Tämä ja huominen

Kaksi hidasta päivää. Tämä ja huominen. 

Niin minä oikeastaan taisin päättää kun istuin portaalla ja laskeskelin torpan ja tontin tekemättömiä töitä aamupäivällä. Tai oli kello varmaan jo yksi. Vuorokausirytmistä on tullut sellainen, että minä pitkistä aamuista pitävänä olen melkein turhautunut. On tullut valvottua, ja joskushan ihmisen on nukuttava, niin täällä mökillä se näköjään tapahtuu nyt aamuisin. En ole malttanut puuttua sen(kään) asian kulkuun. Olkoon vielä niin.

Maailma makaa ja kulkee entiseen malliin, vaikka minä löysäilen. Ikkunoista näkyy läpi, vaikkei niitä pesisikään, löylyt ovat hyvät ilman mäntysuovan tuoksuakin ja tontti nyt ei ainakaan liiku mihinkään.

Jännä, että hidastelu iskee nyt kun ei ole kesävieraita. Voi se johtua säästäkin. Yli viikon tauon jälkeen täällä on vihdoinkin lämmin. Ja tuulikin käy järvimyrskyn sijasta vain aika lempeästi koillisesta. Minä tulin tänne rantaan kirjoittamaan. Istun tuolla, missä näkyy tuo mustan tuolin selkä. Kaadettujen kuusien savottaa en siispä havaitse, kun se on takanani. Aurinko on kääntynyt niin, että se kivasti välkehtii rantakoivujen lehtien välistä ja minulla on itse asiassa aika mukava olla tässä. Kas vain.

Tuokohan puoliso minulle kohta drinkin ja alkaakohan sauna lämmetä. Ihanan pieniä kysymyksiä tähän päivään. Kuka niitä suuria edes kaipailee, en minä ainakaan.

Risusavotasta sen verran, että maanantaina kun Lapsuudenystävä tuli melkein koko perheensä kanssa (Vain vanhin kummineitoni ei ollut mukana, mikä oli tietenkin suurensuuri puute ja pienen ikävän aihe.) ohikulkumatkamajoittumaan meille vuorokaudeksi, niin minä olin kamala ja halusin pyöriä pihalla itsekseni oksien kanssa. Tai olin vissiin niin väsynyt sisällä tuulensuojassa maleksimiseen. Sitä tuntui kestäneen päivätolkulla. Teki jo mieli uhmata myrskyä. 

Onneksi nuoriso-osasto oli edellisen mökkipaikan ulkoiluista ja seurusteluista sen verran uupunutta, että se löysi heti "oman huoneensa" yläkerrasta sekä tuvan sohvan, johon parkkeerasivat suloisesti rentoutumaan.

Minä aina välillä kävin ulko-ovensuussa oksasaksien kanssa pahoittelemassa pihamaaviettiäni ja epäsosiaalisuuttani. Ja joka ikinen kerta lapsikolmikko nosti silmänsä tekemisistään ja hymyili tyytyväisenä. Äitinsä ilmoitti, että "Mene nyt vain kuule ihan rauhassa sinne ulos, kaikki on hyvin." Miesväellä oli omat juttunsa.

Minä niin tykkään kun on tällaista perhettä, jokainen saa olla täsmällisesti oma itsensä. Me ehdittiin kyllä tyttöjen kanssa oikein hyvin käydä antoisa Särkänniemi-garderoobi- ja tyylikeskustelu. Mieltymys merihenkisiin vaatteisiin yhdistää meitä. 

Huoltajan lupa kuvan julkaisemiseen on pyydetty ja saatu.

Lapsiperheen piti jatkaa matkaa, mutta minulla jatkui eilen samansuuntaiset teemat, kun lähdin naapureiden kanssa ihan kertakaikkiaan toiseen kaupunkiin 10-vuotissyntymäpäiville. Minulla on senkin ikäinen kummineito, mikä saa kylläkin keski-ikäisyyteni korostumaan, vaikka onkin ihanaa. 

Tyyliteema jatkui keskusteluissa juhlakalun serkun kanssa meno- ja paluumatkoilla, hän oli erityisesti panostanut kampaukseen. Minä kadehdin aidosti niitä hiustelaittotaitoja, en ole koskaan oppinut tälläämään takatukkaani kunnolla. Puhumattakaan hiuskoristeiden oikeaoppisesta kiinnityksestä.

Hyvää vaihtelua tuli mökkitontilla ryvettymiseen näistä nuorten naisten kanssa käydyistä ulkoasuasiapuheista, ja muistutti minuakin siitä, että ihmisten ilmoille tässä on kohta taas sopeuduttava.

Varasin ensi viikolle kampaaja-ajan. Pitää ehkä ottaa sitten Suuri muodonmuutos -kuvat. Niin on mielenkiintoiseksi kehittynyt meikäläisen look täällä Ryötönperän rämeissä. Ja ihan hyvä niin. Kyllä sitä ehtii taas arjessa hapuilla ryhtiä ulkomuotoon.

Sitten oli paikallinen ystäväpariskunta kylässä kaiken kukkeeksi, eikä puheenaiheista tullut loppua ollenkaan. Tuskin koskaan tulee. Miten tässä ehtii edes sulattaa kaiken sen, mitä on tullut keskusteltua ja ajateltua. Minä olen niin hyvilläni, että sellaiseen on ollut aikaa. Voi että. Tuli todettua yhteisesti myös se, miten pitkillä tauoilla tapaamisten välillä ei tunnu olevan mitään merkitystä - siis ystävyyden syvyyden suhteen. Kaikki aikuisethan sen tietävät toki, harmittaa että lapsena tuli ylipäätään moista murehdittua.

Iltoja on istuttu mm. maalaisperunasalaatin äärellä.

Olen alkanut jo vähän jännittää, miten kissat sopeutuvat takaisin kotiin. Viime yöksi toinen unohtui ulos. Hän oli sisäänpääsyä odotellessaan tappanut aikaa ja päästäisiä. Niitä oli hengettöminä melkein jonoon aseteltuina odottamassa terassilla. Varsinainen aamulahja. Saunapolullekin oli laitettu yksi, oikein keskeiselle kohdalle, että varmasti huomaan. Kyllä kissa emäntänsä reitit tietää.

Niin, että saadaan varmaan sitten kotona kuunnella ainakin muutama yö mouruamista, kun kulttuurishokki iskee katteihin. Varmasti protestoivat vankeuttaan. Olen pohtinut, että missä vaiheessa nostan kuljetuskorit esille. Hyvissäkö ajoin, vai pidänkö piilossa loppuun asti. Jos kissat ymmärtävät, että kaupunkiin palaamisen aika on lähellä, saattavat hyvinkin karata metsään. Sellaista minä en voi antaa tapahtua.

Aamunukkumiskierteellä voi olla osuutta siihen asiaan, että ärsyttävästi olen välillä alkanut taas murehtia öisin. Maailman turhin luonteenpiirre. Tietenkin arkeen palaamisen läheisyys vaikuttaa ajatuksiin varmaan, ja silläpä päätinkin tosiaan ottaa vielä erityisen rennosti. Paremmin sellaisesta plussan puolelle jää, kuin jostain järjettömästä loppusiivoilusta tai asiallisten asioiden pähkäilystä. 

Toistan itseäni, mutta kyllä ne arkihuolet todellakin osaavat odottaa ihmistä. Elämään kuuluvat ja jossain määrin ovat kaikille samat. Niin minä olen ajatellut tässä myös vuodenajasta ja lomien loppumisten läheisyydestä. Ollaan yhtä suurta vertaisryhmää kaikki, kun elokuu koittaa.

Sen myrskymaanantain kuusenrisuhakkeen minä sirottelin ruusutarhan lisäksi Japanialaisen puutarhan tulevan polun merkiksi. Sitten tramppailin sitä edestakaisin pollevana. On aika eksoottinen tunne, kun pienet havunneulastupsut tunkevat reikäkengistä sisälle villasukkiin pistelemään. Oikein luonnon vyöhykeakupunktioterapia.

Huomenna minä aion jatkaa ehkä vähän sitä hommaa, sillä nyt lämpiää jo sauna ja aurinkokin alkaa häikäistä koivun takaa niin, että voisin hetkeksi ummistaa silmät ja vain haaveksia. Tästäkin on tulossa hyvä ilta. Radiossa puhuvat viisaita, rantakoivikko romanttisesti havisee ja vastarannalla on näköjään koiriakin uimassa. Joku on soudellut onkimaan, linnut nappailevat hyönteisiä lämpimältä haiskahtavan järviveden pinnasta.

Laitoin juuri yläpihalle tekstiviestin, että jos vaikka oman maan mojiton saisin rantaan, niin olisin vielä tyytyväisempi. Ihan degeneroitunutta meininkiä, niinhän sen kuuluu olla.

(Sainkin gin tonicin, mutta ei se mitään.)