Katseenvangitsijoita, huomionkiinnittäjiä

Nyt kuulkaa peukut pystyyn, että vanhimman pikkusiskoni keskimmäisen tyttären korvatulehdus saadaan aisoihin. Siis tietenkin ihan lapsiparan itsensä vuoksi, mutta myös siksi että huomenna on historiallinen päivä, kun saan kaikki kolme siskoani meille kylään. Paitsi, jos korva sen estää. Ei saa estää. Sitäpaitsi, miten voi ihminen mennä muka sunnuntaina noitimaan jos on sairaana. Sehän on suoranainen ihmisoikeusloukkaus, jos korvatulehduksen vuoksi nuoriso on estynyt virpomasta.

Minä vanhimpana siskona aion tehdä dinneristä spektaakkelin ja valmistaa sisarille kunnon risottoa. Hehän ovat aika persoja hyvälle ruoalle. Tykkäävät myös raa´asta kalasta, mitä minä en voi kylläkään sietää enkä siksi tarjoile sellaista. Johtuukohan tämä mieltymyspoikkeamani siitä, että meillä on eri äiti. Paitsi että kyllä minunkin äitini tykkäsi kalasta kuin kalasta. Vain minä olen sellainen pullamössöihminen, että kypsää pitää olla. No joo, minultahan ei siis ole kysytty ruokamieltymyksiäni vaan on toivottu että vastaan Viisi kuvaa arjesta -haasteeseen.

Tuo pääsiäishenkinen kuva ei vielä edusta arkikuvaa. Laitoin sen vain tänne elvistelläkseni saamillani korteilla ja muistutukseksi, että sunnuntaiksi pitää hankkia vielä yllätysmunia. Jos vaikka tulee naapurin Minerva tai takapihan pikkupoika virpomaan. Ihmeellinen poika, ei pidä mansikoista. Mutta muuten on kyllä ihan mukava. 

No mutta, asiaan. Päätin siis yhdistää Viisi kuvaa arjesta kaikki samaan päivitykseen. Valitsin sellaisen soman näkökulman, ja kerron sitten kuvien ulkopuolelle jääneistä arkiasioista. Niin jokainen voi sitten kuvitella ne inhorealistiset yksityiskohdat juuri niin siedettäviksi kuin psyyke kestää.

Kuva 1

Olen tarkka siitä, että jokaisessa huoneessa pitää olla katseenvangitsijoina nättejä kohtia. Makuuhuoneessa sellaista edustaa kuvan matkalaukkukasa. Saatan aamuisin aika pitkäänkin istua sängyssä heräämässä (Herään usein ennen herätyshälytystä, koska vihaan sen ääntä, enkä varsinkaan koskaan torkuta, mutta useita minuutteja saattaa kulua istuksimiseen.) niin tuijotan ja ajattelen matkalaukkuja sekä niiden ympärille siroteltua taidetta ja kirjakasoja. Jopa ihmisiä, jotka niihin liittyvät.

(Ajattelen minä usein aamulla myös työpäivän jälkeistä iltaa ja lenkkeilyä. Mietin, että tuleekohan tänään se ilta, kun lähden lenkille. Toistaiseksi olen ollut nojatuolini armoilla. Siinä on jokin ihmeellinen selluliittia puoleensa vetävä magneetti.)

Matkalaukkujen ansiosta ei katse osu lattialla lojuvaan imuriin tai lamppuvaijeriin, jota käytän nykyään pyykkinaruna koska kuivausrumpu on rikki. Saattaapa jäädä huomaamatta myös pöly- tai kissanoksupallerot lattialla. 

Olen suunnitellut, että matkalaukuista saisi kauniit pedit kissoille. Jos ne leväyttäisi auki ja laittaisi sisälle pehmikettä. Ehkä olenkin nähnyt idean jo jossain naistenlehdessä. Meidän kissoilla on kyllä jo omat korit ja yksi perintöpetikin. Ihan ovat hyvässä käytössä.

Juuri isäksi tullut valokuvaava ystäväni oli keksinyt tällätä vauvansa tuollaiseen matkalaukkuun hellyyttävän muotokuvan ottamiseksi. Minä kyllä pikkuisen puolustin sitä lasta, että jotain rajaa sentään. Vaikka ihana kuva se oli, en minä sillä. Kohta se pieni on varmaan hedelmäkorissa tai työkalupakissa.

Kuva 2

Omien sänkyjensä lisäksi kissat lepäilevät myös ihmisten sängyssä. Ihmisten kanssa tai ilman. He ovat lepopaikkojensa kanssa hyvin päättäväisiä ja mieltymykset vaihtelevat. Hyvin dramaattista on, jos menen ehdottamaan siirtymistä. Niin kuin esimerkiksi tänään, kun on lakananvaihtopäivä. Tai siis pitäisi olla, jos minulla olisi sydäntä raastaa nukkuva kissaeläin pois sijoiltaan.

Olen käynyt jo pari kertaa vieressä pällistelemässä ja lakana-aikeissa. Mutta tungenkin vain naamani keskelle turkkia ja mölisen sinne hellyyssanoja. Yleensä se koetaan vaivaannuttavaksi ja saan palkinnoksi vain katkonaista kehräystä, joka kehittyy hyrinäksi vain jos ymmärrän ottaa pärstäni pois ja lopettaa löpinät ja sen sijaan antaa esimerkiksi korvahierontaa, josta Tumppi tykkää. Heljä-kissa on enemmän niskahieronnan ystävä.

Pakko ne lakanat on vaihtaa, se on se arkifakta. Joskus nimittäin kissoilla tulee paha olo lattian lisäksi myös ihmisten sängyssä. Sattuikin kuvaan juuri sellainen osuus minun peitostani, että siistiltä näyttää. Voin perjantain kunniaksi vielä kertoa senkin, että en todellakaan vaihda lakanoita joka viikko. Puhumattakaan, että sisäinen marttani ajaisi minut petivaatteiden tuuletushommiin. Oikeastaan koskaan. Kamalaa. Vai hyväkö? Olemmeko juuri siksi niin terveitä (kop, kop), kun ei ole ylihygienistä?

Kuva 3

Ylläoleva kuva on vessasta. Kyllä vaan. Sellaiseen sorruin, itseäkin ihmetyttää. Vaan tällä viikolla arkeani on sulostuttanut kuvan kasvovesi, joka ensin loppui mutta hankin lisää heti. Esimerkiksi siivouspesuaineita voi hyvinkin unohtaa ostaa pitkäänkin, mutta kasvovettä ei koskaan. Kyllä minä käytän Siwankin tuotteita, mutta työmatkan varrella kun on muitakin putiikkeja, niin joskus kuulkaa oikein ostankin jotain. 

Olen ollut huomaavinani, että tuolla kasvovedellä on ihan oikeasti sellainen piristävä vaikutus. Vai voisiko pikku punoitus johtua siitä, että olenkin sille vähän allerginen? No, pienempi purkki on rasvaa. Ei mene sen kanssa lotraaminen ihan samalle elämystasolle kuin naaman putsailu, mutta ihan kivalta näyttävät purkit vierekkäin.

Taustalla näkyykin Matrikkelitaiteilijan ottama taidevalokuva siitä, kun yksi ystävämme oli kerran "pikkuisen" raskaana. Heh. Sen lisäksi minulla on veskissä kivi- ja simpukkakokoelma ja kaikkea muuta kivaa suuntaamassa katsetta pois esimerkiksi peilin roiskeista. Ettekä te todellakaan halua nähdä miltä siivouspuuskaani odottava pikkula meillä tänään oikeasti näyttää. Onneksi tulee ne siskot huomenna, niin on pakko siivota. Ja kyllä minäkin siististä kodista tykkään, ihan totta.

Kuva 4

Tauluasetelma on seinällä viemässä huomion pois niiden kulmilla nurkassa olevasta kissanhiekkalaatikosta. Ehkä juuri siksi meillä vierailevat ihmiset eivät koskaan pysähdy tämän ylpeyteni äärelle, vaikka niin aina toivon. Oikein kohdevalonkin olen laittanut. Ihanaa, että voin esitellä verhokiskon ympärille rakentamani kokoelman edes täällä. 

(Heikki Salon laululyriikassa - josta pidän paljon - ja nimenomaan Voipallo-laulussa on sanottu "Elämä on kissanhiekkaa arjen pesuvadissa", minä muistan sen aina kun siistin kissojen vessaa, joka meillä onkin usein paremmassa kunnossa kuin ihmisten toiletti.)

Kiskolla roikkuu lahjakkaan tytärpuoleni grafiikkaa. Äidin kehystetty nuoruudengrafiikka seinällä todistaa sen, että äitini laji oli ehkä sittenkin enemmän se taidemaalaaminen ja suuret linjat. Mutta juuri tällä viikolla kun pohdin, että mistä löytäisin 1970-luvun todistusaineistoa äidin uralta skannattavaksi, niin tajusin että siinähän sitä nenän edessä roikkuu omassa eteisessä - pieniä teoksia äidin ensimmäisten virallisten taideopintojen ajalta.

Saan niistä oivallista täydennystä aloittamaani historiikkiin (klik - jos et ole vielä käynyt katsomassa - tämä on myös mainos).

Arkeen liittyvä asia on myös se, että en ole pyyhkinyt taulujen laseista pölyjä. Koskaan. Putsaussuihke on jo hankittu.

Kuva 5

Keittiö. Kodin sydän, todellakin, jossa minä vietän suuren osan kotihereilläoloajastani. En siis minkäänlaisena hengettärenä kovinkaan usein, vaan koska nojatuolini on sillä tavalla kätevässä paikassa, että näen siitä olkkarin sohvalle ja siellä sanomalehtiään lukevaan mieheen. Voin sitten aina löpistä kaikenlaista kuvitellen, että mies kuuntelee.

Kuten kuvasta näkyy, olen yhtäkkiä ihastunut Pirkka-Reilunkauppa -neilikoihin. Lisäksi tälläsin pöydänpäätyseinään viikko sitten pikkuisen peilin, perikunnan aarteita sekin. Niitä kun katselen, niin en aina huomaa seinän punaviinitahroja. Pitäisi maalata koko seinä, koska punkulla on taipumus imeytyä. 

Olen ajatellut, että no onpa sitten tosiaan elämän merkkejä. Punkkuloiskeet eivät tällä kerralla ole ollenkaan minun aikaansaannoksiani, vaan miesväen. Puolisoni ja työkaverini täällä kerran kävivät innokasta keskustelua - miesjuttuja kuulemma, eikä minua huomioitu ollenkaan, viritin Apulaisen kanssa olohuoneeseen jopa karaokelaitteet, mutta ei - niin sen tuoksinassa tapahtui tuo seinän tahrinut pieni onnettomuus, jolta keittiössä aina lojuva läppärini välttyi kuin ihmeen kaupalla.

Se olisikin ollut jo toinen kerta, kun tietokoneeni tuhoutuu punaviinistä. Ensimmäisen kerran niin tapahtui pari vuotta sitten, kun Sisustusgurun kanssa kuunneltiin vähän orpojen muistomusiikkia youtubesta...

Noin. Siinä oli viisi kuvaa, ja asiaa olisi vielä vaikka kuinka. Höh.

Meillä on käyty esimerkiksi Suuri Siilikeskustelu tällä viikolla, ja mies kysyi mikä tekee linnuista siiliä tärkeämmän, miksi olen ruokkinut lintuja, mutta en nyt liota kissanraksuja pihalla heränneelle siilille. Iltaisin myös sepelkyyhkypariskunta purputtaa vaahterassa.

Lisäksi arkeeni sisältyy taimikuulumisia. Poikkeuksetta, kun tulen töistä kotiin, tepastelen kengät jalassa ja takki päällä suoraan taimien luokse katsomaan olisiko noin 10 tunnin poissaoloni aikana tapahtunut jotakin ihmeellistä. Olisiko esimerkiksi omenan iduista merkkejä. Ainoa, joka sikiää näköjään pyhästä hengestäkin, on tomaatti. Melkein jokaiseen taimipurkkiin on alkanut ilmaantua yllätyslapsia. Niitä punkee esimerkiksi ihan nurkasta tai jostain, vähän niin kuin salaa:

Bonuskuvana skannauksen saldoa. Minulla on taas uusi skannausmotto - Kyllä skannattaa! - koskahan innostukseni hiipuu. No, kuva on vuodelta 1969, ja siinä ymmärrykseni mukaan baskeri päässään tekee taimihommia isoisoäitini. Olenkin alkanut pohtia kukkahommiin liittyvää vaatetustani uudelleen, ja koska en ole löytänyt UFFista sopivia lappuhaalareita, olen miettinyt josko sittenkin kunnioittaisin esiäitini perinteitä ja ottaisin käyttöön baskerin ja esimerkiksi perhearkistojen aarteen, Marimekon taskumekon. 

Se on kyllä minulle liian suuri, ja näytän se ylläni jotenkin Pikku-Myyltä, vaikkei nutturaa olekaan.

Tätä äidinäidinäitiäni en koskaan ehtinyt tavata, tuntuu mukavalta kun hän on nyt tuossa kuvassa. Vähän niin kuin tunnettaisiin. Taimijuttuja voisi meillä olla, hyvinkin.