Vailla varsinaista suunnitelmaa

Terveisiä joululomalta! Ollaan oltu kohta vuorokausi mökillä ja minä olen ehtinyt tulla jo vaikka minkälaisiin johtopäätöksiin. Sananmukaisesti - itse asiassa. Ylitin nimittäin itseni ja kaikki odotukseni setvimällä kärsivällisesti muutamat jouluvalot ja -johdot. Mies auttoi vain viimeisessä syherössä, koska sormeni olivat kohmeessa. Mutta kyllä oli hieno se lähes solmuton valonauha pitkänä matona pihalla! Siis ennen kuin virittelin sen sireeniin. Siinä ei koskaan ennen ole jouluvaloja ollutkaan.

Ei haittaa, vaikka yhdessä pätkässä ei lamput syty. Eihän se pimeässä näy.

Toinen johtopäätökseni on ollut se, että eihän sitä nyt herranjestas voi viimeisenä adventtisunnuntaina siivota. Pidetään huomenna sitten kunnon ihmisten maanantai ja pistetään imuri laulamaan. Kyllä ne pikkuhiiren kakkakikkaleet keittiön lattialistan juurella siihen asti säilyvät. Niin kuin säilyvät muutamat siirtokasatkin. Piti nimittäin raivata joulunvietolle pikkuisen tilaa tupaan. Siinäpä se tämän päivän sisätyö oikeastaan olikin.

Vaikka heräsin jo viideltä odottamaan valoisaa aikaa, ja kyllä tuntui pimeä pitkältä. Miten minä sainkaan aikani kulumaan aamutakissa hissutellen. Ai niin, pidin takassa valkeaa. Ja setvin vanhat lehdet. Jätin esille lähinnä puutarha-aiheisia, jos tulee vaikka haaveiluhetki. Torkahdin loppuhämärässä kissan kanssa sohvalle ja siitä havahduttuani pistin pilkkihaalarin päälle ja lähdin ulos vailla mitään varsinaista suunnitelmaa.

No "luovuudeksihan" se sellainen tavoitteettomus yleensä ruukaa tässä taloudessa kanavoitua. Kun olin viettänyt pakollisen polttopuuhetken samalla säätä haistellessani, niin tartuin tosiaan liiteristä löytämääni jouluvalopesään. Sitten kun olin saanut sen hoidettua paikoilleen, niin tulin vuorostaan sellaiseen johtopäätökseen, että tänä vuonna Ryötönperän joulupolku ei ole ainoastaan Japanialaisessa Puutarhassa kuten viimeksi, vaan se alkaa jo Lasipaviljongilta.

Pitihän minun saada jokin tekosyy hengailla hieman yllätyksettömästi taas kasvihuoneella.

Kerran vuodessa sitä voi meikäläinenkin nostaa sukset esille, ja niin tapahtui tänään. Olin tosi tyytyväinen ja huvittunut suorastaan luomastani elämänmakuisesta tilannetunnelmasta. Ihan kuin joku olisi juuri hiihdellyt pitämään glögitaukoa meidän huvimajassamme. Ihmettelin vähän, kun mies ei kommentoinut mitenkään tultuaan ruokakaupasta, sillä itse käytin aika monta pitkää tovia suksiasetelmaani ihaillen.

Mutta sitten ymmärsinkin, että miestä huoletti kasvihuoneen kattoon jumittanut yllätysjää, jonka vuoksi lumi ei sujahdakaan itsekseen alas. Piti sitten iltapäiväglögi nauttia tämän ongelmanratkaisun ääressä. Tuli siinä samalla kirkkaassa luonnonvalossa todettua, että se on heti keväällä alettava fiksailla paviljonkia. Minulla on ikkunanhuolto- ja maalaushommia, ja miesväki laittaa katon uusiksi. Että sellaista. Tavallaan ihan kiva joululahja tämä tällainen yhteinen kevään suunnittelu.

Ehkä vähän ihmettelin kyllä sitäkin, ettei mies ylistänyt improvisoimaani "joulukori+havut" -asetelmaa siellä kasvihuoneella. Hän lähinnä kaipaili siihen lisää koristeita. Minä tunsin itseni vähän riittämättömäksi, sillä en ole vielä ehtinyt perikunnan joulukoristelaatikkoa avatakaan. Sanoin vaan, että joo joo - kunhan ehdin! Tulee siis lisää somisteita paviljongille, vaikka itse olin ajatellut että pelkistetty havuasetelma ikkunalla voisi aivan hyvin riittää.

Kuinkahan runsas minun joulupolustani tuleekaan, tässä on vielä pari päivää aikaa laitella kaikenlaista esille. Ja mitenköhän monet koristeistani sitten ovatkaan esillä kesään saakka. Kasvihuoneessa varisevat kuivat neulaset ja sireenin nuppujen seassa löpsöttävät surulliset jouluvalot vielä vappunakin. No, mutta täytyyhän perinteitä ylläpitää, sanon minä.

Johtopäätös muuten sekin.

Tunsin itseni sivumennen sanoen tosi nerokkaaksi kun keksin leikellä havuja sillä vempeleellä millä normaalisti kuuluisi leikata rautalankaa. Olen nimittäin kadottanut tänne jonnekin sekä Ryötönperän sakset että ne terävämmät oksaleikkurit, minne lie maastoon varmaan unohtanut ruostumaan. (Niin ja sitten kun rautalankaleikkureita tarvittaisiin, niitä ei löydy koskaan - olen salaa tylsistyttänyt rautalankahommissa perussaksia, ja mies aina ihmettelee niiden surkeutta... Jos nyt hankkisin uudet sakset vaikka pukinkonttiin ja pitäisin nuo rautalankaleikkurit jossain tietyssä paikassa, niin sitähän ei muita uudenvuodenlupauksia tarttisi tehdäkään! Mikä oivallus!)

Joulupolku jatkuu vasta talon nurkalle. Tässähän tulee kiire. Apulainen on huomenna tähän aikaan jo melkein matkalla tänne ja ylihuomenna meitä onkin jo neljä. Pitää ehtiä tehdä polku loppuun. Tämähän on vähän niin kuin pikajoulukalenteri, mutta isossa mittakaavassa. Minä en ole vielä ihan päättänyt, että miten minä polkuani jatkan. Noudattaako se täysin - niin kuin tähän saakka - tontin vakiintuneita kulkureittejä, vai teenkö saunapolulta jonkin yllätyskoukkauksen.

Tuleekohan sitä ensi yönäkään uni, kun pitää tällaisia miettiä.

Jotkut ottavat stressiä lahjoista ja ruoista, minä näköjään tänä vuonna tällaisista polkuasioista. Mitähän sekin minusta ihmisenä kertoo? Koska kyllä minä tiedän, että lopulta se olen vain minä itse joka aidosti kulkee "joulupolkuaan", ja muut saavat siitä sivutuotteena tyytyväisen emännän. Ei ehkä ihan huono sivutuote näin sesongin huomioon ottaen.

Miesväki saa pistää palasiksi vaikka kuinka monta sähkölaitetta "korjausmielessä" tuvan pöydälle ja Apulainen saa lukea kirjoja vaikka kaikki päivät - enkä minä vaadi mitään, ehkä. Siis jos saan polun valmiiksi. Sitten minä sitä voin tramppailla päivien valoisat ajat, tyhjentää mieltä ja kestää sitten ulkoilutankkauksen ansiosta pitkät illat. Ajatella, kun viikon päästä täältä lähdetään, on päivä jo alkanut pidentyä! Joulussa on paljonkin lohdullisuutta ja ihanaa armoa, mutta kyllä tietoisuus pimeyden taittumisesta on parasta.

Huomenna aamulla minä en ehkä voi odottaa päivänvaloa, että käynnistän siivoilutoimet. Ihan vaan ne pakollisimmat. Koska sitten olisi kätevää, jos voisin heti pimeyden hälvennyttyä haihtua taas pihalle. Pitäisiköhän sittenkin tänä iltana vielä laatia jokin suunnitelma, tärkeyslista josta voisin sitten aina viivailla asioita yli. Saattaisi tulla aikaansaava olokin kaupanpäälle, ja voisin säästää sen listankin sitten vaikka ensi vuotta varten. Unohtaa vieraskirjan väliin, niin että vuoden varrella käyvät mökkivieraatkin näkisivät miten tehokas osaan halutessani olla.

Toinen tarkistuslista pitäisi viissin tehdä puhelinsoitoista ja viesteistä. Varata niille jokin oma hetki, sillä listani on pitkä. On otettava yhteyksiä niihin ihmisiin, joille en tänä vuonna laittanut korttia tai lahjaa. Eli melkein kaikkiin. Tuli vahingossa aika krääsätön - suorastaan aineeton - joulu, ja veikkaanpa ettei se tule edes erityisesti kaduttamaan.

Ehkä soitellessa ja viestitellessä tulee vaihdettua kuulumisia enemmän kuin askarteluja tuherrellessa? Vaikka kyllä minä jälkimmäistäkin arvostan, siinähän tulee käytettyä aikaa ajatuksella ihmiseen jota haluaa muistaa. Tänä vuonna alhaisen vireystilani vuoksi tulee kumminkin toimittua nyt tällä tavalla. Hyvä niin.

Kamalan kiva olla tällä kauan odotetulla mökkilomalla, koko poppoo. Kissojenkin kanssa meni eilinen automatka aika hyvin. Jo Vantaalle mennessä oli oksennukset ja kakat tulleet, ennen Tuusulaa ne oli jo siivottukin ja loppumatka köllöteltiin. Heti piti kissaeläinten päästä pyryisään iltahämärään tsekkailemaan, että mökkitontilla on kaikki tallessa. 

Ja tänään meillä onkin ollut erityisen tyytyväisiä kissaeläimiä, ei minkään sortin valitusta, ei edes tyhjästä raksukupista. Tykkäävät kun saavat olla mukana. Oikein on ollut hempeitä hetkiä, ja vaikka täälläkin on tilaa, niin nyt ollaan koko lössi tuvassa takan liepeillä. Miehen kanssa odotellaan, että päästään kohta rantasaunomaan. Pieni keskeneräisyys siivoilun ynnä muun suhteen luo oikeastaan kodikasta tunnelmaa, radio soi ja illalla sitä voisi vaikka katsoa vähän telkkaria.

Paitsi jos tulee jokin muu inspiraatio. Esimerkiksi lueskenteluun tai pikkutavaroiden järjestelyyn. Valokuvien skannaukseen tai johonkin, mitä en edes vielä keksi. Ihanaa, kun saa tehdä mitä huvittaa. Tai olla tekemättä. Ja eiköhän tuo aamuöinen kukkumisenikin ala aika aikaisin painaa, jospa ensi yönä nukkuisin enemmän.

Tänään on käynyt järveltä navakalta tuntuva tuuli. Paitsi että pilkkihaalarissa se ei oikeastaan tunnu miltään. Olin kuulevinani niemen takaa myös joutsenten ääniä. Kailotin vastatuuleen, että nyt heti etelään, hölmöt. Jouluna on paljon pakkasta, lisäsin. Meillä on virtauksen takia järveä kyllä pitkin talvea sulana, mutta ei sinne nyt sentään tarvitse uiskentelemaan jäädä. Soitan kyllä eläinpuistoon, jos teen joutsenhavaintoja yli kymmenen asteen pakkasessa.

Olen muuten miettinyt, että voisinko jouluna ruokkia lintuja. En vissiin, etteivät erehdy luulemaan ruokalatilannetta pysyväksi. Viime vuonna lyhde ei kylläkään herättänyt yhdenkään siivekkään mielenkiintoa, että miksei sellaisen voisi näön vuoksi virittää joulupolun varrelle tänäkin vuonna.

Viime vuonna oli kyllä niin lumetonta ja synkkääkin, että siinä oli mielenkiinnolla vähän itse kullakin tekemistä. Nyt vaikuttaa olevan toisin sekä sään puolesta että muutenkin. Kunhan vaan saan päivät riittämään. Ja miksen saisi, nythän ollaan lomalla. Minulla on huomenna ja ylihuomenna oikein viralliset vuosilomapäivät otettuna, että ne jos mitkä oikeuttavat suunnittelemattomuuteen. Ei ole samanlainen tyhjä olo kuin ylimääräisinä arkipyhävapaina, jotka eivät nekään ole tällaiselle 3-vuorotyöläiselle mikään itsestäänselvyys.

Hän pitää petaamattomista sängyistä.
Siksipä meillä ei juurikaan pedata.

Sen verran minä jo ajattelin huomisesta alkaen tulevia vieraita - tai siis eiväthän he vieraita ole, vaan perheystäviä - että laitoin yläkertaan ikkunatähden. Se oli niin kätevästi ulottuvilla viime vuodesta jääneenä perikunnan kirjalaatikoiden päällä.

Olin niin ajatellut, että tässä miehen kanssa askarrellaan kirjoille vihdoinkin hyllyt. Nyt näyttää kyllä jo vahvasti siltä, että meikäläisen suurin puuhailuinspiraatio näkyy ulkoilussa ja loput ajasta saatan viettää tässä sohvannurkassa. Varsinkin, jos käy tällainen säkä niin kuin nyt, että ovat molemmat kissat kyljessä kiinni. Heillä on poikkeuksellinen vain noin viiden sentin hajurako toisiinsa, kun arkioloissa vaaditaan puolisen metriä. Eräänlainen joulurauhan julistus siis tämäkin.

Jatkamme tästä, rauhaisaa pyhien odottelua teillekin, ystävät!

Sunnuntaiden fani

Minulla on täällä kotona keittiön pöydän kulmalla koko viikon kiteyttävä asetelma, kuten kuvasta näkyy. Olen nyt tulossa sellaiseen johtopäätökseen, että jos haluaa joulumielen niin siihen liittyy ennen kaikkea ihmiset. Vaikka vieraatkin. Tai ehkä juuri he. Te. Ja heidän kanssaan hetken jakaminen. 

Minulla on tänä vuonna ollut vähän haasteita sesonkihössötyksen suhteen, ja olen päättänyt että hyvä niin. Antaa olla. Olen väsyksissä, ja jotta voi olla hyväksi ynnä hyödyksi toisille, pitää ennen kaikkea huolehtia itsestään. Tänä vuonna minulle se on tarkoittanut sitä, etten erityisemmin askartele kun ei kerran huvita. Ainakaan räpelöidä yksin. Palaan teemaan myöhemmin tässä tekstissä.

En ole erityisen järkyttynyt edes siitä, että halpispostimerkkipäivä meni jo, enkä minä ole lähettänyt vielä yhtään korttia. Huomaavatkohan vanhat kaukaiset ystävät ja sukulaisisotädit, että postin joukossa ei tänä vuonna olekaan meikäläisen räpellystä? Elvistelin töissä sillä, että tämä on ensimmäinen vuosi koko aikuisiälläni kun en ole lähettänyt joulukortteja postissa. Onko se nyt ylpeydenaihe. Ei ehkä minusta, sillä minä en protestoi postikrääsää vastaan - on ihana saada kortteja - vaan sitä vastaan, että ihmiset vetävät itsensä piippuun ennen juhlapyhiä, ja sitten ollaan ihan tööt kun pitäisi jaksaa viettää aikaa läheisten kanssa.

Minä olen päättänyt voida tänä jouluna hyvin.

Ei se silti tarkoita sitä, että olisin immuuni muiden raportoinneille ja ahkerien vaikka bloggaajien joulukalentereille. Yövuorojen välissä oli esimerkiksi pakko laittaa merisuolaa purkkiin - koska näin vinkin Kotipalapelissä, ja kokeilla "kiipeääkö" se laitoja pitkin vesitilkan ansiosta. Ohjeessa neuvottiin, että karkeaa suolaa. Mutta minulla oli vain hienoa:

Tuijottelin suola-astiaa, eikä mitään tapahtunut. Vähän lässähti tunnelma.

Mutta nyt minulla on tällainen jännä huurrepurkki, joten kyllä se toimi sittenkin. Jollain tasolla. Ihmeellistä!

No sitten töissä. Yövuoroissa. Olen ottanut jo vuosia sitten perinteeksi tilata nuorison piparkakkuillan omaan työvuorooni. Ideana siis se, että samalla pääsen itsekin vähän fiiliksiin. Joka vuosi se toimii. On aika kiitollinen tunne valvoa leipomishässäkkäillan jälkeen Helsingin yössä. Päivystää yhdessä joulutuoksun kanssa ja muistella sitä, miten kaulimet, muotit ja sokeripursottimet saivat alkuillasta kyytiä. Miten sain nähdä, miten esimerkiksi syntyjään eri kulttuurista oleva teini pisteli menemään suomalaisen kansanperinteen kanssa.

Miten meidän nuoriso halusi kuulla nimenomaan Varpunen jouluaamuna - kipaleen, josta minä en erityisemmin tykkää, koska se sattuu. Rakastan lintuja ja edesmenneitä läheisiäni, enkä millään jaksaisi kestää sitä ajatusta mitä laulu tarjoaa. Kerroin siitä nuorisollekin, ja he ehkä saivat ymmärryksen että aikuinenkin voi olla heikko ynnä hankala. 

Mahtavia hetkiä. On melkein unohtunut pakollinen hysteria. Paitsi että perjantaiaamuna yövuorojen jälkeen odotin kirjakaupan edessä, että ovet aukeavat. Enkä ollut yksin. Meitä oli muitakin lahja-ajatuksella liikenteessä olevia. Minulla oli listalla Elsa Beskow ja laulukirjat. Tänä vuonna minulta saavat lahjoja enimmäkseen lapset.

Ollaan yhdessä todettu, että meillä aikuisilla tavaraa on liikaakin. Ehdotin siskoille ja äitipuolelle, että jospa otettaisiin almanakkarumba ja sovittaisiin ajanviettoja talveksi. Se sai kannatusta. Tavaraa enemmän kaikki kaipaavat yhdessäoloa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei ole.

Silti minä pidän kiinni tietyistä perinteistä. Yksi niistä on Stockan jouluikkunalla liikuttuminen. Yövuoroväsymyksessä se on todella helppoa. Kiva, että on olemassa tavaratalon asetelma, jossa ei ole hintalappuja. Minä tykkäsin tänä vuonna eniten pöllöperheestä ja lentämään lähtemässä olevasta punatulkusta. Parhaimman kuvan sain silti hänestä:

Kun minä sitten tulin lopulta reissuiltani kotiin, aloin paketoida niitä kirjoja. Olin myös visioinut Suurta Askarteluhetkeä läheisiä muistaakseni, mutta nukahdinkin sohvalle. Glögi ja kynttilät odottivat koskemattomina, kun mies soitti työmatkaltaan ja herätti. Olin ihan tokkurassa.

Sen verran muistin päivän käänteistä kertoa, että toinen vanhoista kissoista jaksoi osallistua paketointiin. Sekin on kissaperheissä perinne. Että lahjoissa on reikiä ja teipeissä karvoja. Ei se ole vain ihmisten juttu, että yhdessä tekemistä arvostetaan. Meillä ainakin karvaperseet (anteeksi) tykkäävät aina osallistua.

Keväällä 17 vuotta täyttävä Heljä-kissa on muuten muistanut jälleen saunan. Hän käy nykyään sekä alku- että jälkilöylyissä. Pötköttelee tyytyväisenä lauteilla, vaikka asteita olisi yli 80. Alla olevassa kuvassa paketoiva Tumppi ei tule saunaan, koska pörheän turkin ansiosta on muutenkin aina lämmin.

Eikä siinä vielä kaikki. Onneksi! Minun pieni siskoni - joka toki on jo nyt ihan aikuinen äiti - on saanut hyväntekijäherätyksen kuulemma jo syyskuussa. Eilen minä olin mukana todistamassa sitä käytännössä. Voi jestas, että olen ylpeä hänestä. Rupattelin siellä vanhusten palvelutalossa ikääntyneiden lajitovereiden kanssa, ja yhdessä pohdittiin että mites niitä lankatonttuja tehtiinkään.

Harva oikein muisti, ja sovittiin että ensi vuonna me tulemme paikalle viisaampina valmiiden mallien kanssa. Paitsi että sitä ennen viedään samat paikalliset pikkulapsiperheet askartelemaan pääsiäistä. Pitääkin alkaa tässä kohta tipuaskarteluun, että pääsen taas pätemään.

Eilen vaatimaton askarteluintoni kanavoitui vain lippusiiman tekoon. Olin alunperin ajatellut sitä palvelutalon aulassa odottavaan kuuseen, mutta kun eräs rouva toivoi samanlaista itselleen niin minä annoin tekeleeni hänelle. Rouva jäi miettimään, että laittaisiko sen ikkunaan vaiko seinälle. Minä en koskaan saa tietää, mutta oli ihan palkitsevaa nähdä se, miten tarkkana hän oli tuotokseni suhteen.

Asuma-alueen lapset saivat hipelöidä rullaattoria kyllä, mutta lippusiimaan ei saanut koskea kukaan. Rouva ilmoitti, että väkerrykseni ansiosta hänellekin tuli nyt joulu. Minua jotenkin nolotti. Kummallinen tunne.

Lisäksi joulutapahtumassa kieriteltiin mehiläisvahakynttilöitä, ja minä herkesin muistelemaan miten minäkin aikoinaan tein niitä Taatan kanssa. Meillä oli Ryötönperän mökillä oikein kynttiläpaja, keittiön pöydällä ja isoäidillä meni sotkuihimme hermot. Valettiin nimittäin samalla vanhoja kynttiläjämiä viili- ja piimäpurkkeihin. Meillä oli Taatan kanssa niin omaa kivaa. Oikein kaiholla muistelen.

Tämä on mitä parhain vuodenaika ajatella kaikkea sitä, mitä on ollut. Mutta uuden vuoden läheisyys tuottaa jännästi myös suunnitelmia. Minusta tuskin tulee parempaa ihmistä, mutta aion panostaa sisältöhommiin. Ehkä ymmärätte, mitä tarkoitan. Muistetaan luonto, perhe ja ystävät. Käyttäydytään paremmin. Pistetään itsemme likoon. Tehdään sellaista, mikä on tärkeää.

Olenkohan minä etuajassa. Ei vielä ole uusivuosi.

Tulikohan tästä tosiaan nyt vähän ennenaikainen joulurauhan julistus? Ei se mitään. Minulla on aamukammassa enää kaksi yövuoroa ennen paussia. Lupasin juuri puhelimessa, että keskiviikkona voin mennä edes tunnelma-avuksi Sudeettisavolaisen muuttoon. Eilen autoin Matrikkelitaiteilijan olohuoneen rymsteerauksessa, ja muistelin mielessäni kiitollisuudella kaikkia niitä talkoita, joita olen Ryötönperällä pitänyt.

Roskalavatalkoot. Huussihommat. Perikunnan roudaukset ja muut. Polttopuut. 

Ei sellainen ole itsestäänselvyys. Saada jeesiä elämän käännekohtiin tai arkeen. On mahtavaa, kun voi joskus maksaa takaisin. Nyt on minun vuoroni.

Nyt minä jatkan sunnuntaita kotona. Minä olen sunnuntaiden fani. Mies toi työmatkalta tuliaisiksi sitruunalikööriä, mutta säästän sen jouluksi. Miten kiva sitten kaikkien mausteiden jälkeen tunnelmoida moisen raikkauden kanssa. Jos on pakkasta, laitan pullon terassille viilenemään.

Tänään soitti mökkinaapuri ja kysyi aikataulujamme. Oli ihana kuulla, että myrsky ei ollut kaatanut puita. Siellä maalla on kaikki hyvin. Ajatella, että viikon päästä saa olla itse sitä toteamassa.

Violetti täydellistää aamut (kahvikuppihaaste)

Lainasin tämän Eevan kuvan tähän alkuinspiraatioksi.

Sain Eevalta facebookissa kiertäneen viiden kahvikupin esittelyhaasteen. Minulla olisi kyllä ollut tänne taas kirjaraporttiakin laittaa, mutta kun huomasin että haluan ehdottomasti selitellä kuppivalikoimaani monisanaisesti, niin ajattelinkin nyt piinata teitä sillä. Voin vain kuvitella, ettei ehkä ole monenkaan lukijan kiinnostuksen top10-listalla tämä aihe, mutta minkäs teet.

Eikä minulla olisi kyllä mitään kerrottavaa olemattomista jouluvalmisteluista, pihamaa-asioista nyt puhumattakaan, joten siinä mielessä tällaiset haasteet tuovat vaihtelua kaamosajan teemoihin.

Eevahan on siis opiskeluystäväni 1990-luvulta. Meillä kävi sen kolmen vuoden aikana sillä tavalla, että aina kun ryhmäkokoonpanoja arvottiin, niin me valikoiduimme samaan. Todettiin, että se oli varmaan jokin merkki luomakunnalta, sillä lähtökohtaisesti olimme kai aika erilaisia. Mutta sitten kun meistä kasvoi läheisiä, huomattiinkin että pitkistä syvällisistä keskusteluista pitämisen lisäksi meitä yhdisti ainakin myös kevyenlainen huumori. Lopulta päädyttiin ihan tietoisesti tekemään lopputyökin yhdessä, mutta sitä ennen me oltiin jo valittu yhteinen työharjoittelu Virossa. Ja siihen liittyy tuo ylläoleva kuppikuva. 

Sakun lähiön rivitalonpäätymajatalon yössä tuli mm. laulettua täysikuun unettomuudessa ja pidettyä mahanpullistelukilpailuja. Meille sattui vaikka mitä kommelluksiakin. Kerran olivat molemmat Tallinnan silloiset pankkiautomaatit yhtä aikaa rikki, ja meillä rahat aika loppu. Meinattiin pistää joulukonsertti pystyyn Raatihuoneen torille, niin kuin kolehtikeräysmielessä. Siitä on nyt jo 19 vuotta aikaa, jestas sentään. Montakohan kuutamoyötä se vaatisi, että ehdittäisiin Eevan kanssa päivittää kuulumiset.

Saatiin Tallinna-kahvikupit lahjaksi omilta opiskelutovereiltamme, jotka tulivat opintomatkalle sinne. Me Eevan kanssa toimittiin vähän niin kuin oppaina. Minun kahvikupistani meni muutossa korva rikki, pitkään se toimi kynätelineenä mutta nyt näyttää siltä, että olen sen jossain siivouspuuskassani heittänyt pois. Pitää pian päästä tunnelmoimaan Eevan kupin luokse! Ihan tekisi mieli kirjoittaa kokonaismuisteloreportaasi siitä Viron ajastamme, mutta ehkä teen sen joskus toiste. Nyt eteenpäin.

Aasinsillat ovat ihania. Myös kummitätini oli Eeva. Tarkemmin Eeva-Liisa. Nyt tuossa alla kuvassa on häneltä perinnöksi valitsemani kuppi:

Minä otin itselleni kummitädin kupin muistojen lisäksi myös muotosyistä. Koska meille on kertynyt juuri tätä suoraa mukimallia enemmänkin, mikä on tavallaan kätevää. Oikeastaan hauskaakin. Mukivalikoima tiskikaapissa näyttää sopusointuiselta kun kaikki ovat samanmuotoisia, harmittaa vaan että keltainen suosikkikuppini meni sekin taannoin rikki. Sen minä olin hankkinut Koivukylän Valintatalosta kahvipaketin kylkiäisenä. Koko on tällaisissa mukeissa hyvä, eikä mieskään ruikuta liiasta koristeellisuudesta. Minä toteutan hörsyilykaipuutani enemmän mökkioloissa ja tyydyn täällä arjessa elämään ilman Arabiaa.

Vaikka kummitätini olikin minulle rakas, tuntui että tutustuin häneen vielä kerran uudella tavalla osallistuessani kuolinpesän setvimiseen ja tavaroiden läpikäymiseen. Niin siinä varmaan monella aina käy, ihmisestä löytyy uusia puolia vaikkei häntä enää ole. Kummitäti oli vähän samanlainen nättien asioiden fani kuin minäkin, keräilijätyyppi joka teki kodistaan tunnelmallisen kulttuurikeitaan. Ihailin sitä piirrettä aina, enkä ihan vielä ole pystynyt aivan samaan mutta pyrkimys on kova.

Valitsemani kummitädin kuppi oli yksittäinen kuriositeetti arvokkaidenkin astiasettien joukossa, ja jotenkin se liikutti minua. Eikä vähiten siksi, että näytti olleen kovassa käytössä. On kulunut, tummunut ja halkeillut. Ei todellakaan tehnyt mieli heittää sitä pois.

Kummitätini oli innokas matkailija, kävi Vietnamit ja Perut ja kaikki. Siitä siispä saankin seuraavan aasinsillan Albania-mukiin, joka on kyllä täällä blogissa näytetty ennenkin. Minun eksoottisin ulkomaanmatkani on siis tähän mennessä ollut työreissu Tiranaan. Ei ollut hirveästi aikaa tuliaisten hankintaan, joten turistikrääsällä mentiin. Paitsi töihin ostettiin hieno intarsiashakkisetti. Tämä pelkistetty mukimuoto mahdollistaa senkin, että on helppo ostaa matkamuisto täydentämään valikoimaa:

Albania-mukilla saattaa jopa tehdä vieraisiin suuremman vaikutuksen kuin kauniilla mutta hieman yllätyksettömillä klassikkovalinnoilla. Jos siis haluaa jotenkin säväyttää. Ja minähän mielelläni palaan harvojen matkojeni muistelointeihin, ja mikä onkaan helpompi reitti ottaa ne monologien aiheeksi kuin juuri kahvikuppi. 

Mies menee tällä viikolla työmatkalle Italiaan. Saankohan minä Milano-kahvikupin. Se olisi ihan perusteltua, sillä olen kerran yksin seikkaillut ja yöpynytkin Milanossa kun matkustin Firenzeen, jossa äiti oli maalaamassa. Minä kun en tykkää lentää, niin olin valinnut ottaa Milanosta junan Toscanaan. Niin, että jos meillä olisi kaapissa myös Milano-muki - tai edes Italia-muki - niin voisin kerrata saapasmaan reissujani kaikille meillä kahvilla käyville. Taidanpa tehdä tällaisen tuliaistilauksen tällä kerralla. Vaikka olin kyllä ajatellut enemmän viiniä, juustoa tai italialaista joulupullaa. Minä kerron sitten mitä sain, vai sainko mitään.

Siinä missä minä olen Italia-ihminen, isoäitini oli Ranska-tyyppejä. Hän tosin kävi siellä vain kaksi kertaa, eikä tuliaisissa ollut koskaan mukeja. Oli Renoirin ja Toulouse-Lautrecin painokuvia, Monet´n lumpeet vasta potin räjäyttivätkin ja niitä minäkin lukioikäisenä olin isoäidin kanssa ihan livenä ihailemassa. 

Parhaiten Leena kuitenkin muistetaan mieltymyksestään siniseen väriin. Ja siinähän ei ollut sitten mitään rajaa, kaikki oli nättiä mikä oli sinistä. Eli vähän överiksi meni joskus. Mökillä meillä on varmaan ainakin kymmenen marimekkomukia, joissa tosiaan on hallitsevana elementtinä isoäitini ihannoima isänmaallinen sinivalkoisuus. Minä olen yhden niistä mökkimukeista tuonut kotivalikoimaanikin. Että jos iskee ikävä maalle, voi tuntea olevansa vähän lähempänä kun juo aamukahvinsa isoäitimukista:

Sinistä väriä enemmän minä olen isoäidiltäni perinyt viehtymyksen itse Marimekkoon, missä siinäkin mennään välillä vähän rajoilla. En aina oikein osaa arvioida, mikä on oikeasti nättiä ja mikä sitten lopulta kuitenkin vain marikuosia. Aina vähän mietin, että pitäisi olla kriittisempi. Mutta toisaalta miksi sittenkään. Kun en minä nyt kaikkea silmään sopivaa ole heti ostamassa, luojan kiitos.

Ja sitäpaitsi kaikella on aikansa, myös sillä mikä näyttää ja tuntuu hyvältä. Niinpä suhtaudun nykyään jokseenkin vaivaantuneesti kahteen Marimekko-kuppiini, joiden ostotilanteen muistan itse asiassa aika hyvin. Oli jotenkin ahdistunut aika, eikä oikein vissiin rahaakaan liikaa. Minä kuitenkin sain jonkun ihme herätyksen ja päätin Marimekon alelaarin äärellä, että nyt minä ostan kaksi kahvimukia ja sillä siisti. Että jollain sitä saa ihminen arkeansa ilahduttaa kyllä.

Äiti oli silloin vielä hengissä, ja muistan miten kotimatkalla bussissa näpelöin hänelle tekstiviestin ja tunnustin heti mukitörsäilyni. Tiesin, että tulen saamaan siltä suunnalta ymmärrystä, sillä äiti(kin) oli perso mielentilaostoksille ja näteille tavaroille. Minä en ole enää ollenkaan varma, ovatko nämä kuppini nättejä, mutta siellähän nuo joukossa menevät ja muistuttavat ajasta, jossa mielentilani oli jotenkin epämääräinen vissiin sitten.

Nykyään minua viehättää vähän toisenlaiset kuviot, mutta en minä nyt sen takia mukikauppaan kumminkaan lähde. Varmaan on tullut vähän tavaraähky perintöjen kanssa, eikä ole tarvetta uusia astioita. Niiden kanssa eletään, mitä käsillä on - minkä koen itse asiassa jotenkin mukavan turvalliseksi.

Uskookohan kukaan, kun kerron että joka aamu minä arvon että mistähän kupista mutterikahvini joisin. Saatan ottaa käteen "vaihtelun vuoksi" vaikka minkä mukin, mutta jo kuukausia olen tuntenut voimaantuvani vain lilasta - vai mikä violetti nyt onkaan - kupista. Oikein pitää miettiä, että mistä se on tullut. On sellainen mielikuva, että suosikkikuppini taitaa olla tytärpuoleni vuosientakainen lahja. Ja hyvä lahja on näköjään ollutkin!

Minä en kotioloissa juo kahvia ollenkaan, paitsi aamuisin. Joten se on merkittävä yksittäinen vuorokausirituaali. Ei se näytä olevan ollenkaan se ja sama mistä mukista tulee aamukofeiinit ryystettyä. Ja jännä, etten vieläkään näin lähellä joulua ole siirtynyt punaiseen yksiväriseen mukiin. Jotenkin ei se vaan ei tunnu nyt oikealta. Vain violetti täydellistää nykyiset aamut. Kyllä ihminen on kummallinen.

Toisaalta, tämä tällainen pikkuasioihin takertuminen tekee elämästä mukavalla tavalla täyttä. Kyllä aika paljon menisi hukkaan, jos joka ikinen aamu olisi ihan yhdentekevää että mistä mukista juo. Kun ei se kerran ole, näköjään. Töissä minä juon päiväkahveja tummansinisestä teemamukista. Sekin on hyvä valinta, sillä muut työkaverit eivät niin piittaa siitä väristä ja niinpä tiedän koko työvuoron ajan mikä on minun mukini. Muilla menee välillä sekaisin, ja sitten tehdään turhaa tiskiä.

Minusta tämä oli hauska haaste, tämä kahvikuppihaaste. Oli niin kiire kertoilemaan, etten jaksanut lavastaa hienoja kuvia. Minä kaivoin vain kukkalamput esille, että sain edes jonkinlaisen valaistuksen aikaiseksi. Olisi vielä ainakin yksi musta muki, Wallace & Gromit -muki ja muutama muukin, jotka ansaitsisivat selityksen. Mutta viisi pyydettiin, ja minähän raportoin jo nyt tavallaan kuudesta jos Eevankin muki lasketaan. Hauskaa oli!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Tulin vain toivottamaan pikaisesti teille hyvät ystävät lokoisaa pyhää, jonka meille tarjoaa tämä itsenäisyyspäivä. Ensi vuonna se osuukin vissiin sunnuntaille, joten nautitaan nyt. Minä räpsäisin pari tunnelmakuvaa ihan vain pokkarikameralla, kun kunnon aparaatista on akku loppu ja piti nyt heti saada toteuttaa itseäni, kun tulitte mieleen. Yhtä tuhnuisia ovat kuvani kuin on sääkin. Emäntäkin on pikkuisen ryytynyt kun on vielä työviikosta väsy.

Eilen kun töiden jälkeen tapasin pari ystävää pitkästä aikaa, niin toisen ensikommentti oli, että miten sinä näytät noin ryvettyneeltä. Kamalaa. Kehtaako tässä tänäänkään ihmisten ilmoille lähteä vaikka on kutsuttu. Syytän pientä flunssaa, jota minulla ei tällä kerralla ole oikein ollut aikaa sairastaa levolla pois. Voin vaikka olla pikkuisen marttyyrikin. Ei vaiskaan, ärsyttää ihmiset jotka korostavat sitä miten sairaina raatavat. On aikuisen ihmisen itsenäisellä omalla vastuulla pitää itsestään huolta, turha ruikuttaa jos ei osaa, ja sillä siisti.

Ja ehdinhän minä tässä vielä ennen illanviettoa halutessani köllötellä, ihan on mukavan rauhallinen koti. Apulainenkin ilmaantui eilen illalla käymään ja vetelee tuolla vielä kodikkaasti sikeitä, vaikka puolen tunnin päästä tulee iltapäivä. Enkä minäkään tästä kyllä aio minnekään lenkille lähteä, vaikka toisaalta tuo tuollainen tuhnusää tekee kyllä hyvää hipiälle ja saattaisi meikäläisen ilmiasu raikastuakin pienen happihyppelyn tuloksena. Ehkä päiväsauna ajaisi saman asian?

Toivottavasti teillä on siellä yhtä leppoisaa! 

Illalla pääsee sitten arvostelemaan linnan juhlien pukuja. Kyllä siinä tulee itselle aina niin tyylikäs olo vaikka olisi mitkä retkut päällä. 

Tällä viikolla juttelin töissä nuorison kanssa itsenäisyydestä ja siihen liittyvä aiheskaala oli laaja. Käytiin Venäjät ja Lapin sodat, leipäjonot ja laitokset. Pohdittiin sitä, miten tämä nuori sukupolvi on saanut syntyä "valmiiseen maahan" ja sitä, olisiko erilaista jos Suomi ei olisi itsenäinen valtio. Minä en ole kovin kiinnostunut politiikasta, mutta sitäkin sivuttiin. Sananvapautta ja sensellaistakin käsiteltiin.

Vähän epäselväksi jäi, jaetaanko linnan juhlien loput ruoat köyhille. Puolen tunnin päästä alkaa Hakaniemen torilla Hurstin järjestämä itsenäisyysruokailu, ei ne voileipäkakkujen jämät ainakaan sinne ehdi. Kyllä tämä kontrasti jotenkin ehkä painaa mieltä, vaikka nuorisolle vähän itse presidentin kekkereitä puolustinkin. Selitin, että onhan se esimerkiksi hyvä tapa saada tärkeille asioille näkyvyyttä - siis sillä että ketä linnaan kutsutaan ja sillä tavalla.

Jännä nähdä, minkälaiset keskustelut tänä iltana ystävien kanssa syntyy. Meillä on joskus ajatuksissa ja mielipiteissä vähän hajontaa, ja sehän tästä elämästä varsin mielenkiintoista ja kivaa tekeekin. Kyllä olisi tylsää, jos kaikki vain keskenämme hymisteltäisiin ja nyökyteltäisiin yksimielisyyttämme.

Ei minulla oikeastaan ollut muuta mielessä nyt. Hyvää itsenäisyyspäivää sinne ruudun taakse, ystävä!

Likaiset mutta lämpimät

Otsikko ei suinkaan viittaa viikonlopun ajatuksiin - tai no miksei niihinkin - vaan minun sukkastrategiaani Ryötönperän rantasaunalla. Se herätti eilen miesväessä hilpeyttä, nimittäin. Minullahan on siis sellainen tapa, että. Kun lähden saunakamarista löylyihin, niin tietenkin pitää ottaa koko päivän pihakengissä hautuneet sukat pois. Tähän vuodenaikaan perussukkien lisäksi myös villasukat. Sitten minä siirrän jakkaran aika lähelle kaminan lämpöä ja tällään sukat siihen riviin kuivumaan ja lämpenemään.

Aina ne ovat pikkuisen nihkeät siinä vaiheessa päivää.

Perustelin miehille, että on sitten mukava pukea lämpimät sukat jalkaan, vaikkeivät ne aina ihan puhtaat ole, varsinaisesti. Mutta eikös villalla ole sellainen jokin vähän itsestään puhdistuva taipumus? Eli tavallaan, pelkät alussukkien vaihtelut riittäisivät. Jos muistaisi vain saunalle lähtiessään ottaa mukaan. Kun sitä sitten on siihen rannan tunnelmaan virittäytynyt, niin ei oikein millään huvita lähteä "ylös" mökkiin etsimään sukkia. Kun niitä on jotenkin niin vaikea sekalaisista kaapeistani sitäpaitsi löytää.

En siivonnut niitä (kaappeja) tälläkään reissulla. Niin tuntui pikavisiitiltä, että olennaisempaa oli olla päivänvalotunnit ulkona ja pimeän tunnelmat porukassa, kun oli ystäväkin kerran mukana. Siivoan joskus sitten. On tässä elämässä tärkeämpiäkin asioista. Eli jos kolmen viikon päästä tulee heti joululomalaisia mökkivieraiksi, niin vastaanottamassa on mm. sisävessan pommisotku ja yläkerran röykkiöt. Ei se mitään. Ehdin hyvin sitten tehdä pikkuisen joulusiivouksen.

Silläpä tänään olikin ihan hyvä vire kotiin lähtöön, kun tiedän että ensi kerralla ei tarvitsekaan sunnuntaina lähteä, vaan saadaan jäädä. Mahtavaa.

Minulla oli eilen koko päivän kamera mukana ulkona. Tai ei mukana, mutta terassin pöydällä odottamassa. Otin sen hollille valmiiksi, ettei mene sitten linssi huuruun jos tulee kuvauksellinen hetki. Olihan niitä hetkiä, mutta en minä kyllä niitä kuvannut. Tänään olikin ihana aamuvalo ja innostuin huurtuneista talventörröttäjistä ja heinänpätkistä. Niitä saatte nyt sitten tekin tässä raportissa katsella, ihan kuin suomalaiset eivät tarpeeksi tietäisi, miltä huurreluksus näyttää.

Se valaisee sopivasti kaiken ja kimaltelee, mikäli sattuu aurinko osumaan sopivasta kulmasta. Meidän tontille se ei pahemmin tähän vuodenaikaan metsän takaa ylety säteilemään. Onneksi kuukauden päästä saa alkaa taas nauttia päivien pitenemisestä. Voi alkaa tehdä kevätsuunnitelmia.

Vaikka tehtiin niitä jo nytkin. Tai siis ensi vuoden työlistaa, josta ehkä elokuuhun mennessä on noin yksi asia viivattu yli. On tärkeää, että on sitten kesäpuuhissa valinnanvaraa. Tekisikö terasseja vaiko rakentaisiko pienen vierasmajan sinne metsänreunaan. Vai keskittyisikö viljelyslaatikkoyksikön esteettiseen ilmeeseen ja ruusutarhan hoitoon. Olisi ollut esimerkiksi valokuvauksen - tai jopa suorastaan filmaamisen - ansaitseva hetki se, kun me kolme kailotettiin niityllä juuri hämärän laskeutuessa. Eli oli käsillä sininen hetki. Liekö Lasipaviljongissa vietetyn glögituokion ansiota, että alkoi taas puutarhaluovuus vaivata koko seuruetta.

Jokainen seisoi eri kohdassa niittyä ja visioi omiaan ja yritti markkinoida muille suunnitelmiaan. Ja minulla oli itsevarma olo, sillä onhan lopulta kyse minun kukkakedostani. Miehillä oli kyllä liikuttavan somat ja innostuneet ideat, että melkein onnistuivat aivopesemään minutkin niihin. Ja minähän oikeastaan suostun mihin vaan - melkein - jos minulle luvataan kuusikon pois raivausta metsänreunasta löytämieni vanhojen ruusupuskien kasvun tieltä.

Onneksi minulla oli saunallakin vanhojen Valittujen palojen ja taidekirjojen lisäksi muutama Kotipuutarha-lehti, niin jatkoin hetken naislöylyvuoroa odotellessani puutarhahaaveiluja. Oli ihana kesäkukka-artikkeli. Kuvien äärellä minä totesin kaiholla, että kyllä kyllä - on sitä meidänkin pihamaalla villiintyneitä akileijoja ja peurankelloja. Minusta akileijat ovat ihanimpia ja suojelen niitä kaikelta. Ei ole mitään selkeää kukkapenkkiä heillä - tai no ehkä takapihalla on vähän yritystä - vaan kukkivat vähän siellä sun täällä talon läheisyydessä. 

Olisi ihana tietää, että kuinka vanha akileijakantani on. Onko se ihan historiasta kertakaikkiaan, tontin torppuuden ajoilta, vai olisiko isoäitini niitä istutellut mahdollisesti. Hän oli kyllä enemmän orvokki-ihmisiä ja sinisen ystävänä rakasti myös Ryötönperälle villisti levinnyttä vuorikaunokkia, josta kyllä minäkin tykkään.

Onpa kiva näin ensimmäisenä adventtina ajatella kukkasiakin. Jos jouluksi ei tule lunta, niin voisin ehkä vähän raivata taas mökkitonttia. Nyt tuli tehtyä sen verran klapejakin - kiitos ystävän - että ei tarvitse ensisijaisesti alkaa puutöihin jouluvapailla, vaan saan osittain tehdä mitä huvittaa. Ja ruusupuskat ja Japanialaisen puutarhan polkuhommat tuntuvat nyt mielekkäiltä. Melkein tässä jo rentoutuu ajatuksestakin, vaikka onkin varhaisaamuvuoroviikko edessä.

Mutta on meillä luntakin silmällä pitäen suunnitelmia. Tehdään taas iglu. Tai ei mitenkään taas, sillä onhan tässä jo ollut pari välivuotta. Lisäksi kokeilimme eilen jätkänkynttilätyyppistä ratkaisua rannassa. Kun on niitä oksaisia puunrunkopaloja, joita ei millään saa klapimittaisiksi palasiksi vaan taipuvat vain sinnikkäiksi karahkoiksi. Niin niitä sitten voi kokeilla polttaa pihatulina.

Eilen kun yritettiin luomuna pelkällä tuohen sytysvoimalla saada sellaista syttymään, niin eihän siitä oikein mitään tullut kun puuaines oli vielä vissiin kosteaa. Ensi kerralla minä tirskuttelen pölliin salaa vähän sytytysnestettä, niin katsotaan auttaisiko se. Ehkä voisin opiskella aihetta pikkuisen netistä.

Jos ei jätkänkynttiläroihut onnistu, huomasin ajattelevani että joku joulukokko voisi silti olla kiva. Miten en ole aiemmin tullutkaan keksineeksi, että nimenomaan tämä synkistä synkin talviaika - se suorastaan vaatii kokkoprojektia! Ei ole edes metsäpalovaaraa, miten kätevää! Minä alankin nyt ehkä öiden unettomina hetkinä miettiä, että mitä kaikkea voisin joulukokossa polttaa. Siinähän saattaisi sivutuotteena vaikka vahingossa tulla suursiivottua.

Kasvihuoneen gögihetkessä eilen minä mietin, että tuleekohan paviljongin ikkunoihin jääkukkasia kun kerran olivat ulkopuolelta jännästi huurussakin. Sain vastauksen heti tänä aamuna, ja täyttymyksen toiveilleni. Oli kukkasia! Yöllä oli pakastanut vissiin ihan kunnolla - mikä meillä jäi illan huumassa kokonaan huomaamatta - ja aamulla oli luontohuurteen lisäksi tämä historiallinen Ryötönperän kasvihuoneilmiökin sitten. Kyllä oli nättiä ja emäntä hyvällä tuulella.

Itse asiassa hyvä mieli vallitsi kautta linjan. Ehkä ihan vähän perjantain pimeässä menomatkassa murehdin, että saadaanko lainattuun tila-autoon mahtumaan kaikki ne perikunnan taulut, joita siis mentiin hakemaan. Mutta kun mies heti eilen aamulla ensi töikseen testasi mahtuvuuden, niin minä rauhoituin siitäkin huolesta.

Kun oli se tasa-arvoinen avioliittolakiasia perjantaina koko ajan radiossa, melkein niin paljon että kyllästyttiin - vaikka sen puolella oltiinkin - niin syntyi heti mökin lämmityksen ja makkaranpaiston yhteydessä hauska väärinymmärrys. Minä sanoin miehille, että on meillä takkatikkujen lisäksi myös se ranstakka (yleisnimitys aika monelle asialle meillä), jolla voi paistaa useampiakin asioita takassa kerrallaan. Tarkoitin siis sitä ritilävälinettä.

Ystävä kuuli että transtakka ja kysyi, että mikä hemmetin transtakka. Ja minä sitten seksuaalisuusasioihin liittyvissä ajatuksissani kerroin, että meillä on täällä mökillä nykyään tällainen sukupuolineutraali Transtakka, joka lämmittää tasapuolisesti kaikille. Hihi. Juuri sitä yksinkertaisten pitkään toisensa tunteneiden ihmisten surkeaa huumoria. Mutta hauskaa, eikä niin sanotusti aukene muille kuin läsnäolijoille. Siinä mielessä kyllä kerroin sen nyt tässäkin vähän turhaan.

Poikkesin eilen naapurissakin ja sielläkin odotellaan jo joulunaikaa. Rouva mietti, mitähän hyvää syötävää valmistaisi meillekin joulutervehdykseksi ja isäntä lupasi tarjoilla konjakkia. Minä puolestani lupasin, että pidetään taas perinteiset pienet jouluistujaiset. Kloussataan vuosi yhdessä. 

Muuten minä en kyllä vielä somistanut joulua yhtään mökille, vaikka olin ajatellut kaivella tähdet ja systeemit valmiiksi joululomaa varten. Päätin, että ehtii ne sittenkin. Sentään sytytin takan päälle viime vuonna virittämäni tunnelmavalot eilisillaksi. Kiva oli huomata, ettei maku ole vuodessa muuttunut ja että valot näyttävät siellä ylhäällä yhtä kivoilta kuin muistinkin. Melkein teki mieli jättää ne lähtiessä palamaan, mutta sammutin sentään.

Jos siellä hämärässä mökissä joitakin henkiä liikkuu, niin eivät ne varmaan ole minun jouluvaloistani kiinnostuneita. Saanpa siitäkin sitten taas pienen ohjelmanumeron aikaiseksi kun möngin töpselille, riitelen tähtivalojen kanssa ja pohdin että silittäisikö joulupöytäliinan vaiko ei. Sentyyppinen stressi kuuluu asiaan sitten kolmen viikon päästä, kun laskeudutaan viikon maaseutulomalle. 

Minulla on aamukampa. Kuusi päivävuoroa ja neljä yövuoroa ennen joulupaussia. Välissä parit vapaapäivät ystävien ja perheenjäsenten tapailua varten. Kyllä tämä tästä, on marraskuustakin täyspäisenä selvitty eikä se ole mikään itsestäänselvyys ikinä.

Sesonkia, sesonkia.

Väkisinkin tuli viikonloppuna joulu mieleen, kun yövuoroihin mennessäni havaitsin että joulun ajan työvuorolistaa oli alettu suunnitella. Meillä on sellainen ihana tapa, että jokaisella halukkaalla on yleensä mahdollisuus joulun ja loppiaisen välissä saada pidempi vapaa mikäli sellaista toivoo. Minäkin saan, huomasin! Kyllä sillä voimalla (ja glögillä, piparkakuilla ynnä mandariineilla) jaksoi hyvinkin päivystää kaupungin öissä. Eikä tunnelmaa todellakaan latistanut hetken Helsingissä viivähtänyt lumen valkeuskaan, vaan mieleni kertakaikkisesti virkistyi.

Olikin jo aika. Viikolla olin niin känkkäränkkä ja kaikin tavoin haluton yhtään mihinkään, että aloin jo huolestua onko mielentilani kroonistunut. Ei ole. Kyllä on huojentavaa, huh. En onneksi ehtinyt heittää rumilta näyttäviä joulukorttiviritelmiä roskiin, enkä myöskään rikkoa mitään tai katkaista välejä kehenkään. Itse asiassa, tuli jopa pidettyä paria ystävyyssuhdetta yllä - joten loppusaldo viime viikosta on aika hyvä. Jos nyt kiinnostaa.

Meillä on miehen kanssa ollut viime aikoina liian vähän yhteistä aikaa, ja niinpä perjantaina yövuoroihin lähtiessäni ja miehen lepotilaa kadehtiessani ilmoitin, että sunnuntaina on muuten sitten meidän minipikkujoulut. Paistetaan pizzaa ja tähtitorttuja, ja sillä siisti. Piste. Ihan sai hyvän vastaanoton tämä päätökseni ja eilen mukavasti yhteistyössä saatiin tämä vaatimaton kekkeri järjestettyä.

Olikohan se nyt sitä kuuluisaa parisuhteeseen panostamista, en tiedä. Mutta viihtyisää oli. Minäkin olin huolehtinut, ettei illalla työasiat enää vaivaa mielessä - siis sillä tavalla, että piinasin minun jälkeeni päivystämään menevää työystävää kilometrin pituisella tekstiviestillä. Kun en ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi post it -lappuja työpaikalle. Oli nimittäin kiire bussiin ja kotiin.

Meille oli tulossa satsi polttopuita, ja halusin olla paikalla todistamassa ja tutustumassa tähän lähitienoon tyyppiin, jolta ei ennen oltu klapeja tilattukaan. Viikolla olin huomannut hänen ilmoituksensa kaupassa ja pakotin miehen lauantaina soittamaan, koska mielestäni tällaiset asioinnit ovat miesten hommaa. Ajatella, että joku tosiaan viitsii ajaa meille traktorilla kuormakauha täynnä polttopuusäkkejä sunnuntaina! 

Tunnelmani oli täydellinen.

Ja kun vielä oli pihamaalla rääppeitä lumesta, sain hyvän syyn pikkuisen leikkiäkin ja hilata puita takapihan kautta kellariin pulkalla. Maahan unohtuneita omenoita vain litsahteli saappaiden alla ja oli jotenkin irrationaalinen olo, kun nuoskaisessa sunnuntai-ilmassa alkoi leijua mädäntyvien omppujen itse asiassa aika miellyttävä makea haisu. Ja eipä aikaakaan kun siihen jo sekoittui juhlasaunan lämmittämisestä johtuva ihana savukin vielä. Sellainen pyhä saisi oikeastaan jatkua aika pitkään.

(Kysyin naapurin pikkupojalta, oliko hän ehtinyt yhtään näyttää rattikelkkaansa lumessa. Ei ollut vielä. Minua ehkä pikkuisen nolotti pulkkaleikkini, niin kuin tuosta näkökulmasta. Todettiin, että kyllä sitä lunta ehkä vielä uudestaankin tulee. Lasten takia tosiaan toivon, että tuleekin. Itselleni riittäisi vain pikkuinen kuura.)

Yhtään en kaivannut kaupungille joulukauden avajaisiin. Vaikka olin minä aamulla kotiin palatessani varmuuden vuoksi käynyt Stockmannin lasten jouluikkunan tienoilla, että jos olisin saanut varaslähdön. Visusti oli siellä vielä verhot kiinni. Pitää käydä liikuttumassa joku toinen kerta sitten. Sille vaan ei voi mitään, että se on aina sellaista. Vaikka itse kulutushysteria ärsyttääkin.

Minun on pitänyt koko marraskuun osallistua Joulun lapsi -operaatioon, mutta nyt näyttää siltä etten saa yhden yhtäkään kenkälaatikollista lahjoja aikaiseksi. Saamaton kutale olen minä. Lahjoitan sitten rahaa, edes. Se vaan on niin tylsää. Vaan kaiketi tarpeellista, en minä sillä.

Ennen kuin olin ehtinyt "kissaa sanoa", niin mies oli jo virittänyt takkaankin tulet. Ihan tosi tervetullutta, varsinkin kun minä olen pihistellyt sähköpattereiden kanssa. On kuule saanut vähän palellakin välillä. Vaikka minä kuulun siihen koulukuntaan, että mieluummin saa olla pikkuisen viileä kuin liian kuuma. Mutta rajansa kaikella. Jos pitää - niin kuin on pitänyt - oleilla kotonakin välihousut verkkareiden alla ja paksu aamutakki vielä kruunaamassa asukokonaisuutta 24/7, niin ei sitä enää pistä pahaksensa pientä lämpöaaltoa.

Siis tunnelman lisäksi.

Minä oikein räpsäisin teillekin siitä ihanuudesta kuvan, ja koska en ole maltillinen sisustusvalokuvaaja, voittekin havaita vasemmassa alakulman roskalaatikossa alkuviikon pizzapaketin kulmaa ja oikealla tietenkin lehtiröykkiön somistetuolilla. Jahka minä tästä aparaatiltani joudan, niin kohta on laatikossa sievästi klapeja ja Hesarit siirrettyinä eteiseen odottamaan urheilupuuskaani kohti paikallista lehtienkeräyspistettä. Se on inhottavasti ylämäkeen, niin kanniskelukävelyni siihen suuntaan aina vain siirtyy...

Hirveällä kiireellä minä siivosin viikon postit pois keittiön pöydältä, että sain sen minipikkujoulutunnelman luotua ennen saunaan menoa. Näköjään pitäisi useamminkin järjestää pieniä juhlatilaisuuksia, niin meillä saattaisi olla siistiäkin. 

Kaivelin kaksi glögilasia naftaliinista, oikein nekin pesin valmiiksi Hehkuviiniä varten. Miehelle automaattisesti sen pelkistetyn mallin ja itselleni tsaikan. Viime vuonnahan minä järjestin sen Suuren glögimukigallupin teille blogikavereille, ja tsaikka voitti tietenkin. Se oli kivaa. Jotain vastaavaa minä voisin kyllä tänäkin kaamoksena keksiä, olisi vähän niin kuin jännitystä ja ajattelemisen aihetta meille kaikille.

On niin kätevää, kun on pienet ilot. Vaikeampaa olisi, jos olisin vaikka kovin kiinnostunut autoista.

Ihan oikein havaittu, että taustalla siintää hyasintti ja sen kaveri. Toisesta tulee vaaleanpunainen ja toisesta valkoinen.

Nyt se kausi alkoi, eikä pääty meikäläiseltä ennen kevättä. Tai ehkä ei silloinkaan, sillä olen tainnut tuupata Ryötönperän maahan muutamia hyasintin sipuleita. Jonnekin. Ja sitäpaitsi meille on onneksi leviämässä se muualla Euroopassa jo kauan ollut tapa, että hyasintit ovat myös kevätkukkia. Minulla ei myöskään ole amarylliksia vastaan mitään, mutta ovathan ne vähän juhlavia. Näyttävät helposti meidän kodissamme liian arvokkailta. Tulee tunne, että pitäisi olla ehjän harmonista joka puolella.

Ja sitähän meillä ei ole. Huomasin mm. tänään kun raivasin yhtä suursiivouskohdettani. Sitten loppuikin puhti kesken, ja imuri lojuu nyt tuossa vieressä. Syynä on se, että lannistuin kaataessani pitkin lattiaa vahingossa miehen 2000 klemmarin laatikon. Mihin ihminen tarvitsee tuhansia paperiliittimiä, kysyn vaan? No ei se mitään, minähän voisin vaikka askarrella niistä jotakin.

Tavallaan se voi tehdä tästä kaamoksesta ihan vaihtelevaakin, kun on koko ajan jokin sesonkiin liittyvä kriisi. Viime vuonnahan minä sain sen aikaan mökillä paperitähtien kanssa. Tänään se tuli - siis klemmarien lisäksi - lempijoulusisustusvaloni kanssa. Halusin sen ikkunaan. Välttämättä. Juuri nyt. Kun naapureillakin jo on kynttelikkönsä, hemmetti.

Ensinnäkin piti tietenkin huomata, että perinteisesti pikkulampuista paloi vain puolet. Minä vaihdoin loppujenkin kynttilämallisten tilalle pienet hehkulampun näköiset. Jotenkin taidan tykätä näistä jopa enemmän. Sopivat teollisuushenkiseen romukotiimme paremmin.

Koska jumankauta tämä valo ei pysy ikkunassa suorassa, niin nostin sen välillä jopa kattoon keittiön lampun viereen. Kyllä oli typerän näköinen siinä, vaikka luulin että näyttäisi hyvällä tavalla omaperäiseltä. Mistä sekin tulee, että jouluvalojen kuuluu olla justiinsa ikkunoissa?

Odottelen tässä miestä töistään kotiin, ja luotan siihen että hän keksii jonkin hyvän systeemin, millä valo saadaan suoraksi, ikkunan suuntaiseksi. Ihan niin boheemi minä en ole, että minulle kelpaisi vinossa kenottava sinne päin -ikkunavalo. Luulevat pian naapurit meitä ihan toistaitoisiksi.

Onneksi ennen yövuoroja sentään järjestelin pihamaan lyhdyt uusiksi, oikein ne pesinkin kaikki. Otin myös puutarhakalusteet suojaan lumisateelta, niin että siinä mielessä ei tarvitse naapureiden ainakaan naureskella. Eivätkähän - jos nyt totta puhutaan - heillä varmaan sellaista tapaa olekaan. Aivan sympaattisia ihmisiä kaikki.

Lauantainakin kun kävin yövuorojen välissä kotona, niin vastapäisen talon isäntä kannusti minua kun yritin jäisessä rinteessä hiissata itseäni kotiporttia kohti. Oli jalassa kumisaappaat, kun en muitakaan kenkiä ollut töihin lähtiessäni keksinyt. Jos vaikka veronpalautuksista malttaisin ne uudet maiharit. Niin sitten olisi pari talvea taas pelastettu.

P.S. Minipikkujouluihimme kuului myös poikkeuksellinen ruokailu keittiön pöydän ääressä. Vielä epätavanomaisempaa oli kuunnella samalla musiikkia. Perehdyimme eilen Aino Vennan tuotantoon, ja erityisesti koin ihanaa haikeutta ja mökkikesän sekä sinisten öiden kaipuuta kuunnellessamme tätä: