Hymy - eli festivaalien loppuraportti

Ohjelmalliset laululätyt paistuvat tässä.

Festivaaliväki lähti eilen ja minä elän nyt hiljaista mökkiviikonloppua keskenäni kissojen kanssa. Mieskin meni käymään kaupungissa. (Kontrasti tuntui aluksi melkein liian suurelta, siis ystävälauman ja sen poistumisen jälkeisen hiljaisuuden välillä. Nyt olen jo sopeutunut.) Jossain täällä sisällä on myös elävä päästäinen, kun toinen kissoista keksi eilen iltayöstä että osaa saalistaa. Toi kolme päästäistä peräjälkeen sisälle, kaksi elävää ja yhden kuolleen. Ensimmäisen elävän päästi päiviltä iltaa istumaan tullut paikallinen nuoruudenystäväni. Helppohan se on, kun on metsästyskortit ja kaikki. Hänen lähtönsä jälkeen olinkin sitten ihan avuton ja liian hidas, ja silläpä meillä on nyt mökkipäästäinen. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.

No mutta kumminkin, festivaaleista olen luvannut sanoa muutaman sanan. Olisi paljon kaikkea muutakin! Ehkä tästä tulee pitkä raportti tai sitten kirjoitan hyvin pian uudelleen. Unikotkin kukkii ja sen sellaisestakin pitäisi myös ehtiä kertoa. Ensimmäisten Ryötönperän filmifestivaalien pääsponsorina voin ilokseni todeta, että tontti ja torpat ovat hyvässä kunnossa juhlien jäljiltä. Kiitos kuuluu siisteille vieraille. 

Tiistaina oli siis akreditointi- ja avajaispäivä. Keskiviikkoon keskitettiin (lyhyt)elokuvanäytökset ja niiden analysointi. Torstain puolella oli aamukeskustelu itse taiteilijavieraan kanssa ja illalla pidettiin päätösgaala. Lisäksi oli paljon filmiaiheista oheisohjelmaa. Muun muassa Valehtelijoiden klubi ("Mistä elokuvasta tämä esine on?"), Petrified by Film Lyrics -kilpailu, puolituntinen Jaloviina-klubi (klo 16.45-17.15, vähän venyi loppupäästä, minun piti esittää nokkahuilulla Smile-kipale, mutta eihän siitä mitään tullut kun nauratti niin), lukuisia musiikki- ja mimiikkaesityksiä sekä onneksi myös vapaata seurustelua, sen verran mitä nyt Puheenjohtaja salli. Ennen festivaaleja olin sopinut hänen kanssaan saunassa, että kokonaisteemana tuli olemaan käännekohdat, koska se on mielestäni kiinnostavaa. Siis, että mikä kenenkin mielestä on käännekohta elokuvassa ja elämässä yleensä. Siitä syntyi paljon hyviä keskusteluita seminaari-istunnoissa.

On vaikeaa kertoa kaikesta rönsyilemättä. Oikeastaan mahdotonta. Koska nyt tuntuu siltä, että on ihan pakko leuhkia, että minä pärjäsin hyvin Petrified by Film Lyrics -kisassa. Vaikkei siinä palkintoja jaettukaan. Olisi ehkä pitänyt. Minä tiesin ainakin Leijonakuninkaan ("tunnetko jo rakkauden"), Flashdancen ("hidas kimmeltävä unelma") ja tunnistin mimiikkaesityksen alkumetreillä Life of Brianin ("Always look at the bright side of life."). Oli vielä joku neljäskin, jota en muista. Minä jouduin esittämään pantomiimisesti koko Nuoruustangon (muistaakseni elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi). Kukaan ei tunnistanut sitä. Ei se mitään.

Pääjuhlakunniataiteiljavieras saapuu!

Miten minä nyt malttaisin istua tässä kirjoittamassa, kun piha- ja puutöihin pitäisi päästä. Koitan olla vikkelä. Toivottavasti en unohda kertoa merkittäviä yksityiskohtia festivaaleista. Oli myös klassinen katoaminen, festivaalimysteeri Punaiset kengät. Ne löytyivät onneksi erään majoitustilan ulkokynnykseltä ennen kuin ehdimme alkaa naarata rantaa. Ei siitä sen enempää, koska lupasin suojella vieraiden yksityisyyttä. Mutta se oli mielestäni yksi juhlien käännekohdista. Hehe. Päätösgaalassa nimittäin käytiin yhteisesti läpi koko festivaalien anti ja kukin vuorollaan (Puheenjohtaja piti tästä huolen) sai kertoa, mikä oli kolmipäiväisen session käännekohta. Monelle se oli kunniavieraan saapuminen, sillä hänen henkilöllisyytensä oli keskiviikkoaamuun saakka suuri salaisuus.

Yksi vieraista opetti minulle kameraa. Nyt tiedän miten suoritetaan tarkennuspisteen valinta. Mahtavaa. Minä jäin siitä mielestäni hänelle velkaa, ja yritin holhoamisella korvata tämän suuren tiedon (käännekohta minulle). Muistutin toistuvasti, että saunan alin laude on liukas ja annoin vieraalle (hänellä oli nuha) käyttöön villa- ja sadetakit. Sovimme myös, että tarvittaessa voin järjestää kirjekurssin, jos tuntuu että pitää vielä antaa neuvoja. Ihanaa, kun saan toteuttaa myös itseni täti-ihmispuolta!

Koska vieraat tulivat kaukaa, niin olimme järjestäneet viimeisen festivaalipäivän aikatauluun sen verran väljyyttä, että oli mahdollisuus tehdä eksursioita lähialueille. Vieraat jakaantuivat kahteen leiriin, ja osa lähti tutustumaan Tuurin kyläkauppaan. Puheenjohtaja sai sieltä itselleen uudet farmarihousut. Ja festivaalivapaaehtoinen hankki maaperän happamuuden tutkimisainetta ja sitä testattiin jo täällä Ryötönperällä. Hyvä on maaperä, vaikka perunat ovatkin menehtyneet. 

Minä pääsin onneksi eläinpuistoporukkaan. Harmitti, että sateli vettä, piti olla huolellinen kameran kanssa, ettei se ihan kastunut kokonaan. Sain minä silti vähän harjoiteltua villieläinvalokuvausta, parhaiten malleina jaksoivat olla nuoret karhut:

Ilveksillä oli mökötystilanne meneillään ja he kököttivät aitauksensa eri nurkissa hyvin liikkumattomina. Joten sain kuvan myös tassuista. Isot ovat ne. Sen sijaan lumileopardi oli levoton ja kuljeskenteli vaan. Toisaalta se oli kivaakin, niin nähtiin se mieletön häntä monesta eri kulmasta. Jäin miettimään, miksi ilveksillä on vain töpöhäntä. Pitää selvittää.

Minä en sitten yhtään tykkää, että lintuja pidetään vankeudessa. Saatan ajatella niin jopa kaikista eläimistä, paitsi jos uhanalaisuussyistä otetaan huostaan. Lintuasia on aina eläinpuistoissa minulle paha paikka. On mahdotonta, että siivekkäät viihtyisivät ahtaissa häkeissä. Niiden pitää päästä liitelemään isosti ja vapaasti, eli olen sitä mieltä, että lintujen vangitseminen pitäisi kieltää kokonaan. Piste.

Eläinpuistoreissun käännekohta oli nähdä, miten visentit joutuvat heijaamaan itsensä ylös pötköttelyasennosta. Kyllä se oli vaikean näköistä, mikähän tarkoitus luonnolla siinä on. Sekin pitää selvittää.

No niin, loppuyhteenveto. Sanomattakin on selvää, että Ryötönperän filmifestivaaleista muodostui perinne. Ensi vuoden teemaa ja kunniavierasta lähdetään nyt suunnittelemaan, ja tarvitseekin varmasti järjestää useita palavereita sitten kesälomien jälkeen Helsingissä. 

Minulla on vielä viikko lomaa. Ohjelmallisin osuus on nyt takanapäin, eli nyt täytyy kääntää aivot mökin ja tontin ylläpitoasioihin, jotta on mukava palata kaupunkiin rauhallisin mielin ja tulla tänne sitten aina viikonloppuisin. Ennen festivaaleja raivasin rantaa ja yksi kesävieras riehui siellä myös moottorisahan kanssa (Kiitos!), joten siellä on nyt hommaa kyllä. Miehellä meni raivuutyön ansiosta saunan terassisuunnitelmat uusiksi, sillä esiin kaivamani kivinen tila on aika sievä, kunhan saan sen vielä siivottua kaadetuista kuusista. Minä perustin sinne loungen, ja kun tehdään terassiremontti niin ehkä loungenkin suuntaan tulee askelmia, vaikkei se alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunutkaan.

Koko viikon on tuullut järveltä kylmästi. Joinakin iltoina onneksi tyyntyi. Sää kun on vähän epäkesäinen ja lomastakin on suurin osa takana, niin kyllä täytyy myöntää että mielessäni on hieman loppukesään liittyvää perinteistä haikeutta. Vaikka minä kyllä tykkään elo- ja syyskuustakin kovasti. Silti kun jokin ihana vaihe on takanapäin, niin saahan sitä ihminen tuntea hieman kaihuuta.

Juuri siksi minun on nyt päästävä pihatöihin, sillä mikään muu ei auta melankoliaan yhtä hyvin kuin ulkona oleminen ja tekeminen. Ja saunan lämmittäminen ja itse löylyissä elämän tarkoitusta mietiskely.

Otin eläinpuistolla hirvestä kuvan, joka ilmentää hyvin tunnelmiani nyt. On kauneutta, hiljaisuutta, muistoja, haikeutta, mutta myös hieman mukavan odottava tunnelma. Mitähän seuraavaksi tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen. Eilen illalla näin ainakin kesän ensimmäisen siilini täällä ja nyt Japanialaisessa puutarhassa näköjään tepastelee teini-ikäisiä villikanalintuja. Pitää mennä hätistelemään ne takaisin metsään, ennen kuin kissat heräävät. Sellaista minä nyt täällä mietin ja päässä soi vieläkin festivaalien tunnusmusiikiksi kiteytynyt Smile elikkä Hymy. Kuunnelkaa tästä: Kun pilvi taivaan peittää...