä yhdistyi ikään kuin se curling ja biljardi. Piti merkitä, mihin jääpalaan haluaa osua. Sovittiin, että ensi vuonna värjätään jääkalikoita, niin tulee vähän enemmän ryhtiä tähänkin peliin.

Mökkihuvia parhaimmillaan!

Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin katsoa aamulla ilmatieteenlaitoksen sivuilta, mitä lupaavat tuulensuunnaksi. Ja sitten koko päivän tulkita metsää ja arvostella ennustetta. Nyt tällä talvilomalla oli minulle sellainen uusi ilmiö kuin puiden toisiaanvastennarina. Se on aika sydäntäriipaiseva ääni - vaikken edes tiennyt, että sitä se on kansanperinteessäkin. Matrikkelitaiteilija minua siitä valaisi ja kävi jopa metsässä äänittämässä - on tulossa äänitaideteos. En nyt tarkkaan muista, mutta siihen narinaääneen liittyi jokin ajatus hylätyn lapsen itkusta. Kauhea ajatus.

Minun tuli heti ikävä Apulaista ja kummilapsienkin vuoksi huono omatunto. Aina kun puu narisi, niin sattui vähän ja oma itsekkyys tuli mieleen. Ei mikään aivan turha luonnonääni siis.

Siellä se puu narisi vielä eilenkin - hänellä hoikalla männyllä on näköjään sellainen tapa pohjoistuulessa. Tai ei se ainakaan länsituuli ollut, koska se osuu meidän rantaan, joka nyt oli tyyni.

En minä jaksanut keskittyä vesilintujen kuvaamiseen, vaikka heitä paikalla varsinkin äänistä päätellen paljon jo olikin. Tänä aamuna kun laittelin pihapiiriä lähtökuntoon, niin tuli takaumana mieleen se viime kesäloman loppu, kun romahdin saunapolulle itkemään. Melkein koin sen koko tunteen uudelleen, mutta sitten tajusinkin että tässähän on koko kesäkausi vielä edessä.

En vain olisi halunnut lähteä.

Mikähän siinäkin on, että jostakin paikasta tulee niin tärkeä alle sata vuotta elävälle eläimelle - eli ihmiselle - että tekisi mieli suurinpiirtein syödä oma tilus. Kun ei voi tonttia halata, eikä mukaansa ottaa. Turhauttava tunne. Toisaalta sopivan juureva. Tänään mökille jäi tyyni sadesää, eli mitä parhain saunailma. Olisin voinut kuunnella Kansanradion rannassa, mutta niin vain se tapahtui autossa Virtaintiellä.

Ikävä kuristi kurkkua ja katselin ihanan ruskeita peltoja, eikä niillä enää ollut kurkia saati joutsenlaumojakaan, kuten menomatkalla. Kevät on melko raivostuttavan nopea, ja siihen pitäisi kaikilla halukkailla oltava pysähtymisen oikeus.

Kun naapurin rouva on neulonut loputkin tilaamani sukat, niin sitten alkaa kastelukausi. Vien taimet kasvihuoneeseen, jonka eilen järjestin sitä varten valmiiksi. Aina kun olen itse poissa - saa naapuri käydä kastelemassa. Ai niin. Yksi kevään merkki on sekin, että jaetaan lumiauramaksu. Tänä vuonna 68 euroa per lärvi. Ei paha. 

Rouva oli käynyt lumiauramiehen vaimon kanssa ihastelemassa kasvihuonettani ja minulle tuli tosi kodikas tunne, että joku välillä käy pihapiirissäni poissaollessani. Siis joku tuttu ja rakas. Minä vähän jännitän sitä aikaa, jos leskirouva muuttaa pois - niin että kuka tulee tilalle. Meillä kun on yhteiset ruohonleikkurit ja koko muukin YYA. Minä en toivo siihen mitään muutosta, mutta tottakai hyväksyn jos sellainen tulee.

Ollaan myöskin sovittu, että rouva saa lainata A-tikkaita taas meidän liiteristämme ikkunanpesuun, mutta että ei kyllä ala kiipeillä niillä yksikseen - eli minä saan olla mukana, jos muita ei ole saatavilla. On monenlaista uutta tässä koko hommassa nyt, ja huomaan että itse vasta alan sopeutua. Teen pientä surutyötä taas, mikä tuntuu ihan hyvältä mutta onhan se vähän haikeaa. Itsekkäästi ihminen alkaa miettiä omaakin kuolevaisuuttaan aina kun naapurissa sattuu ja tapahtuu.

Samalla muistaa arvostaa. Se on käännekohtien hyvä puoli.

Voi että, miten osasinkin arvostaa kun tuli paikallisystäväkin kylään ja viihtyi meidän kaupunkilaisten kanssa. Meidänkin historiaan liittyi uusi viikon vanha suru-uutinen. Nuoruuden poikaystäväni - sittemmin myös avomieheni -  äiti oli kuollut. Mitä loistavin tyyppi hänkin! Miten näitä nyt koko ajan tulee... Hän oli sinnikäs nainen, jota sopii ihailla. Suora ja hiihteleväinen. Mulahti kerran vanhan sillan alla jäihinkin suksien kanssa, mutta sieltä vain ylös nousi - vaikkei ollut nuori enää silloinkaan.

Muisteltiin ja naurettiin nyt sitäkin. 

Harva ehkä saa olla yhtä onnekas kuin minä? Että kaupungissa työkaverit tuntuvat sisaruksilta ja mökillä naapurit perheeltä. Sitten ovat kuitenkin vielä lisäksi ne ihan lähirakkaat, huvittavat siskot - isäni tyttäret, äitipuoli, velipoika, ja kaikki! Vaikka olen joutunut hautaamaan jo ison osan läheisistäni - niin ylettömän monta rakasta on vielä jäljellä. 

Juuri tällaista loman vaikutuksen kuuluukin olla. Muistaa kaikki se, mitä rakastaa.

"... saa talven mielestään heittää."

Jotka minut hyvin tuntevat, tietävät että huhtikuinen ruskeus on yksi suosikkivaiheeni vuodenkierrossa.

Kävisiköhän minulla tänä vuonna se niin sanottu munkki, eikä huhtikuu olisikaan se kuukausista julmin. Huomenna on vielä työputken viimeinen lyhyehkö päivä, ja sitten pääsen talvilomalle. Kevätlomalle! Ryötönperän 10 päivän sääennuste ei kerrankin lupaa räntää eikä järvituulta. En minä sinne heti lähde. Vasta ensi viikolla, joten tokihan tässä ehtivät meteorologit muutella ennusteitaan. Kyselin alkuviikosta puhelimessa naapurin Rouvalta, että joko siellä maalla pääsee ensi viikolla pihahommiin. Kovin oli arveluksia herättävä äänenpaino hänellä, mökkitie kuulemma vielä kuralillua ja niinpä yhteisen haravointihetken sijasta suunniteltiin illanistumista.

Ehkä minä kutsun hänet Lasipaviljonkiini ja suunnitellaan vaikka sitä, miten kesän korvalla tuon taimia sinne, jos hän suostuu kasteluapuun poissaollessamme. Hänellähän on viherpeukaloa konsanaan enemmän kuin minulla, joten on ihanneihminen hoitamaan myös Ryötönperän pensastomaatteja ja kurkkuja. Sikäli mikäli saan taimet pysymään elinvoimaisina sinne saakka.

Onkin jo aika päästä vähän lomalle. Työputken pari yksittäistä vapaapäivää on pitänyt levätä, en ole jaksanut vapaaehtoishommiin enkä paljon muutakaan. Se on vähän harmittanut, ja silläpä en ryysää heti huomenna kohti maaseutua vaan panostan myös pieneen laatuaikaan kaupungissa, jotta voin lähteä ja sitten myös palata lomalta hyvillä mielin. Sellainen tunnelma on tärkeää.

Aloitin jo tänään aamulla yövuoron päätteeksi post it -lappujen jättämisen työpaikalle. Ihan kuin olisin jotenkin korvaamaton. Ehkä se muistiinpanojen liimailu sinnetänne kertoo enemmän omasta mielentilasta ja siis tosiaankin siitä hengähdyksen tarpeesta.

"Ken tämän katulampun alta käy, saa talven mielestänsä heittää."

Kevätsade on tuonut mahtavaa helpotusta katupölykiukutteluuni! Sunnuntaina heti enimmän ropinan päätyttyä lähdin siispä ulos - silläkin uhalla, että kaikki oli kotona levällään, ja yksi ystäväkin ilmaantunut meille hakemaan vara-avaimiaan ja samalla viettämään lepopäivää. Sateenjälkeistä tuuletonta kävelysäätä ei voita mikään. Paitsi mökkirannassa tyynen järven ja lintujen seurailu, tietenkin niin että saunanlämmityssavu kevyesti leijailee mukaan haisumaailmaan. Voi että.

Minulla oli sitten kierrokseni jälkeen aikomuksissa istua tähän koneelle kirjoittelemaan kaikenlaisia ajatuksiani ylös tänne blogiin - niitä mietteitähän aina siellä siirtolapuutarhassa vakoillessa herää. Mutta kyllä sitten kotipihalle palattuani huomasin, ettei yhtään tee mieli sisälle. Oli aika pikkuisen patsastella ja haravoida kaduviertä, kun se ei enää pölissyt. Siirrellä maahan pudonnut oksa pois sieltä ja toinen täältä, miettiä pistänkö pihakompostiin, roskasäiliöön vaiko alppiruusun juurelle täydentämään jo entistä risukasaa - ei tarvitse erikseen ötökkähotelleja täällä miettiä.

Vaikka ovat ne kyllä kivoja, ötökkähotellit. Yksihän minulla on mökillä. Se oli tippunut aitan seinästä ja vielä pääsiäisenä niin jäätynyt maahan kiinni, että sinne jäi. Ensi viikolla sijoitan sen jonnekin uudelleen. Onkohan siellä ollut porukkaa. Jos onkin, niin kyllä ne varmaan pian ovat jo tsekkautuneet ulos metsään ja risukoihin.

Kun olin silloin sunnuntaina vasta alkutaipaleellani kameran kanssa ja seisoskentelin metsänreunassa seuraamassa mustarastaiden keskinäistä "sotaa" sekä yhtä tikkaa, niin eikö ala lenkkeilijä jutella! Ihan siinä otti puheeksi ja kysyi, että "onko tullut uusia". Muuttolintuja tarkoitti, tietenkin. Minä siihen sitten että no en kyllä ole vähään aikaan käynyt (herranjestas, varmaan talvella viimeksi) tässä katselemassa, että ihan vaan koitan tuota tikkaa saada linssiin. En onnistunut. 

Ja kai minusta nyt jo periaatteessa aika kauas näkee, etten ole oikea lintubongari kun oli punaiset kahisevat housut ja aika lyhyt kumminkin on se kamerankin putki. Vastaan tuli nimittäin myös maastoasuisia ihmisiä, joilla kamera roikkui napaan asti. Kyllä sellaisella olisi varmaan raskasta kuvata, kun käsi meinaa välillä jännittyä liikaa ihan perusretkilläkin vaan.

Olen vähän miettinyt, että lainaisikohan yksi ystävä jalustaa ja kunnon lintukameraputkistoaan minulle joskus mökille. Mutta sitten olisi taas sitä uutta tekniikkaa opeteltavana, ja hermo saattaisi mennä. Kun en vielä ole ihan sinut tuon älypuhelimenkaan kanssa. Tai siis olen, jos kaikki toimii. Nyt olen törmännyt johonkin kummaan esteeseen ja luuri vain rumpsuttaa vaikka pitäisi kuvia ladata pilvipalveluun. Ihan voin suoraan sanoa, että perke-le, miksi tehdään asiat niin vaikeiksi. Eilen toimi, tänään ei. En minä keksi muita niksejä kuin välimuistin tyhjennyksen ja puhelimen sulkemisen ja avaamisen uudelleen. Kun ei näistä nykyluureista voi akkuakaan ottaa pois. 

Kyllä minä vielä jotain keksin, ei hätää. Kunhan on hyvä ja seesteinen hetki. Ehkä pitää päivittelyn sijasta päivittää jotain. Rasittavaa.

Onneksi on oma tavallinen järkkäri ja systeemit sentään vielä. Hartaana ikuistin siirtolapuutarhassa pönttöhetken. Meinasin jakaa senkin heti innoissani facebookiin, mutta minulle sanottiin että tuskin se nyt ketään siellä kiinnostaa. Olenkohan minä jotenkin jälkijunassa jumpsutteleva epämoderni ja henkisesti laiska täti, vai menisiköhän pönttöhommista kiinnostuminen sen muotihidastelun piiriin. Vaikea sanoa. Onneksi sentään olen jo sen ikäinen, ettei tarvitse välittää mitä muut ajattelevat. Saanko esitellä, minulle riemastuttava pönttöhetki:

Samalla sain kätevää vinkkiä sekä pöntön kivasta ulkoasusta että kiinnityssysteemistä. Onkohan Kevätmessuilla tänäkin vuonna se nikkarointipiste? Jos huomenna en alkaisikaan itkeä liikutuksesta kun seuraan kansalaisten pönttöjen rakentamista, vaan menisin itse ihan mukaan. Siinähän vallan kääntyisi uusi lehti maailmanhistoriassa taas. Pienet on ilot ihmisellä, ja varmaan ihan hyvä niin. Ei tarvise matkustella jetsettikoneilla maailman ääriin kun voi miettiä pönttöjä.

Nyt kun muutama tuttuni on matkustellut, niin huomaan kyllä taas pohtineeni mökkeilyn järkipolitiikkaa. Ei sillä, että kaipaisin reissuihin mitenkään erityisesti. Mikä on hyvä, koska mökkiä maksellessa ei kyllä olisi rahaakaan. Mutta näin kun sitä alkaa almanakoida kevättään ja kesää sen suhteen, että miten taas asettuu maalle - niin onhan se vähän sellaista palapeliä ja joka vuosi suuret odotukset. Pitää saada asioita aikaan, ja sitten jo palataankin kaupunkiin.

Toki melko perinteisenä mökkeilijänä olen ymmärtänyt sen, että projektit kuuluvat asiaan ja sitten aina kun palaa maalle, pitää ekana tutkia että mitä niille kuuluu. Ei kyllä voi sanoa, että meikäläisen ryötönperäily olisi mitään varsinaista suorittamista vaan hyvin olen osannut pitää kiinni portaalla istumisen jalosta taidosta. On minulla toisinaan sellaisia hetkiä, että mitähän ihmeen turhuutta tämäkin nyt on - etenkin jos miettii taloudellisia asioita - mutta toisaalta koen, ettei minulla alunperinkään ollut oikeita vaihtoehtoja, kun Ryötönperän lunastaminen tuli ajankohtaiseksi.

Se vaan on niin, että tuntuisi väärältä jos joku vieras perhe kulkisi meidän saunapolkuamme omistajan elkein. Sitten joskus minun jälkeeni se ehkä on sopivaa. Väsyn joskus edestakaisin matkustamisesta sekä alku- ja loppuhässäköistä, mutta kyllä se kuitenkin aina sen arvoiselta tuntuu. Ja mitä minä kaupungissakaan nököttäisin tai käyttäisin kliinisiä vuokramökkejä, joita ei edes saisi sotkea ja sisustaa rauhassa. Niissä vasta lähtöhässäkkä olisikin, kun kaikki somistukset pitäisi purkaa.

Kai se kuuluu asiaan, aina joskus edes vähän uudelleenarvioida valintojaan ja sitten voi taas jatkaa niiden parissa. Minulla on toki ystäviä, joilla on vastaava mökki vielä kauempana työkaupungista tai vielä enemmän remonttia kaipaavat tönöt. Niin me vaan aina suunnitellaan talvi- ja kesäpesiämme kuitenkin ja lähdetään aamuöisin matkaan kun pitkä vapaa koittaa. Ollaan varmaan jokin sellainen lajityyppi.

Minä ehdottomasti tarvitsen liiterin, portaat ja saunarannan vastapainoksi pääkaupungin keskustalle ja henkiselle työlle. Tarvitseeko sitä nyt sen enempää selittää. Vaikka kyllä minä voin. Mökillä on ihanaa, kun ei tarvitse esimerkiksi näyttää miltään. Ei sillä, että olisin tälläytyvää tyyppiä cityssäkään. Mökillä minusta tulee oikein poikkeuksellisen itsekäs ja teen täsmällisesti sen mitä huvittaa tai ei huvita. Oikein akka. Se on ihanaa.

Joskus kun on kavereita siellä mukana, niin mietin että pitäiskö kuitenkin vähän enemmän panostaa jotenkin olemukseen ja tekemisiin, mutta en minä kertakaikkiaan jaksa enkä viitsi. Onhan siinä se riski, että kohta meille ei maalle tule ketään. Katsotaan miten käy. En minä mikään viihdekeskus tai majatalo ole, joten taidan olla aika onnekas kun ytäväni viihtyvät siitä huolimatta Ryötönperällä. Tai ehkä juuri siksi! Jokainen saa tehdä mitä huvittaa ja voileipänsäkin ihan itse.

No jopas nyt irtoaa ajatuksia. Piti lähinnä kertoa puutarha-ajatuksista, mutta toisaalta tuossahan noita kuvissa on. Ideoita lainattuna muilta. Tulisikohan tänä vuonna testattua vihdoinkin mm. raparperilaatat? Tämäkin on sellainen mökkipihaihmisen höpöhöpöjuttu. Aitan katto kaipaisi korjailua ja saunan piippu uudelleenmuurausta, niin sitä vaan ihminen miettii polkujansa.

No jaa, kerran täällä vaan eletään. Ja vielä tuli se matkustaminenkin mieleen - että onko siinäkään sitten mitään järkeä silitellä t-paitoja lentolaukkuun ja stressata lähtöselvityksiä. Tottakai minä tavallaan ymmärrän sen maailman tutkiskelun avartavan arvon, en minä sillä. Valintojahan nämä ovat, eikä kaikkia kiinnosta polttopuut tai mummolan vanhat juhannusruusut.

Olenkohan minä jotenkin vähän tylsä ihmiseksi, kun laiskuuttani olen valinnut juurtua johonkin paikkaan liian kauas palkkatöistä. Voinhan minä vielä joskus valita toisinkin varmaan, jos siltä tuntuu - vaikka vaikea on kyllä kuvitella.

Minulla on ollut myös itseni kanssa opettelua sen suhteen, ettei mökkeily tosiaan menekään aina niin kuin Strömsössä. Ei ole pelkkää kukkakimppua, tuunailua ja saunanlämmitystä. Ei voi ihan kokonaan antautua viinin litkimiselle ja valokuvaukselle. Yksi kuormittava pointti on tietenkin se jaksaminen ja tekemisen määrä. Vaikka fyysinen työ edustaa minulle lepoa parhaimmillaan, niin suoritan sitä vapaa-ajalla melkoisen valikoiden - en välttämättä tärkeysjärjestyksessä ollenkaan, niin kuin fiksut ihmiset tekevät.

Ajattelen, että mikä tahansa tekeminen mökillä on "edestä pois" ja niinpä teen mitä huvittaa. Kätevää.

Sitten ärsyttää tietenkin yllätykset. Niitähän minä olen huono sietämään, myös hyviä. Tasaista saisi olla koko ajan, paitsi että lottovoiton voisin ehkä kestää. On paukahtanut sekä porakaivon pumppu että se joku saakelin painevesikattilasäiliö. Jääkaappi ja liesikin. Niistä on selvitty. Kohta menee varmaan lämminvesivaraaja. Tulevat pian mönkimään niittyni repaleiseksi kun voimalinja maakaapeloidaan. Maksaakohan sekin jotain. 

Toisaalta ystävien avustuksella (kiitos!) ollaan menty kohti myös eräänlaista riippumattomuutta, eikä enää haittaa jos paskakaivo täyttyy kun on ulkohuussi. Pihalla komeilee myös paikallisystävältä saatu puuhella, jolla voi sähköttömyyksien aikana - tai muuten vaan - keittää ruokaa ja lämmittää tiskivettä. Enää ei tarvita kuin tarpeeksi polttopuita ja niitten askartelustahan minä tykkään, jos joku vaan kaataa ja pätkii! Näyttää siltä, että tulevastakin mökkikaudesta selvitään. Onkohan minulla jokin aloituspaniikki ja -huoli. Että mitä tuokaan tullessaan - toivottavasti ei oikeastaan mitään erityistä, ajattelen.

Sitten sitä tulee aina niitä ihania uusia ideoita. Nimenomaan ihania - täydentämään huolimomentteja. Ehkä uusi kasvuyksikkö aitan kulmalle. Ehkä jopa vierasmökki, kasvihuone tai toinen ulkovessa? Tai edes kasvulaarit. Ehkä alan tehdä pitkospuita menemään sinne metsän keskelle uuden mökkinaapurin tontille, rakennan köysiaidan ja lyhtyradan, jotta näen tulla syysiltaisin pois.

Tuollainen ajatustensiirto pois arjesta - siihen se maalle pakeneminen osittain varmaan perustuu. Hiljaisuuteen myös. Vaikka minut tunnetaankin koko ajan puhuvana ja kaikesta raportoivana ihmisenä, niin kyllä se hiljaisuus ja sitä täydentävät luonnolliset äänet minua rauhoittavat. Oikein joskus sääliksi käy heitä, jotka tykkäävät olla vaikka kaupungilla lounasaikaan. Kauhea meteli.

Jotkut tykkäävät sellaisesta elämästä ja eihän siinä mitään pahaa ole. Kyllä maailmaan erilaisuutta mahtuu, kunhan vaan se siedetään. Minäkin saatan olla mökkipaikkakuntalaisten mielestä aivan turha kaupunkilaistollo - mutta onneksi hyväkseni ehkä luetaan kuitenkin juuret. Että ei ole ihan omaa hippikeksintöä alkaa pitää yllä vanhaa torppatonttia. Voin väittää, että kunnioitan perhettäni. Niin kuin asian koenkin.

Ihan asiasta toiseen - on nimittäin sellainenkin uutinen, että mökkipaikkakunnalle on vihdoin alkanut kulkea Onnibussi! Olikin jo aika sillekin - pääsen minäkin halutessani nauttimaan edullisista matkoista, vaikka ne kestäisivätkin tunnin pidempään kuin tehokkaalla junalla tai autolla. Voin tästä eteenpäin oikeasti jättää viime tinkaan lähtöpäätökseni ilman kitinää siitä, että mitä myöhemmin päätän sen kalliimmaksi tulee. Nyt on toisinpäin!

Vähän jännittää, opinko Onnibussi-protokollaa. Minulla on töissä loistava opiskelija ohjattavani ja hän minulle eilen illalla piti luennon Onnibusseista, eikä enää jännitä niin paljon. Niistä ei mökkipaikkakunnalla jäädäkään Matkahuollolla pois, vaan kirkonseudun pysäkillä "ylhäällä" mäellä ohikulkuristeyksessä. Sitten joskus kun kokeilen sitä linjaa, niin kävelen "alas" kaupalle ja ehkä joku naapuri minut vaikka sieltä noukkii kyytiinsä sitten.

Vähän niin kuin reppureissaisi omalle mökille. Tulee mieleen se vuosi 2010 kun ekan kerran aloin itsekseni kulkea mökkimatkaa hallitsijan elkein.

Tämä huhtikuu tuli yhtäkkiä! En valita. Paitsi etten muista että mitä takkia käytin viimeksi kun oli tällainen säätila. Ei se mitään. Ihanaa. Kotipihalle ovat ilmestyneet tiaisten ja mutarastaiden seuraksi sepelkyyhkyt kurisemaan, ja mielestäni näin peipposenkin jo - mutta saattoi se olla punarintakin. Lumen alta on taas paljastunut kivipenkereeni ja yhden littanan kiven päällä on somasti jäniseläimen kakka. Yksinäinen pallero, en ole raaskinut vielä siirtää.

Kaikenmaailman merkkipaaluja. Vanhempi kissa täytti eilen tasan 18 vuotta, eikä näy missään. Minä tunnistin ehkä etanan munia siirtämästäni pionipenkistä ja jätin ne linnuille. Ajattelen köyhänmaan kivikkokasveja varjopaikkaan ja toisaalta myös salaattikasvulaaria ystävälle, joka muuttaa kuukauden päästä meille hetkeksi putkiremppaa pakoon. Tässä on kuulkaa kaikenlaista. Mutta ensin käyn lomalla.

Ja sehän tuli. Kevät.

Enää kymmenen paikkaa pitäisi järjestää.

Oikeastaan juhlavammin ei voi kevätkautta ja mökkisesonkia avata kuin järjestämällä juhlat. Melko yksinkertaista. Paitsi, että vaikka olin kai virallinen emäntä, niin tuntui etten itse tehnyt lopulta varsinaisesti mitään. Ystävän 50-vuotisvastaanottoa varten olin näköjään taas onnistunut rekrytoimaan ahkeran tiimin, ja oma työpanokseni oli lähinnä yleisöystävällisyysasioissa kuten siinä, että pesin vessat ja tein kukkakimppuja. Kerrankin jotain hyötyä kolmesta eri perikunnasta saamistani identtisistä aaltomaljakoista.

Taisin tällä kerralla jopa tykästyä niihin vähän, ja äsken kotona sanoin että niitä voisi hyödyntää seuraavissakin isoissa juhlissa - luultavasti vasta heinäkuun Ryötönperän Filmifestivaalilla.

Jäi ehkä vähän kaihertamaan se, ettei ystäväpariskunta mökillä vieraillessaan ehdi ikinä lukea kirjoja, kun on kuulemma aina juhlatohinaa ja/tai työleiriä. Kyllä ovatkin ahkeria! Minä ramppaan naapurissa, istun portaalla tai patsastelen pihalla, niin noin vaan ruoat valmistuu ja tupa somistuu. Jälkimmäisestä olen toki minäkin kiinnostunut, ja nythän siinäkin oli hommaa kun meitä oli lauantain juhlissa yhteensä 18 tyyppiä. Kivuttomasti meille mahtuu 4-6 henkilöä, eli jonkin verran piti panostaa juhlatilan logistisiin puoliin. Joskus on hyvä, että tykkää pöydistä ja tuoleista ja sirottelee niitä pitkin tonttia. Nyt niille oli käyttöä.

Kesällä on tietenkin kätevämpää, kun voidaan olla paremmin ulkona. Paitsi että astiakapasiteetti oli kyllä tällä porukalla melkeinpä äärimmillään. Minä söin keittoni kastikekulhosta, mutta hyvä niin - kamalaa jos päävieras tai joku hänen sukulaisistaan olisi joutunut vaikka pyrex-vuoasta nauttimaan sapuskansa.

Toisaalta - osa sukulaisista oli nuorisolaisia, ja sainkin oppia ettei nuorisoa kiinnosta astiat. Tuli puhe instagramista ja aivopesin toisen nuorista miehistä sinne seuraajakseni. Mikään ei kuulemma ole niin epäkiinnostavaa kuin itselleni henkevyyttä edustavat otokset perintökupeista. Paitsi se, jos olen ladannut julkisuuteen kuvan sadetakistani. Kyllä sekin muistaakseni sai aika monta tykkäystä. Pitääkin käydä ihan tarkistamassa. Ehkä on pieni sukupolvi- ja genre-ero tuolla kuvamaailmassa. Ehkä minä jopa huolestuisin, jos nuoriso diggailisi anorakeista ja eriparisista arabiakupeista.

Olen sivistynyt pääsiäisen aikana paljon. Niin se uusien ihmisten ja eri sukupolvien kohtaaminen vain kannattaa. Kovin olisi yksipuolista kuplaa, jos aina vain seurustelisi samojen naamojen kanssa.

Sommitteluvaihe. Taas huomaan, miten takka tulisi kalkita.

Kommelluksilta ei säästytty, paitsi onneksi itse juhlapäivänä. Jos siis ei lasketa sitä, että Pääsankari-Timberin hopeinen metsurisahamerkki ei ehtinyt saapua postista ajoissa. Siitä näytettiin kaikille kuva. Pitkäperjantaina - ennen siis lauantain juhlia - miesväellä oli sitten sitä toimintatarmoa ulkona. Ja hyvä niin, koska minusta tulee aina hieman äreä jos joudun siivoamaan sisällä. Pysyivät poissa jaloista.

Oma moottorisahamme ei ollut tullut huollossa kuntoon, hän oli förbi. Kyllä maalla on kätevää, kun saa pienkonekorjaajalta hänen perintösahansa akuuttitilanteeksi lainaksi. Olen minä jotakin tehnyt kesäisin oikein suhteessa paikallisiin ammattilaisiin, täytyy nyt ihan todeta. Kahvit keitellyt ja ääritilanteessa tarjonnut olutta.

Paitsi että siinäkin sahassa oli jotakin vikaa, ja suuren ihmetyksen tähdittämää puhetta syntyi illalla saunassa siitä, miten jännästi pokasahallakin voi pätkiä puita. Hyvä oli kuulemma tunne hauiksissa ja mukava fiilis. Minä ihan vähän mietin, että onhan sitä ennenkin ilman moottorivempeleitä pölkkyjä tehty, mutten sanonut mitään koska olisi syntynyt se riski että kohta hinkkaan itse rankoja pätkiksi siellä ruosteisilla sahoilla metsänreunassa, pipokin naamalla ettei hiki valu silmiin.

Olen huomannut, että ystävilläni on sellainen tapa, että tehdään aina sen verran puita mitä mökkiviikonlopun aikana suurinpiirtein kuluu. Hyvä periaate. Mutta ei välttämätön!

Hieno muisto on tämäkin. Sotku ennen juhlia.

Minusta oli kivaa somistella kaikenlaista pitkin pihaa ja seinustoja. Vaikka olen minä jo menneiltä vuosilta oppinut sen, että niiden poiskerääminen lähtiessä on aina vähän sellaista kurkkuakuristavaa ja tylsää. Tänään, kun siivoilin asetelemiani kasvihuoneelta, huomasin onnekseni ettei se ollutkaan niin kurjaa. Tässähän on parin viikon päästä talviloma edessä, ja koko mökkikausi taas muutenkin. 

Lauantaina kävi noitakin virpomassa! Jokavuotinen perinne, että saan kahdet vitsat. Ensin palmusunnuntaina kaupungissa ja sitten mökillä lankalauantaina. Maalla paikallisnoidasta on kuulemma tullut "vanhemmiten" hieman valikoiva, joten minähän tunnen kuuluvani ihan eliittiin koska olin edelleen hänen reittinsä yhtenä vakiintuneena kohteena. Hän sai tänä vuonna palkaksi pötkön chewitsejä ja My Little Pony -munan. 

Ai niin, niitä kommelluksia. Kauhea nälkä oli kiirastorstai-iltana, ja luvassa oli burgundinpataa. Oikein se tuoksu sai jopa minussa aikaan poikkeuksellisen ruokahalun. Ihana oli lähteä rantaan saunaan ja ajatella, miten sen jälkeen syödään. Mieshän suurustaa sitä pataa lopuksi pikkuisen maissijauhoilla - varmaan tosi kiinnostavaa, mutta nyt tulee kaikille mökkiläisille samalla pikkuvinkki. Jos sen maizenapurkin se metallinokka on visusti kiinni ja purkki on ehjä - niin miten - MITEN - sinne voi päästä sisälle hiiri kakkimaan? Niin vaan holahti viittävaillevalmiiseen pataan mojovasti metsähiiren pökäleitä. Siis maissijauhopaketista. Yök.

Historian ensimmäisen kerran on Ryötönperälle haettu noutoruokaa kyliltä, ja voin sanoa etteivät falafelit ja kebabit nyt ihan istu siihen kontekstiin...

Ei se burgundinpata toisaalta hukkaan mennyt. Ulkohuussin sijasta minä kippasin sen kiukuspäissäni metsänreunaan. Sieltä sen sitten löysivät - arvatenkin - juhlavieraiksi tulleet kaksi labradorinnoutajaa. Hehän ottivat tontin hienosti heti omakseen ja jopa möykkäsivätkin hieman metsiin päin, varmuuden vuoksi ilmoittivat olevansa tontilla. Minä yritin niille toimittaa, että ei siellä ketään ole komennettavana, mutta saattoihan siellä sitten vaikka ollakin ilves tai joku. Kiva ajatus.

Orava majailee tietenkin taas välikatossa, kertoivat yläkerrassa yöpyneet. Rapinaa kuuluu.

Hiiri-invaasio on tänä talvena ollut ihan tosi ällöttävän joukkovoimainen ja härski. Minullahan ei siis ole hiiriä vastaan lähtökohtaisesti mitään, mutta kun se kakka. Koska kakka - kuten kuuluu sanoa. Naapurista kuulin, että yksi toinen naapuri oli loukuttanut seitsemän siimahäntää - eli poikkeuksellisen paljon - tänä talvena, joten kai siinä on jokin logiikka että minunkin tönössäni on kaikessa hiljaisuudessa käyty varmuuden vuoksi kakkailemassa siellä täällä. Onneksi ei sentään sängyssä.

Tulee iso kevätsiivous, jos tämä trendi vielä jatkuu. Loukutin minäkin yhden hiiren, mutta en raaskii jättää ansoja paikoilleen silloin kun en itse ole varmistamassa armollista kuolemaa. Sekin on meillä nimittäin naisten homma, ja koenkin sen itselleni aika luontevaksi tehtäväksi. Joka tapauksessa mielestäni on ikävää ajanhukkaa se hiirten jätösten pois puleeraaminen, eli toivon heidän nyt pysyvän ihan vain metsässä kun kevätkin kerran tuli.

Ja sehän tuli. Kevät. Tänä aamuna kun ennen kaupunkiin lähtöä kävin moikkaamassa naapurin rouvaa niin hän kyseli, että vieläkö voi mennä järven jäälle. Ihanaa, kun sain heti livenä kertoa jollekin havaintomme että jos tässä vielä pari päivää olisi ollut mahdollista tarkkailla tilannetta niin melkein olisin ehtinyt nähdä itsekin jäiden lähdön. Eli ei jäälle enää, paitsi ihan rantaan.

Toki jos takatalvi tulee, ja perinteisesti hyinen huhtikuun lomani, niin ehkäpä saankin vielä nähdä monta vaihetta.

En ehtinyt valokuvata sitä ilmiötä, miten jään alla vesi laski. Tuli yhtäkkiä sellaisia mielenkiintoisia kumpareita rantoihin, vaikkei sellaisia tietenkään oikeasti ole.

Minulle tärkeintä oli valo. Eilen juhlien jälkeisenä aamuna, päivänä ja iltana, melkein vielä yölläkin, oli onneksi tilaisuus taivastella poutapäivää jokaisella hereillä olemisen tuntina. Järvenpohjukkamme keskiosan sula lähti leviämään tuulen ansiosta, ja iltasaunaan mennessä vapaata vettä oli jo paljon enemmän kuin aamulla, josta tässä alla kuva:

Laulujoutsenia oli vedessä levähtämässä kymmenkunta. Niitäkin piti tietenkin dokumentoida joka käänteessä, vaikka olen saman tehnyt joka kevät ja kuvat alkavat toistaa itseään. Nykyään tulee lähinnä huvituttua niiden kailotuksesta - tai ainakin näin keväällä sitä varmaan on iloinen vaan dramaattisista kansallislinnuista. Syksyllä tietenkin sama meteli saa aikaan kaihon, mutta ei ajatella sitä vielä.

Osaa seurueesta luultiin mustien päiden takia ensin kurjiksi, kun kaukaa katsottiin. Mutta kyllä olivat tainneet käydä vaan jossain kuravesistössä tonkimassa ennen meidän järvelle tuloa. Vaikka lutakkoinenhan se on meidänkin pohjukka. 

Tänä aamuna ennen lähtöä kuitenkin kuultiin ainakin minulle kevään ensimmäiset kurjetkin, vaikkei nähty. Niillä on vissiin lähistön kosteilla pelloilla omat paikkansa. Onneksi menen pian takaisin maalle, niin voin lähteä vaikka pikkuiselle kurkiekskursiolle metsien reunoihin. Oikein taas poistua tontilta haaveilemaan havainnoista, joita harvemmin saan - paitsi kuulohavaintoja.

Olipa ihanaa. Hienot juhlat ja ihan riittävän onnistunut jälkisiivouskin niin, että kahden viikon päästä on kiva palata. Paitsi jos hiiret. No, mitä niistä - kohta voi taas pitää ovia levällään eikä tartte murehtia lämmön karkaamista, voi heitellä kaikki matot ja systeemit ulos ja siivota. Jos huvittaa. Sitten kesällä viimeistään kunnolla.

Minulla taitaa mennä enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse toimintaan. Olen ollut aina sellainen, joten miksi sitä nyt enää lähtisi muuttamaankaan. Suunnittelu on tärkeää.

Ovesta tuli mieleen, että meillähän aukeili ulko-ovi tupaan koko ajan itsestään. On sitä ilmiötä ennenkin esiintynyt tietyssä tuulessa, mutta nythän se toki sai uuden merkityksen kun naapurista oli isäntä poissa. Minulla on hieman musta huumori, ja aina kun ovi itsekseen aukesi, niin vitsailin että jaahas sieltä tullaan kylään taas. Kummittelemaan. Eikä kyllä pelottanut yhtään, lähinnä otti nuppiin kun oli kumminkin sähköpatterit päällä ja ovi välillä vahingossa pitkäänkin auki.

No joo. Oikeammin meillä saattaa perinteet vähän muuttua, ja olin tosi hyvilläni itsekin kun tajusin pyytää naapurin tuoreen lesken meille pitkäperjantaina illalla kylään ja syömään. Samanlainen on kuin minäkin, ettei murheessa meinaa ruoka maistua. Hyvää se teki kaikille, ja syntyi keskusteluita, muisteloita ja suunnitelmia. Tulee nyt vähän uudenlainen kesä meidän perälle. Sellaista se vaan on, elämä.

Eilisillan valo oli ensimmäinen minun näkemäni auringonlasku mökkirantaan tänä keväänä. Tuli melkein uskonnollinen olo, mutta kun me nyt kuitenkin oltiin ystäväporukalla mökkeilty useampi päivä, niin kyllähän sen kaikki tietää mikä juttujen taso todellisuudessa on. Omasta mielestä hyvä, mutta sivilisaation kokonaisviisauden kannalta aika kehnonlainen.

Oli ihanaa saada näyttää mökkiläiseltä, vaikka oli sekin ihan virkistävää lauantain juhliin laittaa vähän ripsiväriä. 

Minä niin jo odotan seuraavia maaseutureissuja. Talvilomasta tuleekin tyttöpainotteinen, kun mies ei ehdi mukaan. Syntyi virpojan äidinkin kanssa jo suunnitelma siinä ovensuussa, että viikon 15 perjantaina hänkin poikkeaisi luokseni punaviinille, ja mitä kaikkea muuta sitten tuleekaan lomaani sisältymään - ei voi vielä tietää. Toivon risusavottaa ja lisää muuttolintuja. Toivon tyyntä säätä. Toivon turinahetkiä naapurissa ja kävelyä mahdollisimman sumuisille pelloille.

Minä tein sinne juhliin asetelmia kukkakaupan leikkokukista ja niityn ylisuuren lehtikuusen oksista. Ai niin! Lehtikuusesta tuli mieleen, että nostettiin sen vieressä jopa lippu salkoon lauantaiksi. Heti kun pääsankarin vanhemmat saapuivat tontille, niin viritettiin Kainuun maakuntalaulu ja minä löntöstin kumisaappaissa lipputangolle. Koskaan se lipputouhu ei mene sillä tavalla oikeaoppisen arvokkaasti - koska nauru - mutta olipa sekin mieleenjäävä hetki taas. 

Soi vieläkin korvissa Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. On niitä huonompiakin biisejä. Juhlasankari ja pitkämatkalaiset olivat oikeasti Kainuusta - että jos joku lukija ihmettelee, mitä tekemistä tällä kipaleella on Etelä-Pohjanmaan kanssa. Nyt oli paljonkin tekemistä.

Yleisö halusi laulaa kaikki säkeistöt. Koirat köllivät puhtaassa lumessa siinä vieressä, kuului vähän sellaista tyytyväistä örinätuhinaa säestykseksi. Oli kotoisaa, mutta samalla juhlavaa. Minusta tuntui, että tukka oli vähän huonosti, mutten jaksanut siitä ottaa stressiä.

Nyt kotona tuntuu oikeasti siltä, että taas on tullut koettua pieni käännekohta. Otin osan kukista mukaan muistuttamaan hauskoista päivistä tässä nyt, kun on arki ja aikamoinen työputki edessä ennen lomaa. Meinasin ensin viedä kukat naapuriin, mutta rouvalla on siellä niin paljon surukukkia että olisivat meikäläisen neilikat vaan rikkoneet tunnelman. 

Ensi kerralla tehdään sitten naisten kesken hyvä kesäsuunnitelma. Siihen liittyy varmastikin puutarha-asiat ja yhteiset hetket. Tehdään työlista Ryötönperän miehille, että miten voivat olla hyödyksi myös naapurissa tästä eteenpäin. Ainakin kiuas pitää tutkia ja polttopuutilanne tarkistaa.