Kunnossapitoa

Alkuviikosta tuli uiskenneltua aika synkissä vesissä. Aktivoitui vaikeiden vuosien muistijälki, minkä aiheutti koko elämänkaaren kannalta melko mitätön pikkuasia. Ihmettelin ilmiötä parin viisaan ja kokeneen ystävän kanssa (Kiitos!), ja todettiin että on se ihminen tosiaan kummallinen eläin. Että ei meinaa psykofysiikka uskoa sitä, mitä järki toitottaa. Että ei ole hätää, eikä ole suruakaan nyt, kaikki on tässä hetkessä hyvin.

Niin vain kuitenkin olin pari päivää niin ahdistunut, että aloin sittenkin epäillä vatsatautia. Saattoihan se osittain ehkä ollakin töissä pyörivää pöpöä, se kamala olo keskivartalossa. Kummasti se vaan juttelemalla helpotti, erikoinen virus! Heh.

No nyt on taas helppo palata noihin päiviin keveämmin ajatuksin, sillä piristyin jo lähtökohtaisesti keskiviikkoaamuna suunnatessani yövuoroista aamujunalla maalle. Edessä oli yhdennaisen kunnossapitokäynti mökille, enkä paluupäivää ollut vielä päättänyt. Sunnuntai oli deadline, mutta kas - olenkin jo kotona. Palasin eilen illalla, kun tuntui että kyllä se arktisella Ryötönperällä yksin pyöriminen tehtävänsä täytti jo ihan kahdessa vuorokaudessa.

Vaan sainpa pikkuisen valohoitoa luonnosta ja siten asiat taas asettuivat perspektiiviin. Mahakin rentoutui heti kun narskuttelin kaikuvin askelin mökin terassilla. Vähän se on muuten kummallisen meluisa se meidän sisäänkäynti, katkaisee hiljaisuuden niin kuin nyt lumen narskunta keskimäärin muutenkin. Tai suhiseva huppu päässä. Päädyin käyttämään löpsöttävää pipoa.

Olin etukäteen pohtinut miehelle ääneen sitä, että tuskin minä saunaa edes lämmitänkään kun oli luvattu niin kovat pakkaset. Näkis vaan. Kun olin ensitöikseni lapioinut polun rantaan, niin johan siellä paloi melkein samoin tein tuli kiukaanpesässä. Se on näköjään sellainen mökille saapumisen rituaali ja lopullisen mielenrauhan lähde, saada tössöttää rannassa, että ei sitä enää edes ihmiseltä itseltään kysytä. Vähän niin kuin automaattitoiminto, koska universumi tietää mitä tällainen pieneliö tarvitsee.

Sitäpaitsi rantaan osui siihen aikaan päivästä paras valo, ei tehnyt mieli olla varsinkaan sisällä mökissä ja liiterihommistakin olin tällä reissulla luvannut itselleni vapautuksen. Lasipaviljongilla oli niin paljon lunta, että päätin jättää sen rauhaan myöskin, ja aitassa olisi odottanut vain töitä. Ja kun saunarakennuksen päätehtävä on kuin onkin ihmisen rentouttaminen, niin sehän tietenkin veti puoleensa kuin magneetti konsanaan.

Siellä minä siis aluksi tunnelmoin, haaveksin taas välivuodenaikojen sumuisista säistä, iltaradion kuuntelusta ja näiden unelmien siivittämänä myöskin itse asiassa seurasta. Voin ihan reilusti tunnustaa, että tällä mökkireissulla en oikeastaan viihtynytkään niin hyvin yksin kuin yleensä. Onneksi se nyt ei ole mikään uusi ilmiö, niin selvisin toki aivan hyvin.

Naapurin rouva säikäytti vahingossa minut hiippaillessaan saunalle tervehtimään. Häntä aina niin kiinnostaa, että enkö minä pelkää mökillä yksin. On niin mukava vastata, että en enää. Ryötönperästä on tullut toinen koti, ja kukapa sitä nyt kotonaan pelkäisi. Muistan kyllä ne ensimmäisten hallintavuosieni syyspimeät yöt yksin, kun pulssi löi kaikesta tuhatta ja sataa, mielikuvitus laukkasi.

Nyt sitä tulee vain enemmän tarkkailtua vuodenkiertoa, kun on oppinut ynnä tottunut tontin tapahtumiin siihen liittyen. Valon määrä ja auringon kaari kiinnostaa tähän aikaan talvesta eniten, koska paljonkaan muuta merkillepantavaa ei yksinkertaisesti tapahdu. Minä ilahduin saunalle hetkellisesti osuvasta matalan auringon valosta ja laskin, että seuraavalla kerralla saatetaan saada siitä jo ihan kunnonkin näköhavainto, jota voi parhaimmillaan tarkkailla saunan terassilta. Kyllä oli kiva huomio se.

Ohessa teillekin havainnollistava kuva, johon merkkasin nuolella kohdan. Tuonne aurinko ehkä laskee ensi kerralla, kun ollaan paikanpäällä:

Jollei jopa pidemmällekin oikealle, mikäli menee yli kuukausi seuraavaan maaseutureissuun. Sillä asenteella minä ainakin nyt kävin, että ihan hetkeen ei tule mentyä uudelleen. Sen määrittelee sekä edessä oleva helmikuinen arkityötilanteemme että itse vuodenaikakin. Vasta keväällä alkaa taas tuntua järkevältä lähteä mökille työviikon päätteeksi ja palata sunnuntaina takaisin kaupunkiin.

Vaikka tästäkin retkestäni tuli lopulta vain kahden yön visiitti, niin siinä oli sellainen järki että ehdin tehdä vähän talvikunnossapitotöitä - muustakin kuin mielenterveyteni näkökulmasta. Vesiputket eivät olleet onneksi jäätyneet, ja nyt minä sitä ilmiötä ennaltaehkäisten lapioin kunnolla lunta pitkin talon sokkelia. Tunsin itseni ihan tosi tietäväksi maaseutuasujaksi, kun hangessa tällä asialla möyrin. Eikä sitä lunta loppujen lopuksi edes niin paljon ollut, ehkä 20-30 senttiä vaan. Sopivasti.

Sitten oli sisällä hiiriasioita. Kahden yksilön herrasväki oli keksinyt tulla tupaan melskaamaan ja ikävä oli huomata heidän löytäneen viimeiset leposijansa roskaämpäristä. Minä en lakkaa ihmettelemästä sitä hiirten kyseenalaista lahjaa päästä ämpäriin, mutta ei sitten sieltä pois. Eilen lähtiessäni nostin koko roska-astian pois alakaapista, niin ei pitäisi olla ensi kerralla raatoyllätystä siellä.

Hiirten kakkakikkaleita oli keittiössä, ja niinpä ensimmäisen illan saunanjälkeiseen - hohhoijaa, mitähän sitä nyt tekisi - pitkästymiseeni sainkin kätevän siivouspuuskan ja tyhjensin koko tason lempitokkeloistani, imuroin ja pesin kaiken puhtaaksi metsähiirten tuotoksista. Tulin siinä kyllä ajatelleeksi, että toista se on varmaan heidän kakkinsa bakteerilaatu kuin ehkä kaupunkilaisesti likaisempien siimahäntien. Eihän siellä meidän metsässä ole kuin puhdasta luontoa ja pahimmillaan pientä myyrärokkoa tai jotain.

Tallensin miehelle todistusaineistoksi hänelle(kin) niin rakkaan työtason siistinä:

Toisena iltana ladoin lautaspinoja ja kulhoja paikoilleen, mutta jätin tilaa kynttilöille. Sehän näissä yhdennaisen reissuissa tietenkin aina on, että eipä tule keittiön tasoilla ruokaa pahemmin laitettua. Ei ole taikinatokkeloita tai pastapaketteja keittiössä levällään. On nättiä ja siistiä. Mutta ei se kyllä seuraa korvaa, huomasin ajattelevani. Tai ainakin olisi ollut kiva, ettei olisi ihan yksin tarvinnut kynttilöiden ääressä tunnelmoida.

Kyllä siinä taas vähän sosiaalinen media ja chat lauloi, kun seurankipeänä laittelin kavereille viestejä. Kevätilloissa on sentään linnut ja kaikki muu havainnointi. Jäästä vapautuva järvivesikin. Ei siinä tule mieleen alvariinsa tietokoneen ääressä kököttää. Talvi-illoissa on vain itsenäinen hiljaisuus, jossa sinänsä ei ole mitään huonoa - hyvää tekee ihmiselle hiljentyäkin. Enkä minä kyllä laittanut edes radiota päälle ja Lentäjän pojankin kuuntelin youtubesta vain kerran.

Yövuorot kun painoivat taustalla, niin menin aikaisin nukkumaankin. Heräsin vasta, kun alkoi tulla valoisaa ja ajattelin, että jos sitä saisi elää talvella pitkään mökillä, niin saattaisi sitä olla levollinenkin. Mutta tietoisuus siitä, että pitkältä tuntuva kotimatka on ihan lähiaikoina edessä sai minut päätökseen, että pistän paikat kuntoon ja hoidan 400km jo samana päivänä pois. Miestäkin oli jo vähän ikävä kun oltiin nähty viimeksi maanantaiaamuna. Kolmivuorotyö tuottaa parisuhteeseen kätevää etäisyyttä joskus, mutta tykkään minä kyllä arkivapaistanikin.

Parhaimmillaan se voi tarkoittaa tällaista monipuolista viikkoa, jossa ensin hoidetaan palkkatyöt, sitten mökin talvikunnossapito ja päälle vielä yhteinen viikonloppu puolison kanssa kotona. Ei ihan huono kokonaisuus, sanoisin.

Torstaina ei keskipäivällä aurinko paistanut, kun kävin kameran kanssa vähän lenkkeilemässä. Oikeastaan oli aika nättiä mustavalkoista. Padolla näin ihan tosi monta majavien lattahäntäpolkua - kyllä ne erottaa muista jäljistä - ja ilahduin vallan, vaikken yhtään eläintä havainnutkaan. Naapurin rouva kertoi, että oli kerran aamuhämärissä tavannut joen rannalla jonkin tumman mytyn - eläimen - mutta ei ollut uskaltanut kävelysauvallaan tökätä. Ja hyvä niin.

Myöhemmin hän oli mennyt kävelykaverin kanssa päivänvalossa takaisin katsomaan, mutta eläin oli kadonnut. Saukkoa tai majavaa epäili. Miksi muut näkevät niitä, mutta minä vain jäljet? Ikuisuuskysymykseni on se. En minä mielestäni liikkuessani mitenkään erityisesti mölise tai kahise.

(Huokuukohan minusta villieläinmaailmaan samanlainen inhimillinen jännitys kuin kummitustenkin suhteen. Muut näkevät ja kuulevat kaikenlaista, mutta meikäläiselle henkiolennot ilmestyvät vain uniin tai valokuviin, niin kuin tälläkin reissulla kävi. No jaa, toki minä tiedän että ne ovat joitakin pölyheijastumia linssissä, mutta oli aika erikoinen yksi vihreä hyrrämäinen ilmestys useassa kuvassa mökin sisältä. Laitoin sen eteenpäin henkimaailman asioista kiinnostuneelle työkaverille, ihan huvin vuoksi. Järjen ääni minussa vähän latisti kummitustunnelmaa, mutta sovittiin työkaverin kanssa että pidetään joskus mökillä tutkimussessio.)

Tämän viikon eläinhavainnot rajoittuvat metsäjäniksen jälkiin ja junan ikkunasta nähtyihin kauriisiin pelloilla. Ei tullut junassa luettua yhtään, kun katselin maisemia. Niin minulle melkein aina käy, vaikka varaan mukaan kaikenlaista tekemistä. Siinä muutaman tunnin matkanteossa, on siinäkin jotain meditatiivista - olla ikään kuin kahden kodin välimatkalla, molempiin tavallaan ikävöidenkin sopivan haikealla tavalla. Kun ei sitä ihminen vaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, niin se on.

Kyllä minun olisi ollut turha sinne jäädä itsekseni hengailemaan, kun en näköjään alkanut rakentaa kirjahyllyjä enkä penkomaan perikunnan laatikoita. Hipelöin vain kaikkea näkösällä olevaa ja pohdin mm. sitä, että mistähän löytäisin lisää peltisiä plakaatteja keittiöön tiskiroiskesuojaksi. Nykyinen kissalaattani ei toiveistani huolimatta ole ainakaan hiiriin tepsinyt. Eivät kavahda siimahännät kuvia, eivätkä näköjään joululomalta jäänyttä kissaeläinten karvaa tai haisuakaan. Rohkeaa porukkaa.

Minä en vielä antautunut ihan kesäajan haaveisiin, mutta kieltämättä huhtikuun illat jo olivat mielessä. Ne villapaitaillat, kun voi jo istua pihalla. Tai edes terassilla sadetta pitelemässä. Taisi joululomalla tulla tuvassa kököttämisen kiintiö täyteen. Vähän kyllästyttää ulko-oven avauksien hyytävä pakkasvetokin, ja seisoskelu pihamaalla, jolla ei tapahdu mitään.

Tein ulko-oven eteen armeijan huovasta lämpösuojan. Saattaa silläkin pari kymppiä sähkölaskussa säästää.

Vaikka minä söinkin vain takkamakkaraa suoraan tikusta ja raejuustoa purkista, ynnä banaaneja - eli ei tullut pahemmin katettua (omia tervetuliaskahveja lukuunottamatta), niin keittiötä siivotessani kävin läpi myös kaikki kauniit astiani. On se ihana, että mökillä käy paljon vieraita niin saa niitäkin esillä pitää. Jätin nyt kaikki kaksi nättiä ruusulautastani somasti ensi kertaa varten näytille.

Keittiön kello oli pysähtynyt varttia vaille seitsemään, enkä minä siihenkään pattereita viitsinyt vaihtaa. Ehkä siksi tuntuikin niin hiljaiselta, kun ei tikittänyt edes.

Talviuni jatkuu nyt kaupungissa, ja seuraavaa mökkiraporttia saanette odottaa pitkähkön tovin. Sinne jäivät tönöt ja pala meikäläisen sielusta huollettuna, ja siellä säilyvät. On vähän hassua ajatella, että talven selkä on jo taitettu, mutta pahimmat pakkaset saattavat vielä olla edessä. Valon suhteen on lohtu, mutta lämpötilan kanssa vielä kriittistä.

Muisteltiin naapurin rouvan kanssa, että viime talvi oli aika lempeä. Toivon tästä samanlaista.

Pride. (Se elokuva.)

Kuva on lainattu täältä, kliks.

Kuinka urpo voi olla ihminen? Jos saa työnantajaltaan henkilökohtaisen vinyylisen kortin, jolla voi maksaa kulttuuririentoja eikä sitten kuitenkaan käytä sitä? Niin urpo voi olla. Minä olen. Sen minä ymmärrän, että liikuntasetelit saattavat jäädä käyttämättä - ulkoiluhan ei maksa - mutta että tällä tavalla unohtaa hakeutua elämysten pariin oman lompakon näkökulmasta ilmaiseksi. Viime vuotinen saldo jäi kokonaan käyttämättä. Urpouden ylistys, josta olen kyllä saanutkin työkavereilta noottia. He ovat käyneet muun muassa bändikeikoilla, jotka eivät ole varsinaisesti minun juttuni. Onkohan minun uudenvuodenlupaukseni nyt se, että alan rampata leffoissa ja teatterissakin?

Työmatkani varrella on aika monta valkokangasta ja näyttämöä, ei ole pakko erikseen lähteä edes.

Ajatella, jos työnantaja onnistuu siinä että minusta tulee yhtäkkiä parempi ihminen tulevien elämysten ansiosta.

Ainakin Pride-leffa teki pelkästään hyvää. Rikoin siis alkuperäisen alkuvuoden päätökseni asettua kotisohvan nurkkaan möllöttämään, ja lähdinkin kummitytön kanssa elokuviin. Ihan klassisesti lauantain päivänäytökseen. Se tuntui jo ajatuksena ihan tosi virkistävältä. Alettiin vertailla nykyistä leffamakuamme (käytiin viimeksi elokuvissa kun hän oli lapsi, ollaan välissä tehty kaikkea muuta), ja kivasti oli samankaltaisuutta. Molemmilla oli nyt agendalla hyvän mielen elokuva. 

Vähänkö arvostan sitä, että tositapahtumista saadaan aikaiseksi filmi, jonka ääressä saa nauraa, jännittyä ja liikuttuakin. Etenkin kun taustalla on raakaa historiaa ja perheiden inhimillisiä tragedioita. Nyt oli kyse vuosien 1984 ja 1985 Brittilästä, jossa ikänsä hiilikaivoksissa töitä painaneiden duunareiden kohtelu oli aika ala-arvoista ja toimeentulo uhattuna kokonaisissa kylissä. Yhtäkkiä pieni kaupunkilainen homoporukka keksi lähteä puolustamaan kaivosmiesten ihmisarvoa. Voi että. Perusteena oli empatia ja vahva tarve näyttää solidaarisuutta, myös akuutti auttamisen halu. Sellaisen pitäisi herätä jokaisessa ihmisessä edes kerran elämässä, mutta ei se vaan ole aina itsestäänselvyys.

1980-luvun Britanniassa se oli - ei mikään selviö - mutta totta:

Kuva lainattu The Guardianin sivuilta. Hieno artikkeli!
Sen on ottanut Colin Clews.

On muuten kiva kirjoittaa sellaisesta elokuvasta, jota on tosiperusteisuuden ansiosta tavallaan lupa spoilata! Olen varma, että minua sivistyneemmät ystäväni - joita riittää - ovat nimittäin tienneet tästäkin maailman tapahtumasta aina. Itselläni on mennyt hävettävän monta yksityiskohtaa historiasta ohi, siitäkin huolimatta että olen muka yleisen historian pääaineopiskelija. Paitsi etten ole kahteen lukuvuoteen muistanut ilmottautua, en läsnä- enkä poissaolevaksi. Sehän itse asiassa taitaakin kertoa minusta aika paljon. Nolo välinpitämättömyys kaikkea kohtaan, yök.

Pride-elokuvaa katsellessani aloin miettiä, että mitähän yhtä hyvää minä voisin saada vielä tässä elämässä aikaiseksi. Minkä asian kanssa nousisin barrikadeille, vastustuksista huolimatta. Sillä ei noilla homoaktivisteilla aivan kivutonta ollut kaivosäijien luottamuksen eteen ponnistellessa. Ihan oli perinteiset kammot kohdattavissa, ja AIDSkin sopivasti tapetilla. Harmi, että minä olin tuolloin vasta kymmenvuotias. Ajattelin lähinnä ensirakkauttani ja suunnittelin leikkaavani tukan lyhyeksi heti kun täytän 12.

Mutta nyt kun olen jo nelikymppinen kukkahattutäti, niin voisi sitä jonkin asian vuoksi vähän tempaistakin. Olen vaan vähän huono mellastamaan julkisesti, ja perustelen sitä sillä että asioilla on aina niin hiton monta puolta. Pelkuuruuttani en uskalla seistä minkään takana kokonaisesti. Jos pistäisin pystyyn inhimillisyystapahtuman?

Kas, miten minä nyt taas ajauduin miettimään vain omaa näkyvyyttäni. Palataan elokuviin. No, ensinnäkään en muista koska olen viimeksi käynyt leffassa. Se on valtavan noloa etenkin siitä näkökulmasta, että lähi- ja tuttavapiiriini kuuluu aika paljon elokuva-alan ihmisiä. Pitäisi kannustaa ja kunnioittaa heidän ammattikuntaansa. Tästä eteenpäin se voikin olla helpompaa, koska teatterin pehmeällä penkillä aloin pillittää jo melkein mainoksissa. Isot mittakaavat, isot tunteet. On se äänentoisto ja valkokangas vaan eri asia kuin kissankarvainen kotisohva ja littutelkkari. Puhumattakaan läppärin tarjoamista kuva- ja äänimaailmoista. Huoh.

Minulla tuli itku jokaisessa ilmamaisemakuvassa kun pehmeät puhaltimet ja pitkät jouset siivittivät keltaisen pakettiauton rämän kulkua upeassa walesilaisessa maisemassa. Haluan myöskin Walesiin.

Onneksi vieressäni yksin istuvalla raavaalla miehellä oli kanssani sama itkurytmi. Ensin aloin hävetä, kun pyyhiskentelin iloisissakin kohdissa silmiäni, mutta sitten hän alkoikin aina niistää samaan aikaan. Elokuva oli sillä tavalla sopivan ennalta-arvattavasti rakennettu, että ei ehtinyt pala tulla kurkkuun ollenkaan, vaan alkoi ilman mitään välivaiheita leuka väpättää (ilmiö, jolle vanhin pikkusiskoni räjähtää nauramaan poikkeuksetta jos sattuu näkemään minut liikutuksessa) ja kyyneleet valua.

Oli vaan niin ihanaa. Ne hahmot ja konteksti, sekin ettei tarina ollut kokonaan keksitty.

Ennen lopputekstejä kerrottiin se, miten päähenkilöiden elämä meni näiden tapahtumien jälkeen. Mutta muutamasta jätettiin kertomatta. Höh. No me mentiin leffan jälkeen ennen ketjupizzeriaa vessaan, ja eikö kummilapsestani ole kasvanut minua nopeampi! Hän oli siellä yksityisessä hetkessään keksinyt, että - no tietenkin - ne, keiden kohtaloihin ei lopussa viitattu, olivat fiktiivisiä henkilöitä. Heitäpä minä en tässä nyt paljasta, katsokaa itse.

Mutta, tosiaan. Juteltiin tovi siitä, miten draama kuitenkin näitä mielikuvitustyyppejäkin varmasti tarvitsi, ja samalla itse kokonaisuuteen saatiin ujutettua sellaista ainesta, jota itse aihe aivan varmasti ansaitseekin. No mikä oli aihe? Se on mielestäni aina kaikista vaikein kysymys kun pohtii kirjaa taikka elokuvaa. Tietävätkö itse tekijät aiheen aina työhön alkaessaan? Se olisi mielenkiintoista tietää. Unohdin vissiin kysyä silloin kymmenen vuotta sitten, kun kävin käsikirjoittamisen kahden viikon pikakurssin, jonka äiti maksoi. Toivoi vissiin minustakin jotain nykyistä kiinnostavampaa.

Ja nyt täällä pohdin muiden teoksia. Tämä nyt kumminkin oli todella hyvä, yksinkertaisesti. Ainakin neljä tähteä. Ja se aihe. Sen voisi vaikka ottaa yhdestä repliikistä. Tai monestakin. Mutta esimerkiksi se, että ystävyys voi ilmaantua sieltä, mistä sitä vähiten osaa odottaa. Sieltä, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan. Arvatkaa, oliko räkärätti mytyssä tuon kohdan jälkeen? 

Siellä veskissä huomasin, että kaulaliinassakin oli nenäliinan nöyhtää oikein framilla. Vaikka tulin itkeneeksi, olen minä silti paremmalla mielellä kuin elokuviin mennessä. 

P.S. Olin toki ajatellut kirjoittaa eilisistä ravioleistani, oli kolme eri täytettä. Tai mässäillä sillä, miten taistelin tällä viikolla puhelimien kanssa. Oli käytössä veitset ja pinsetit kun testailin hajonnutta sim-korttiani. Piti myös elvistellä iduilla olevilla herneenversoilla. Mutta ehkä huomenna kirjoitan niistä, nyt tulee ystävä extempore-kylään ja pääsen vaahtoamaan leffasta ihan livenä. Halusin nyt välittömästi jakaa teillekin tämän kokemuksen, ja olen melko varma että se oli kiinnostavampaa kuin meikäläisen kyökkikokeilut tai pienivivahteinen arki. Hyvä elokuva ansaitsee heti mainostamista.

Vähän niin kuin seisakkeella

Seisahtelen kynttilöiden lisäksi perjantaineilikoideni ääreen.
Joka päivä. Monta kertaa.

Kun muilla on maanantai, mutta itsellä arkivapaapäivä, niin sitä on vihdoinkin aikaa hetki miettiä että mitäs minä olenkaan viime aikoina mahtanut ajatella. Niin ja kun vuosi alkoi taiteellisella käännekohdalla (Pistin pystyyn äidin näyttelyn, tämä on mainos.), en ole vielä ehtinyt pysähtyä itse tammikuuhun kunnolla ollenkaan. Tänään kun minä tein repun kanssa päiväkävelyn parin kilometrin päähän ruokamarkettiin, niin siinä samalla matkalla tulin todenneeksi, että ai niin - nythän on se omalla tavallaan vapauttava vuodenaika käsillä.

Kun saa olla vähän niin kuin seisakkeella. Ei varsinaisella asemalla mihinkään, eikä oikein pysäkilläkään odottelemassa. Vaan nimenomaan seisakkeella, jossa voi rauhassa ihan viivähtää. Ja juuri sellaiselle minulla itse asiassa onkin nyt tarvetta. Voin hetkeksi pistää vasaran naulaan. Mitä nyt tietenkin palkkatyöt on hoidettava, mutta siis muuten.

Tai oikeastaan, kyllä minun täytyy asialliset asiat muistaa, niin kuin kaikkien. Tässä hötäkässä jäi nimittäin esimerkiksi puhelinlasku maksamatta ajoissa, ja täällä saan nyt olla ihan vapautuneesti suljetun liittymän kanssa. En lakkaa ihmettelemästä sitä, että moinen sulku ei koske nettiliittymääni - kaiken järjen sekä operaattorin mukaan senkin pitäisi olla kiinni, mutta ei vaan ole. Kiva, että on yhteys ulkomaailmaan jäljellä. Vähän jännittää, että onko vanha ei-älyluurini vain tehnyt lopullisen tenän, vai aukenevatko linjat kohta. Laskun tietenkin maksoin heti puhelimen mykistyttyä, mutta mitään ei vielä ole tapahtunut sen jälkeen.

Enkä minä tässä varsinaisesti kyllä mitään tapahtumia hetkeen kaipaakaan, sen verran on ollut rikas tämä taakse jäänyt vuoden kertakaikkisin pimein aika. 

Kyllä on kiva uppoutua hetkeksi ihan omiin mietteisiin. Vaikka mies on kyllä viime aikoina vitsaillut kustannuksellani, että olen koko ajan minäminäminä. Olen vähän kiinnittänyt siihen taipumukseeni huomiotakin, että jumankekka - onko se totta. Kai se sitten on. Voi olla, etten ole nyt riittävästi kysellyt muiden kuulumisia, kun on ollut noita minua koskevia projekteja työn alla. Ehkä talviseisake tarkoittaa myös sitä, että voisin hetkeksi kääntää ajatukseni pois itsestäni.

Ai niin, mutta sittenhän se on ristiriidassa nimenomaan tämän oman rauhoittumiseni kanssa. Kyllä ei ole keskitiellä kulkeminen helppoa. Pitää muistaa ottaa muutkin huomioon. Jos sitä vaikka tekisi sitten niin, että puolisalaa viihtyisi omassa ja vaikka kirjojen seurassa, mutta julkisesti olisi kiinnostunut myös muista. Sopivassa suhteessa molempia.

Onneksi minusta tuntuu, että vähän yksi sun toinen ystävistäkin on aikeissa vetäytyä hissukseen talviarkeen - jolleivät ole sitä jo tehneetkin - niin ei kai se haittaa, jos meikäläinenkin pitäisi välillä vähän vähemmän meteliä tekemisistään. Hävettää jotenkin omien juttujen mainostaminen, mutta esimerkiksi tuollaiseen alussa mainittuun näyttelyhommaan se vaan liittyy olennaisesti, muuten saavat taulut roikkua seinillä yksikseen ilman yleisöä. Minun nyt täytyy vain hyväksyä se tosiasia.

Olen muun muassa tässä vilskeessä tullut miettineeksi sitäkin, että miten moneen sitä ihminen saakaan venyä elämänkaarensa aikana. Aika moneen. Ei voi väittää, että olisi (ollut) siinä mielessä köyhää. Sisältöä riittää välillä yli omien tarpeiden, ja rajat on kai hyvä tunnistaa. Nyt on talvilevon aika.

Sitähän se luontokin nyt yrittää koko ajan viestittää. Ei ole minkään luokan kasvukausi meneillään, nyt uinutaan. Mutta mitä tekevät ihmiset? Ostavat alennuksista urheilukamppeita ja melskaavat. Juoksevat paikoista toisiin, ovat nälkäkuureilla ja sitä rataa. Voihan puhtaalta kalenterivuoden kiiltävältä pöydältä aloittaminen toki sitäkin tarkoittaa, ihmettelen vaan miten voimat riittävät sellaiseen. Ollaan me niin kirjavaa sakkia, että tavallaan hyväkin.

Minä köllöttelen mieluiten kodin hiljaisuudessa ja lämmössä ja tössötän pikkuisia askareitani sen sijaan, että törmäilisin toisten hikisiin kylkiin kuntosalien pukuhuoneissa. Ei sillä, että siinä mitään huonoa olisi, mutta olen kokeillut enkä kaipaile sellaista yhteisöllisyyttä juuri nyt. Onneksi on lumityöt ja ainainen ulkoilun mahdollisuus. Onneksi on eteisen lattialla käsipuntit, joita nostelin tosin viimeksi syyskuussa. Onneksi ei ole autoa juuri nyt, niin voin reppukävellä kauppoihin.

Onneksi on tämä talviseisake. Kun vihdoin löysin itseni siitä tönöttämästä, niin tulin myös ajatelleeksi, että kovasti paljon tässä iässä vuodenkierrot muistuttavat toisiaan, eikä viime talvesta tunnu edes olevan pitkä aika. Ihan olivat melko varmasti samat mietteet silloin. Esimerkiksi loputon mökille menemisen vaiko menemättömyyden arpominen ja tuskailu. Almanakasta ajankohtien katsominen ja sen toteaminen, että miehen työt ja minun vapaani menevät kätevästi niin ristiin, ettei yhteistä reissua Ryötönperälle ole hetkeen näköpiirissä.

Sitten alkaa sen pähkäily, että no - menisinkö viikon päästä pitkällä vapaalla pariksi päiväksi itsekseni maalle. Kun sieltä lähdettiin joulun jälkeen vähän hätäisesti. Tekee mieli mennä katsomaan että kaikki on kunnossa, tarkistamaan että ovatko putket jäässä ja itse asiassa ovikin lukossa. Minä tykkään mennä mökille yksin, mutta jotenkin se on tylsää että yksin matkustan poiskin. Katsotaan. Paremmin minä talvimielenrauhani säilytän varmaan, jos menen käymään. Minäminäminä.

Eilen kun toivuin näyttelyjuhlien kaikinpuolisesta kankkusesta ja tein lumitöitä ynnä lepäsin, niin muistin Luojan kiitos senkin, mikä minua on viime talvina tähän aikaan innostanut. Löysin ikään kuin itseni uudelleen, tai ainakin sen puolen itsestäni, joka on ihan hetken ollut nyt taka-alalla. Kehittyvän puutarhaihmisen, nimittäin.

Takaraivosta pulpahti mieleen kotiviljelyn ja idättämishommien lohtumaailma, ja niinpä kannoin tänään repussani kotiin myös yrttimultaa. Se oli ainoa järjellisen kokoinen marketin multasäkeistä, mutta siinä onneksi myös sanottiin että käy viljelyynkin. Siemenvarastoni on kylläkin nyt mökillä, mutta sain ystävältä joululahjaksi erikoisia kukkasipuleita Madeiralta ja eukalyptuksen siemeniä. Mikään ei estäne kokeilemasta? 

Mietin kukkasipuleiden kohdalla muuten sitä, että onko syytä ihan turvallisuussyistä ämpäriviljellä heitä vaiko voinko iskeä sittenkin keväällä maahan? Onko jotain Suomen luontoa uhkaavia tautimahdollisuuksia näissä? Ikinä en ole sellaista tullut ajatelleeksi ennen tätä, joten nyt viisaammat varoittakaa jos pitää olla huolissaan. 

Kohta minä kuitenkin ihan huvin vuoksi laitan pari eukalyptusta multaan ja huomenna lionneet herneet, että saadaan jälkimmäisistä aika nopeastikin edes jotain kivaa vihreää talvipuutarhaani, jonka aion taas perustaa "työhuoneeseen". Nämä toimet ennakoivat sitä, etten enää kulje keskustan viherosastojen ohi vaan käyn haalimassa sekä taimia että siemeniä. Viime vuosista oppineena en enää odota, että ne säilyisivät välttämättä hengissä kevääseen, mutta iloa ja tekemistä talvi-iltoihin tuovat. Pääsen haaveilemaan kesästä, ja nyt kun aika on mennyt järjettömän nopeasti, pysähdynkin tähän vaiheeseen oikeastaan ihan mielelläni. Olisin ihan hukassa, jos huomenna olisikin yhtäkkiä vappu.

Minullahan on ne pari vuotta sitten hankitut avaruusrobottien näköiset kukkalamput. Olin itse asiassa nostanutkin ne jo joulukuussa esille, kun tarvitsin johonkin kirkasta valoa. Minä olen vähän sellainen hämärän hyssy, että ei meidän perusvalaisimilla saa aikaiseksi muuta kuin tunnelmaa ja sen verran järkivaloa, että näkee lukea.

Kohta on työhuoneessa eri meininki. Näen jo oikein ihanan keitaan siellä! Tämä suunnittelu, on se vaan antoisaa, puhumattakaan kodikkaaseen hyötysisäpuutarhaan liittyvästä kevyestä puuhailusta ja meditaatiohyödystä. Kun taas pakkanen kohta lauhtuu, tuon kaupasta ruukkuyrttejäkin. Tänään olisivat paleltuneet matkalla.

No sitten. Olen minä kaiken keskellä ehtinyt ajatella maailman tapahtumiakin vähän, koska Pariisi on tulvinut joka tuutista, syystäkin. Olen laukonut kotona vaikka mitä mielipiteitä, mutta koska en osaa muotoilla niitä aina kovinkaan rakentavasti, en ole pahemmin kodin ulkopuolella ottanut kantaa. Nyt minä kuitenkin kerron sen verran, että vaikka en lapsellisia kostomeininkejä ymmärrä missään mittakaavassa tai asiayhteydessä, enkä etenkään väkivaltaa, niin en minä kyllä ymmärrä sellaistakaan kulttuuria, jossa ehdoin tahdoin pilkataan tai kiusataan.

Piste. Se siitä. Ollaan miehen kanssa puhuttu asiasta aika paljon, mutta muuten olen ollut varovainen.

Mieluummin kerron täälläkin siitä, että ollaan kotioloissa pohdittu myös sitä, että mihin on unohtunut vaihtelu ruoka-asioissa. Missä on kokeileva keittiömme? Yhteen aikaan harrastettiin mm. pastan tekoa ja kirjavasti onnistuneita raviolitestejä. Ollaan koitettu palauttaa mieliin. Tänään ennen kauppareissuani oikein tutkin nettiä, että josko kokeilisin jotain itselleni uutta.

Sehän ei ole vaikeaa, kun minä osaan tehdä oikeastaan vain linssikeiton, makaronilaatikon ja risoton.

Kun saan tämän höpöttelyni pakettiin, alan valmistaa ajankohtaan sopivaa talviruokaa. Miehelle se tulee luultavasti olemaan järkytys, ja saan itse syödä sössöjäni seuraavat neljä päivää isännän nautiskellessa voileipiä. Ei se mitään, aina voi kokeilla. Nämä ruoka-asiat ovat sisäpuutarhuroinnin lisäksi mitä oivallisin talvi-iltain harrastus, ja nyt kun minun ei hetkeen tarvitse kirjoitella näyttelytekstejä tai muuten vain keskittyä, niin voin innostua vaikka keittiöstäkin. Minestronekeitonkin opiskelu kiinnostaa, mutta kasvisversiot näyttivät kamalan laimeilta ohjeiden kuvissa.

Piti ihan tällainen statement lavastaa ruokakuvaan.

Kirjoitankohan minä jo ensi kerralla, että olen väsynyt talveen? Onneksi nyt ainakin vielä tällä seisakkeella oleminen tuntuu hyvältä. Suunnittelen kasvi- ja keittiöasioiden lisäksi mm. villasukkien massapyykkäystä. On niin ihanaa, kun löytyy sitten puhdasta valinnanvaraa saapaskoppurasukkien tilalle. Voi vaihdella mielentilan mukaan.

Ihan just ollaan jo tammikuun puolivälissä. Lumen vuoksi ei tunnu niin pimeältäkään enää. Pitäisi suunnitella myös talviloman ajankohta. Pitäisi käydä siellä kirjastossa. Pestä torkkupeitotkin. Hankkia ehkä jotkut riemukkaat säärystimet, vitsi kun en osaa itse kutoa.

Kohta alkaa taas pikkulintujen salakuvauskausi. Kyllä ruokintapaikalla käy aikamoinen vilske koko ajan, mutta olen vähän säästänyt siivekästeemaa. Mustarastas on kaivanut hankeen itselleen pudonneiden eväiden syömispoteron. Tiputan sinne aina muutaman jyväsen ja pähkinän hiirienkin uhalla. Luotan siihen, että naapurin Sulo-kissa pitää jyrsijäkannan aisoissa. Talven parhaita iloja on seurata kissojen kanssa lintuja. Kuunnella vanhojen kattidooristen pöyristynyttä säksätysnaukunaa siitä, että miten rohkenevatkaan nuo siivekkäät noin vaan tulla meidän pihalle syömään.

Näyttelen solidaarisuuden hengessä minäkin kissoille järkyttynyttä ja koitan heitä lohduttaa. 

Alas on pitkä matka (Lukunurkka.)

Loppiaista vaan sinne! Kalenterivuosikin vaihtui, mutta minä en ole ehtinyt kirjoittaa. Nyt otan pyhäpäivän kunniaksi hetken itselleni ja raportoin pois vaivaamasta mainion lukukokemuksen. Se on itse asiassa jo marraskuulta, ja tosiaan halu kertoa siitä palasi uudelleen mieleen tämän vuoden ensimmäisenä aamuna kun odotin bussia yövuoroista kotiin. 

Minä tiesin, että uudenvuoden yö oli kaupungin päivystäville duunareille ollut kiireinen. Katselin Rautatientorin luistinrataa ja rakennuksia siinä ympärillä. Ja mietin, että olikohan jollakin ollut yöllä yhtä synkkiä ajatuksia kuin tämän Nick Hornbyn kirjan neljällä sankarilla, jotka vahingossa tulivat tutustuneeksi katolla elämästä luopumisen ajatuksissa. Toivoin tietenkin, että ei. Tai eihän ajatuksia voi estää, mutta teot halutessaan voi. Ja siitähän tässä vähän oli kysymys myös. Että annetaan elämälle nyt kumminkin vielä tilaisuus.

Itse asiassa päähenkilöt toteuttivat juuri sen, mitä olen joskus itsekin miettinyt. Että jos sitä oikeasti vajoaa niin alas, että on valmis ottamaan itseltään hengen, niin eikö sitten ole lopulta ihan sama katsoa kaikki loppuun saakka? Ainakin vähän aikaa vielä. Antaa mennä vaan, vaikka pikkuisen välinpitämättömästikin. Ei sitä aina elämän tarvitse niin täydellistä olla, tai täyttä - kuten on muodikasta sanoa. Vaan, kai minun on helppo tässä kevyesti jaaritella tällaista, kun edessä näkyy muutakin kuin mustaa. Olen vain kerran tässä elämässäni ollut niin synkeässä jamassa, että voin kuvitella tornitalon katolla seisovan ihmisen tunnelmat. Onneksi se meni ohi, todella.

Kyllä se on niin harva, joka pääsee läpi elämänkaarensa ilman vaikeita tilanteita - itsestä riippumattomia tai itse aiheutettuja. Oli oikeastaan kirjaa lukiessa aika hauska miettiä, että kuinka pahasti minun pitäisi sössiä etten kehtaisi enää olla olemassa. Kun Hornbyhan oli kuitenkin valinnut tyylilajiksi mustan huumorin ja lämpimän inhimillisyyden, mistä tykkäsin kovasti. Jokainen - toisistaan täysin erilainen - päähenkilö oli herttaisella tavalla höpsö, ja niin kivasti täydensi toista. Niinhän tämä menee, jos ei aivan erakkona elä.

Lukiessa tuli pohdittua kaikenlaista kyllä muutakin, johtuen antoisan kirjavasta henkilövalikoimasta. Eli lopulta itsemurha tai sen hautominen ei ollut mikään pääteema ollenkaan. Tuli mietittyä, miten toteutumattomat unelmat ja pettymykset saavat hetkittäin kohtuuttoman suuren painoarvon. Esimerkiksi. Konkreettisesti pysähdyin ajattelemaan myös omaishoitajien yksinäisyyttä tai sitä, miten joskus tulee nuoren ihmisen rettelöintiä pidettyä "vain" ikäkauteen kuuluvana mellastuksena, vaikka takana olisi jotain ihan muuta(kin).

Mutta en minä noin rakentaviinkaan mietteisiin lopulta kovin pitkäksi ajaksi pysähtynyt, vaan luin kirjaa enimmäkseen hyvänä viihteenä. Siksihän minä luen. En kaipaa vapaa-aikaani mitään kovin syvällistä, sillä sitä tarjoaa työelämä ihan riittävästi, mikä on ollut helpottava keski-iän havainto näin sivumennen sanoen. Alas on pitkä matka on hyvin kirjoitettu (2005) ja ilmeisesti siten myös suomennettukin (2006). Hornbylta olen joskus yrittänyt lukea Uskollista äänentoistoa, mutta muistan etten musiikkia kuuntelemattomana ihmisenä tainnut olla oikein kohderyhmää. Pitäisi ehkä yrittää uudelleen? Ja samalla muitakin Nickin kirjoja. On ehkä tammikuun virikkeeksi painuttava kirjastoon. Illat ovat vielä pitkiä ja pitkästyttäviä ennen kevättä, ja niihin tarvitaan sisältöä.

Jännä muuten, miten mielikuvissani tämä opuksen tapahtumat sijoittuvat kokolailla pimeään vuorokauden aikaan tai tunkkaisiin tiloihin. Johtuukohan se osittain siitä, että tosiaan luin marraskuussa jolloin aurinko ei näyttäytynyt Helsingissä ollenkaan. Luin aamupimeissä busseissa ja iltaisin unta odotellessa, vettä satoi ja taisi ahdistaakin vähän. Tokihan kirjan tapahtumat alkoivat ja jatkuivat pitkään nimenomaan (uudenvuoden) yönä, mutta kyllä tarina liikkui ihan päivänvalossakin ja jopa auringossakin vallan. Mikä oli mukavaa, pääsi itsekin vähän valoon välillä.

Vaikka minä tykkäänkin lukea liikuttavia tarinoita ystävyydestä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä - kunhan ne päättyvät hyvin - niin oli varsin virkistävää ja jotenkin oikeastaan todellisempaa tutustua näihin keskenään känkkäröiviin henkilöihin. He hädintuskin viitsivät edes itselleen tunnustaa välittävänsä toisistaan, mutta silti oli kummallinen vetovoima ja vähän pelastamisen viettikin. Tuli yhtäkkiä tarve selvittää kaverin solmuja niin, että tämän elämä olisi pikkuisen helpompaa.

Ihanan sympaattista, minusta. Hienosti Hornby vältti sellaisen asetelman, että kyse olisi ollut toisen asioihin puuttumisesta, ronkkimisesta tai arvostelusta. Vaan nimenomaan jopa katkerakin ihminen tuli vahingossa välittäneeksi toisesta ja vieläpä osoittaneeksi sen käytännössä. Se oli tavallaan se sato, jota henkilöt tulivat korjanneeksi kun päättivät antaa elämälle tilaisuuden, vaikkakin itse omaansa välinpitämättömästi suhtautuen.

Sivutuotteena tässä sai siis tunnistaa epäitsekkyyttä, mikä on mielestäni ihanteellisena ihmisen piirteenä kokenut vähän turhan inflaation. Nykyään niin paljon toitotetaan sitä, miten täytyy itsestään pitää huoli ja siihen olennaisena osana liittyy muka hankalien kanssaihmisten karsiminen omasta elämästä pois. Ihan pokkana julkisesti viisauksina hoetaan sitä, miten tulisi siivota elinpiiristään ulos ne tyypit, jotka haittaavat omaa olemista. Voi jestas sentään, olen miettinyt. Jos minun lähimmäiseni noudattaisivat tuota logiikkaa, saattaisin olla enimmäkseen yksin. Kiitos, että ette noudata.

Tämä kirja oli juuri päinvastainen julistus. Otetaan elämäämme niitä tyyppejä, jotka saattavat ärsyttää ihan tosi paljon. Ja jeesataankin niitä kuule vielä pikkuisen, saadaan siten omasta paskasta olosta enemmän irti. Paljon enemmän, kuin rypemisestä tai jatkuvasta oman onnen tavoittelusta.

Oho, en muistanutkaan ajatelleeni myös tuota. Hups.

Tottakai meistä jokaisesta on ihanaa, kun on olemassa sellaisia läheisiä jotka meitä pönkittävät ja siivittävät kaiken hyvän olemassaoloa. Mutta jos olisi pelkästään niin, niin kyllä tämä olisi aika hemmetin tylsää. Vaikken kaipaakaan tällä hetkellä mitään räiskyvää värikkyyttä, niin kyllä voin sen sanoa rehellisesti että eläminen jossain ikuisen seesteisyyden linnakkeessa voisi tuntua pitkästyttävältä, noin niin kuin loppujen lopuksi.

En nyt tahallanikaan kerro itse tyypeistä enempää, sillä en halua pilata. Toivon, että moni muukin lukisi talviviihteekseen tämän kirjan, sillä tästä voi saada parhaimmillaan enemmän irti kuin vaikkapa kaikenmaailman elämäntaito-oppaista.

Kerron kuitenkin vielä sen, että vaikka tämä oli virkistävän kevyttä luettavaa synkästä alkuasetelmastaan huolimatta, niin henkilöt olivat sellaisia että tavallaan lukija sai monta tarinaa. Heistä jokaisesta olisi saanut oman kirjansa, mitä itse asiassa jäin oikein kaipuulla haaveksimaankin. Ihme, että Hornby on malttanut jättää tämän näin. Paitsi, että mistäs minä tiedän kun en ole niitä muita hänen teoksiaan lukenut, vielä.

Ihailtavaa kirjailijalta, että hän vain mainitsi muutamia mielettömän herkullisia käännekohtia! Sillä tavalla lukijan omakin mielikuvitus saa tilaa askarrella, eikä tule oltua vain pöllö sivustakatsoja.

Ai niin. Muistaakseni Milla - jolta kirjan lainasin - sanoi, ettei tartte palauttaa. Ei siis siksi, etteikö kirja olisi hyvä vaan ihan kirjahyllysyistä. Niin, että voin jatkaa kierrättämistä ja antaa/lähettää tämän seuraavalle, jos joku kiinnostuu. Ei muuta kuin viestiä minulle sitten, jos tulee sellainen olo.

"Ei millään pahalla, mutta..." Martin ilmiselvästi toivoi, että nämä neljä sanaa ja ylimalkainen kädenheilautus meihin päin säästäisivät häneltä selvittämisen vaivan. Mutta minä en aikonut päästää häntä pälkähästä.

En minäkään ollut tuntenut kuuluvani mihinkään porukkaan, en siihen mennessä. Mutta nyt kuuluin porukkaan, josta Martin ei pitänyt kovin paljon, ja olin siinä mukana täysillä.

"Mutta mitä?" minä kysyin.

"No. Ettehän te ole samanlaisia kuin minä."

Havaitsin hänen painotuksestaan selvää ylimielisyyttä. "Haista vittu", minä sanoin. "Niin kuin minä yleensä hengailisin tuollaisten kusipäiden kanssa."

"No siinä sitten ollaan. Meidän kannattaisi nyt vain paiskata kättä, kiittää toisiamme erittäin antoisasta yöstä ja lähteä sitten kukin tahollemme."

"Ja kuolla", sanoi Jess.

"Mahdollisesti", sanoi Martin.

"Ja sitäkö sinä haluat?" sanoin minä.

"Noo, usko pois, ettei sellainen kuulunut pitkän ajan tavoitteisiini. Mutta ei ole mikään suuri paljastus kertoa, että kyseinen ajatus on alkanut viime aikoina kiehtoa minua. Olen kahden vaiheilla, kuten sanotaan. Mutta mitä se edes sinulle kuuluu?" hän sanoi Jessille. "Olen saanut sen vaikutelman, että et piittaa mistään etkä kenestäkään. Eikö se ollut sinun ohjenuorasi?"

Jess mietti hetken aikaa. "Kai sinä tiedät ne leffat, joissa jotkut tappelevat Empire State Buildingin tai jonkin vuoren huipulla tai jossain? Ja niissä tulee aina se kohtaus, jossa pahis liukastuu ja sankari yrittää pelastaa hänet, mutta pahiksen takinhiha repeää ja hän putoaa, ja sitten kuulee sen huudon koko pudotuksen ajan. Aaaaaaaaaah. Sellaista minä haluan."

"Haluat nähdä kuinka minä syöksyn kuolemaan?"

"Haluaisin tietää, että olen edes yrittänyt. Haluan näyttää ihmisille sen revenneen hihan."

"En tiennytkään, että olet koulunkäynyt samarialainen", Martin sanoi.

"Enkä ole. Mutta se minun henkilökohtainen filosofiani on."

"Minusta olisi helpompaa, jos tapaisimme säännöllisemmin", sanoi Maureen hiljaa. "Me kaikki. Kukaan ei oikeastaan tiedä miltä minusta ylipäätään tuntuu, paitsi te kolme. Ja Matty. Mattylle minä kerron asioita."

"Voi herran pieksut", sanoi Martin. Hän käytti uskonnollisia viittauksia, koska tiesi jääneensä tappiolle, eikä meillä kellään olisi ollut henkistä selkärankaa käskeä Maureenin painua vittuun.

Sitä voisi

Sitä voisi viettää vaikka koko talven metsän hiljaisuudessa ikään kuin unessa. Herätä vasta aamun sarastukseen ja turauttaa kahvit. Juoda pari kupillista hämärässä, kuulostella vielä nukkuvaa taloa, joka hissukseen saattaa naksahdella pakkasessa. Sytyttää aamutakan ja kynttilät. Huvittua oravan aamukierroksesta terassilla, niin ja kammarista kuuluvasta miehen kotoisasta kuorsauksesta. Tarkkailla pihamaan puita, että tuuleekohan ulkona. Ilahtua siitä, että onkin tyyntä. Tiskata eilisillan tiskit ja ihastella somaa ja rakasta mökkikeittiötä. Keskittyä talvirutiineihin. Laittaa loput kahvit termokseen myöhemmin herääviä varten.

Sitten tulee aika vaihtaa aamutakki pilkkihaalariin. Teuvon perintöhaalari on niitä ihania vanhanaikaisia pehmeitä ja painavia, joka ei turhia kahise. Se päällä on helppo liikkua pihalla ilman että äänimaailma kärsii. Voi rauhassa tehdä aamupäivän tonttitarkastuksen ennen vähiä töitä. Pitää tutkia yläilmoja, että minkälainen päivä on tulossa. Onko harmaata vaiko kajastaako jokin kohta taivaasta nätisti ja lupaavasti.

Pilkkihaalarissa ei tule kylmä, vaikka ensimmäinen tunti ulkona menisi ihan vain suunnitteluunkin.

Sitä voi hakea sisältä kameran ja lähteä kävelylle. Tai sitten voi tuoda saunalta vesiämpärit jo valmiiksi sisälle, tyhjät puukorit liiteriin ja tehdä vaikka vähän klapeja.

Mies lähtee perinteisesti puolilta päivin kylillä käymään. Erikoinen maaseututapa, sama joka oli Taatalla. Ja taitaa olla naapurin isännälläkin. Ennen sitä sovitaan, mitä tänään syödään. Samalla voi tehdä voileivän sisällä, ja se tietenkin mutustellaan haalarit päällä keittiön korkealla ikkunajakkaralla. Ei haittaa, vaikka kengistä lumi sulaa matolle. Kyllä se kuivuu, puhdas lumi.

Sitten on taas kiire ulos, ettei pimeä yllätä.

Pikkulintuparvi pyörähtää pihapiirissä, ihmeellisen iloinen melske. Aina sitä vaan ihmettelee, miten ne pärjäävät täällä talvessa. Kummaa ja sinnikästä porukkaa. Mutta ihania. Ilman lintuja metsän keskellä olisi aika ankeaa. Liian hiljaista.

Rantajäällä jäniksen jäljet ja jonkun muun. Pitää muistaa opiskella jälkiasioita sitten illalla sisällä. Että miltä näyttää ilveksen ja miltä suden. Jompaa kumpaa veikkasivat eiliset jäälläkulkijat, kun vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi, että oli kerran nähnyt lähistöllä neljä ilvestä kerralla. Lisäsi vielä, että yleensä niitä ei näe vaikka olisi parin metrin päässä. Ilves istuu puussa ylhäällä hiljaa ja seurailee hölmöjä ihmisiä. Täytyy alkaa kävelyillä tarkastella myös yläilmoja. Toivon, että kohtaisin joskus ilveksen, hienon metsäkissan.

Sutta ei näe melkein koskaan, liikkuu pimeällä ja superhiljaa.

Haalari päällä on hankala käydä veskissä, mutta ei se mitään. Kaikella kun on aikansa. Talvisin tulee ehkä vähän pantattua huussihätää, mutta ennemmin tai myöhemmin sekin on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Ihminen kun ei onneksi ole nukke tahi robotti. 

Silläpä tulee myös inhimillisiä ajatuksia. Voi vaikka ihmetellä sitä, miten puoliso pystyy tunnelmoimaan koko valoisankin ajan sisällä. Hän lukee kirjaa, lehtiä tai sarjakuvia takan ääressä. Jos viereen on iltapäivällä ilmaantunut lasi punaviiniä, se on merkki että minäkin voin lorotella lasillisen. Sitä kun nautiskelee, voi samalla laskea vettä ämpäreihin ja kuunnella vaikka radiosta uutiset.

Hanskat ovat unohtuneet ulos jonnekin. Kyllä paljain käsin pystyy yhdet vesiämpärit rantaan kantamaan. Paluumatkalla voi keräillä lyhdyistä eiliset kynttilänjämät pilkkihaalarin taskuun. Ne alkavatkin olla jo aika täynnä. Pitää hakea sisältä uusia kynttilöitä ja tulitikut. Tekee mieli pestä nokisimmat lyhdyt, mutta toisaalta ei tee mieli sisälle, joten antaa olla. Jos sitten vaikka huomenna.

Tai keväällä.

Kahden, kolmen aikaan on laitettava saunaan tulet. Ensin kiukaaseen ja sitten takkakamarin kamiinaan. Tulee ehkä tuijoteltua tulta tarpeettoman pitkään. Kyllä se on jo hyvin syttynyt. Sitä kun löytää itsensä kamiinajakkaralta, niin mielessä käy vähäsen kaupunkielämäkin. Mutta ei kyllä erityisellä kaipuulla. Sitä vaan muistaa olla jotenkin kiitollinen tästä hetkestä, se on juuri sellainen jota ruuhkabussissa tulee haikailtua. Sielläkin lohduttaa tieto siitä, että mökki ja rantasauna - ne eivät katoa minnekään poissaollessamme.

Vielä saa toivottavasti tässä elämässä sytytellä monia tulia. Istua illalla löylyssä ja olla henkevyyteen saakka tyytyväinen.

Tulee sininen hetki. Aina vähän yllättäen. Tulee aika sytyttää valoja pihalle. Tulee miesten saunavuoro - jos mökillä on meidän lisäksemme muita. Tulee aika riisua pilkkihaalari ja pipo. Tulee miehiä ilmoittamaan, että sauna on naisille vapaa. Pitkältä löylyreissulta kun palaa, on miesväki järjestänyt ruokaa ja kattanut pöydän. Onkin nälkä, päivät tulee kulutettua aika vähin eväin, olen aina ollut sellainen.

Syödään yhdessä ja tehdään televisiosuunnitelma. Se, joka ei halua katsoa elokuvaa tai sarjoja, voi lukea kirjaa tai näprätä tietokonetta. Ei puhettakaan, että alkaisi esimerkiksi kaappien siivoilu vaikka kaupungissa aina kuvittelen, että sitten mökillä pitkinä pimeinä iltoina voi sitäkin hommaa tehdä. Mieluummin sitä vaikka pitkästyy vähän. Niin kuin usein käykin, eikä sekään haittaa. Tulee odoteltua, että koskas se kello tulisi niin paljon, että voi mennä jo sänkyyn lukemaan ja nukkumaan.

Niin. Noin sitä voisi ihan hyvin viettää koko talven. 

Viime päivinä olen saunavuoroa odotellessani skannaillut perikunnan valokuvia. Se on aika hyvää talvipuuhaa, kesällä ei malta. Paitsi jos sattuu myrskysää. Mutta silloinkin on kyllä kiva istua saunalla tai Lasipaviljongissa. Tai siivoilla liiteriä, mahdollisesti tehdä lisää polttopuita.

Jos on yleisöä, kukaan ei säästy muisteloiltani. Eilen jäin miettimään, että vanhempani olivat levottomampia kuin minä. Piti päästä matkoille ja saada elämyksiä. Olenkohan minä jotenkin vähän tylsä, kun en kaipaile sellaista vai muutunkohan vielä. Kyllästynköhän loputtomaan tunnelmointiin, vai johtuuko rauhankaipuuni ammatinvalinnasta.

Kun saa tai pitää olla kaupungissa sosiaalinen ja tehokaskin, niin sitä mieluummin istuu vapaa-ajallaan mökkiportaalla tai rannassa. Ei kaipaile lentokentille tai maanteille. Äidin taiteilijatyö oli toisenlaista, yksinäistä. Isä puolestaan tykkäsi moottoripyöristä. Onneksi minulla oli isovanhemmat, niin vanhemmistani molemmat pääsivät matkustelemaan 1970-luvullakin, vaikka minä olin pieni. Siinä sivutuotteena taisi sitten syntyä tämä rakkauteni maalla olemiseen.

Äiti Sardiniassa vuonna 1979.

Isä Eurooppaa kiertelemässä samoihin aikoihin.

Nyt on aika jättää taakse mökkiranta tältä erää. Puolentoista tunnin päästä mies istuu jo auto käynnissä ja minun pitää pakata kissat koreihinsa, tehdä talossa viimeinen tsekkauskierros. Luetella asiat ääneen: "Yläkerta ok, patterit ok, keittolevyt pois päältä, aitta tsekattu, ranta kunnossa, liiterin ovet kiinni."

Tämä on ollut ihana loma, ja olen jo monta päivää miettinyt että tuleeko tammikuusta taukokuukausi mökkeilyyn, vai millä asenteella minä nyt lähden.

Kohta kun minä tiskailen astiat loppuun (unohduin kesken kaiken tähän kirjoittelemaan), muut heräilevät, ja alkaa lähtöhässäkkä. Se on ehkä hankalinta, mitä mökkeilyssä tiedän. Sentään eilen aloitettiin jo valmistelut. Minä kannoin kuusen pois, Apulainen imuroi neulaset ja murut. Suljin jo aitan ja kasvihuoneen ovet, keräsin joitakin lyhtyjä pihamaalta turvaan. Tuotiin saunalta shampoot pois jäätymästä.

Kotona odottaa onneksi vielä yksi vapaapäivä, ja juhlapyhien vuoksi muitakin - vaikka uudenvuoden vietänkin yövuorossa. On itse asiassa paljon kiinnostavaa tekemistäkin edessä, ja rakkaita työkavereita on ihana nähdä myös. Eilen vasta tuli ensimmäiset lomatekstiviestit, jokainen on ottanut tervettä etäisyyttä, mutta ajatukset taitavat olla muillakin jo jälleennäkemisessä.

Ollaan selvitty vuoden pimeimmän kohdan yli juhlimalla valoa ja rauhoittumalla. Se on niin parasta, että on saanut samalla levätä. Seuraavaksi saa alkaa odottaa kevättä, joka vuosi se on lopulta tullut, ihanaa.

Valon juhlaa, ystävät!

On jouluaattoaamu ja minä odotan täällä mökkihämärässä taas, että tulisi jo valoisaa. Toisaalta, minulla on kyllä tuossa piirakka- ja torttuhommia odottelemassa, että on tässä pientä puuhaa ennen ulos lähtemistä. Muut nukkuvat vielä - tai ovat nukkuvinaan... Minun aamurauhani on aika pitkälle arvostettu juttu, olen huomannut että joskus jotkut mökkivieraat saattavat omaa heräilyään venyttää ihan tunnin tai enemmänkin. Mutta eihän sitä nyt jouluna tarvitsisi. Ainakaan vaikka vessahädän kanssa yläkerrassa pidätellä vain sen vuoksi, että Ryötönperän Ruhtinatar pysyy hyvällä tuulella loppupäivän. 

Olen onnekas, että meillä ylipäätään on jouluvieraita, kun joskus osaan kuitenkin olla tuolla aamurauhatavalla - ja muutamalla muullakin - vähän hankala. Kai sitä sitten vastapainoksi tulee oltua jotain muutakin.

Niin, mutta minähän siis lähtökohtaisesti tulin tänne toivottamaan teille ihania valon juhlan päiviä! Kuinkas sitä heti alkajaisiksi tulikaan jälleen löpistyä vain itsestään. Kyllä ihminen osaakin olla pienehkö sielultaan.

Valoon liittyen - ja siitähän se joulumieli nimenomaan tulee - pitää minun(kin) saada esitellä eilisiä poutakuvia. Ehdittiin ihailla ilmiötä, ja minä ihan liiterin avoimen oven suussa ensin säikähdin omaa varjoani, kun aurinko heitti paljaan metsän läpi säteensä juuri siihen missä minä olin klapihommissa. Pidin sitä merkkinä. Että hyvin menee, ole rauhallisin mielin. 

On niitä muitakin merkkejä. Esimerkiksi se, että näiden yökyläjouluvieraiden lisäksi saatiin eilen pikavisiitille lapsiperhe. Minun opiskeluystäväni - jota en ollut nähnyt varmaan kymmeneen vuoteen - halusi poiketa ohiajaessaan halaamassa. Etukäteen vähän jännitin, että tuleekohan itku ilosta. Mutta sain minä itseni pidettyä kasassa. Oli ihana nähdä hänen jälkikasvunsa, kaksi pientä ihmistä, jotka olivat kylläkin minua enemmän kiinnostuneita kissoista ja pähkinöistä.

Vaihdettiin muutama samantien syvällinen ja henkevä sana, ihan kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Minä toivon, että saadaan heidät kylään viimeistään kesällä uudelleen. Jospa tästä alkaisi uudenlainen yhteydenpito.

No sitten yksi ihana merkki oli myös se, että ystävät Helsingissä kävivät huolehtimassa kotimme ja pihamme sen näköiseen kuntoon, etteivät potentiaaliset asuntomurtoihmiset keksi mennä meille lämmittelemään poissaollessamme. Rauha ihan vain pikkurosvojenkin sielulle, ei kai sitä kukaan huvikseen toisten koteihin tunkeudu, mutta voisi sitä ehkä jollain muulla tavalla osoittaa kiinnostusta kanssaihmisiä kohtaan. 

Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse murehtia, että mitenkähän kaupunkikodissa kaikki on. Sielläkin hyvin! Kiitos.

Ja luomakunnalta varsinainen kannustusmerkki oli kuulkaa se, että sain onnistumaan elämäni ensimmäisen jäälyhdyn! Että piti saavuttaa neljäskymmennes joulu, ennen kuin tuli tässäkin asiassa menestys. Nyt kannattaisi varmaan kokeilla jonkin vaikean kohokkaan paistamista tai jotain muuta yhtä vaativaa, kun kerran tontilla komeilee ämpärilyhtykin oikein! Ovat tähdet vissiin pitkästä aikaa oikeassa asennossa meikäläisen taivalta valaisemassa.

Maanantaina vietettiin joulua lähinaapureiden kanssa. Keksittiin yhtäkkiä pitää joululevyraati ja minä kirjoitin ylös pisteidenlaskut isäntäväen raviurheilulehden marginaaliin. Oli kertakaikkisen hauskaa. Tänään käydään vielä perinteisellä aattokävelyllä joella ja viedään tervehdys luottonaapurille sinnekin. Samalla voin käydä kurkkaamassa, etteivät mattimyöhäsjoutsenet oikeasti ajatelleet jäädä meidän joelle talviuimaan. Jälleen eilen lensi nimittäin viiden valkosiivekkään yksikkö sinne päin ja kovasti kailottivat.

Tontin joulupolkukin on melkein valmis. Siitä tuli tänä vuonna pelkistetty mutta ryhdikäs, tasapainoinen suorastaan. Kaivelin varastoista vielä yhden punaisen lyhdyn ja laitoin sen yrttimaata valaisemaan. Siellä lumen alla nyt talvehtii mehevä ruohosipulimätäs, spearmint ja muutama muu. Kerätkää nyt voimia kasvukautta varten, minä huomasin tuumivani siinä kun tallasin polkua heidän ohitseen jatkumaan kohti rantaa.

Tänään meillä on yhteistä päivänvaloulkoilua luvassa. Ihanaa. Hyvää mieltä ja lämpimiä halauksia teillekin, rakkaat blogiystävät! Minun elämästäni on tullut aika rikasta myös teidän ansiostanne, kiitos siitä!