Korpikirjastossa

Tämä on nyt kesäloman erillisreportaasi, ja koitan olla rönsyilemättä muista aiheista. Vaikka olisi kaikenlaista kerrottavaa! Palaan mökkiloman loppuraporttiin ehkä vasta kaupungissa. Vielä kaksi kokonaista päivää Ryötönperällä, ja sitten - oi haikeus - kotimatkalle. Muutama kiintoisa kohtaaminen on tosin vielä edessä, joten ei tässä tee mieli murehtia.

Viime kesänä Ryötönperän filmifestivaalin väki minua lukuunottamatta kävi kesäretkellä Korpikirjastossa tuossa puolen tunnin ajomatkan päässä meiltä. Ihan maakuntaraja siinä ylitetään. Minä jäin silloin kotitontille hengähtämään seurustelusta, ja tulinkin sitten kateelliseksi kun kuulin miten erityinen paikka tämä kirjasto metsän keskellä, järven rannassa on. Siispä syntyi päätös suunnata sinne itsekin nyt tänä kesänä. Kätevästi se toimi myös ohjelmanumerona Sudeettisavolaiselle ja Apulaiselle, kun olivat meillä kesävieraina.

Sitäpaitsi piti palauttaa sieltä viime vuonna miehen lainaama kirja. Osa lainoista unohdettiin mökille lähtiessä Helsinkiin, minkä tunnustin Korpikirjaston isännälle jo sinne soittaessani alkuviikosta. Kysyin samalla, ottavatko lahjoituskirjoja vastaan. Kun sitten paikan päällä kuulin, miten paljon heillä on kirjoja - niin kävihän siinä mielessä, että oliko se sittenkään järkevä tuliainen, se Ikean kassillinen Taatan vanhoja sotakirjoja. Jotenkin ajattelin, että se lajityyppi saattaisi korvessa matkaavia ihmisiä kiinnostaa.

Väärässä ehkä olin siinäkin. Isäntä kertoi, että viihdettä lähtee hyvin kesää viettävien naisten mukaan. Aika hauska ajatus, että rouvat kesäasuissaan hakevat Korpikirjastosta romantiikkaa laiturille.

Oltiin aika erikoinen seurue, ehkä - me neljän poppoo - kun saavuttiin tontille. Ei se mitään, isäntä vaikutti meistä kiinnostuneilta heti. Soitettiin ovikelloa ja ehdittiin siinä tovi ihmetellä persoonallista pihapiiriä. Minä bongasin tietenkin jo parkkipaikalta lampaat, enkä melkein malttanut astua portista sisään kun teki mieli mennä eläimiä lääppimään. Sellainen on ihmisluonto joskus, että haluaa ensisijaisesti kontakteja luontokappaleisiin ja sitten vasta kulttuuriin tahi yhteiskunnalliseen yleishyödyllisyyteen.

Maltoin mieleni, koska olin toiveikas että lähtiessä tarjoutuu tilaisuus moikata eläimiä lähempääkin. Huutelin heille toki tervehdykset, kun kerran määkivät sieltä lampolan kulmata itsekin. Kanatkin ehdin huomata.

Lähti isännän kanssa juttu luistamaan saman tien sille tasolle, etten kamalan paljon tajunnut kysellä Korpikirjaston varsinaisesta synnystä, rakentamisesta ja itse toiminnastakaan. Ei se haittaa, tietoa löytyy kyllä netistä, ja opinhan minä onneksi sen että 12 vuotta on toimintaa ollut ja kohta menee 10 000 kävijän määrä rikki. Sitäpaitsi me saatiin aito kutsu uusintavierailulle, niin voi kuulkaa - minä ehdin vielä moneen kertaan haastatella isäntäväkeä. Toisin sanoen, tämä ei jää tähän.

Parkkeerattiin varsinaisen kirjaston yläkertaan pyöreän pöydän ääreen vaihtamaan ajatuksia. Kävi ilmi, että isäntä on varsinainen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähettiläs, ja uskoo tarinoiden hyvää tekevään voimaan. Toisaalta korosti ihanasti sitä, miten tarinoita tulisi nimenomaan tehdä itse. Oli sitä mieltä, että myös meidän kohtaamisemme saattoi olla alku uudelle.

"Näin niitä tarinoita syntyy."

Minä sain siitä itselleni tuoreen näkökulman elämään, tai ainakaan en ole ehkä vähään aikaan ajatellut asioita tuosta näkökulmasta. Sain lisäpontta siihen, miten tosiaan kannattaa puuhata tehdä kaikenlaista yhdessä toisten ihmisten kanssa, miksei joskus yksinkin - koska tarvitsen myös sitä. Onhan tässä tänäkin kesänä aika monta tarinaa jo tullut kehiteltyä, eikä meidän Ryötönperän filmifestivaali ole niistä suinkaan vähäisimpiä. Tai se kesän alussa järjestämäni taidenäyttely.

Tokihan etenkin mökkifestivaalissa on kyse pienen suuren ystäväpiirin yhteisestä ajanvietosta ja juhlasta, etten minä sillä voi ehkä elvistellä, että olisin mitenkään kamalan paljon yleishyödyllistä hyvää saanut aikaan tai levittänyt. Enkähän minä mikään suuri yhteiskunta-aktiivi olekaan, vähän vellihousu sellaiseen, joten minun tapauksessani pienikin saa riittää. Onneksi saan palkkatöissä tehdä järkevää hyvää.

Aivan kertakaikkisen mielenkiintoista, keskustelut ja miljöö. Huomasin, että koska jälkimmäinen oli sekin varsin pysäyttävää, unohduin välillä miettimään muun muassa sitä, miltä paikka näyttää ja tuntuu myös muina vuodenaikoina. Onko kodikasta syysilloissa pitää tulipesissä valkeaa. Mutta on varmaan aika arktista ja pimeää myös. Iso työ pitää paikkoja lämpiminä ja lumitöissäkin lienee hommaa. Isäntäväki asuu tontilla ympäri vuoden, joten ehkäpä minulle tulee vielä tilaisuus päästä tarkistamaan tilanne myös kaamoksessa.

Jännä, että vaikka sitä on omalla mökillä oppinut jo vuodenkiertoon liittyvät ihanuudet ja tosiaan myös haasteet, niin sitä on taipuvainen aina ajattelemaan, että toisilla on pelkästään romanttista omissa miljöissään. Sama ilmasto ja ylläpitämisen työllistävyys se on tietysti muillakin, eikä Korpikirjasto ole varmaan mikään yksinkertaisin paikka pitää huolella kunnossa. Rakennuksia on useita, ja niiden arkkitehtuuri ja materiaalit sen verran ainutlaatuisia sekä perinteitä kunnioittavia, että ei sitä ihan hutiloimalla taitaisi pystyä pitämään kunnossa.

Ihailen isäntäväen panostusta miljööseen, jossa riittää vielä tekemistä - koska konserttisali on tulossa ja kaikenlaista muutakin vaikutti olevan vireillä. Mahtavaa, että muistetaan myös se, miten silmiin osuvat kokemukset ovat melko suorassa yhteydessä myös mieleen. Korpikirjastossa kävijä saattaa lähtiessään tuntea itsensä sanattomaksi, mutta ei varmasti jää vaille ajatuksia tai mieltä virkistäviä kokemuksia. Tasoja, joilla siinä paikassa liikutaan, on niin monta. Rikastuttavaa.

En lainannut yhtään kirjaa! Kotimatkalla sen oikeastaan vasta ymmärsin. Olin suunnitellut toki suorittavani lainausrituaalin, kun kerran kirjastoon mentiin. Vaikka on tässä omakin torppa täynnä lukemattomia opuksia, ja kesälomalla aloitetut kirjat vielä kesken - niin että ehkä hyvä näin nyt kumminkin. 

Vieraskirjoihin pistin puumerkkini toki. Niitä oli kaksi. Yksi varsinaisessa kirjastossa ja toinen kirjastokahvilassa. 

Vaan ennen kirjastokahvilaan tutustumista tehtiin rantakierros. Ihana lintuisa järvi, ja omia karpaloitakin rannasta saa noukkia. Ajatella! Paitsi jos lampaat ehtivät ensin. Joka yö nousee veden päälle kuulemma usva, ja sellaistahan minä tunnetusti arvostan. Meidän mökkijärvellä sitä ei tapahdu ihan joka yö, mutta onneksi usein. Aloin myös uudelleen tosissani suunnitella linnunpönttöjen opiskelua ja rakentamista - onhan siitä ollut puhetta - sillä Korpikirjastolla niitä on paljon. Jo matkalla sinne, itse asiassa. Eikä niistä olla unohdettu kirjallisia viitteitä, menkää itse toteamaan.

Myös pitkospuupolkuajatuksia tuli siinä kierroksella. Voisin sitäkin tekniikkaa käydä paikan päällä vasiten opiskelemassa, sillä vielä on Ryötönperän polkuaskartelut kesken ihan suunnittelua myöten. Talvi-iltoina voisin sitten piirustella hahmotelmia, jos ja kun en varmaan syksyllä vielä ehdi aloittaa moisia projekteja, kun niin moni aiottu jäi tietenkin tänäkin kesänä niin sanotusti vaiheeseen. Ainahan niin käy, en ole yllättynyt.

Viihtyisän oloiset olivat rannan sisä- ja ulkotilat Korpikirjastolla. Hyvin voisi pitää siellä keskustelupiirejä nuotioiden äärellä. Paitsi etten ole ihan varma, nähtiinkö rannassa yksityistiloja - että voisiko sinne noin vain mennä paneelia pitämään. 

Oli ihanaa, miten vieraanvaraisesti isäntä jaksoi meille kertoa paikasta ja itsestäänkin. Varmaan on saanut kerrata jutut moneen kertaan. Vaikka kyllähän minä sen itsestänkin tiedän, että miten mukava on kertoa tarinoitaan sellaiselle yleisölle, joka niitä ei vielä ole kuullut.

Joka tapauksessa, tuli aika arvostettu olo. Eikä sellainen ole kesäretkikohteissa aina mikään itsestäänselvyys. Meidän ei oletettu ostavan mitään, noin niin kuin esimerkiksi - ja olisiko Korpikirjastolla mitään varsinaisesti myynnissä ollutkaan - paitsi poistokirjoja. Markkinahumun sijasta saatiin ajateltavaa.

Veikkaan, että meistä neljästä jokainen vieläpä keskenään erilaisia ajatuksia. Sudeetti jäi miettimään, että mitähän ohjelmaa käyttävät kirjojen luetteloinnissa, onko ihan vain tilasto-ohjelma vaiko peräti ihan kirjastoja varten laadittu. Apulainen pohti, onko isännällä ajatuksenlukutaitoja. Mies oli kanssani samaa mieltä uusintavierailun mielekkyydestä. Pitää vaan yrittää päästä irti siitä taipumuksesta, että kun tullaan mökille viikonlopuksi niin ei malteta poistua tontilta. Jonain pitkänä viikonloppuna pitää kyllä voida irrottautua Korpikirjasto-retkellekin. Kun minä kirjoitan sen tänne, niin en ehkä ensi vuonna kehtaa tunnustaa sen jääneen.

Kirjakahvilan(kin) tiloissa olisi mainiota järjestää jokin yksityisluonteinen tilaisuus. Vaikka ensi vuonna Ryötönperän filmifestivaalin retkipäivän keskustelu? Tai miksei me voitaisi mennä jo talvella pitämään sinne suunnittelupalaveriakin Festivaalijohtajan ja muun seurueen kanssa. Jätetään hautumaan. 

Sitäpaitsi siellä oli myös pieni sauna! Meillähän on kuitenkin perinteisesti palaveerattu löylyssä, kun siellä syntyy parhaimmat ideat. Pikkusaunan seinät olivat heinäseivästä, aivan mainiota. Seipäitä oli käytetty varmaan tuhansia myös tilan kattoon, ja jos minä joskus vielä yhden lisärakennuksen tälle omalle tontilleni saan, niin saatanpa varastaa Korpikirjaston valaistustekniikan ideoita. Siis muutamien muiden lisäksi.

Melkein menin niin pitkälle, että meinasin kysyä heidän viemäröintisysteeminsäkin. Harmaavesijutut oli kauniisti peitetty, mutta vessavesiasioista ei puhuttu. Onkohan heilläkin umpikaivo niin kuin meillä - mietin. Kun niin lähellä järveä. Kaikenlaista maallista sitä ehtiikin ihminen pohtia myös kirjallisessa miljöössä. Olisinko vielä kuusi vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä kiinnostaa aidosti myös paskakaivoasiat. Niin sitä intressit kehittyvät, kun on tällainen torppari nykyään.

Toisena paikallisoppaana meillä oli isäntäväen jälkikasvu, joka luontevasti kulki mukanamme ja toi todellakin kokeneen lisävalaistuksensa asioihin. Sudeettisavolaiselle tytär oli kahden kesken kertonut, etteivät pässit ole pökkivää sorttia. Paitsi siis jos sattuu pyllistämään niille ja etenkin jos hölmöyksissään kääntää niille selän ja lähtee juoksemaan karkuun. Viisaita lapsia kasvaa luonnon oloissa, kyllähän se tiedetään.

Minulle nuoriso kertoi mm. perheen koirasta. Että hänellä on oma systeeminsä tulla alas jyrkkiä portaita, esimerkiksi. Ja että on eniten perheen äidin koira. Uteliaskin luontokappale on hän - kerran tunki kuonon vesilinnun pönttöön, eikä ole tainnut tehdä sitä uudelleen. Eikä kyllä ole lintukaan palannut samaan paikkaan vielä pesimään. 

Kanojen luona lapsi kertoi, että kahdelta puuttuu vielä nimi. Minä niitä vaihtoehtoja illalla vielä saunassakin mietin. Että kun ovat ruskeita kanoja, niin miten olisi vaikka Rusko ja Rauni? Tai oikeammin ne taisivat olla miehen ehdotuksia. Minä lähdin miettimään vielä vaikeamman kautta, ja keksin että Braun-sukunimisiltähän merkkihenkilöiltä voisi kanoille nimiä lainata. Eva?

Mutta ei kai kukaan halua antaa munivaiselleen Hitlerin heilan nimeä. Olikohan se Eva kiva. Pitää selvittää se siihen mennessä kun jonain päivänä minäkin saan pari kesäkanaa Ryötönperälle.

Eikä ollut se retken aloituksen parkkipaikkahaaveiluni turhaa. Pääsin myös lampaiden luokse lopuksi. Kyllä tuntui kaikella olevan tarkoituksensa, kun en olekaan vielä tänä kesänä paljonkaan kotieläimiä saanut kohdata. Korpikirjaston lampailla oli lähipäivinä edessä parturi. Minä heti tietenkin aloin kertoa, kuinka käytin takkukissani täällä maalla kunnaneläinlääkärillä samalla asialla.

Tuli sellainen yhteenkuuluvainen olo, kun saatoin puhua yhteiskunnallisten asioiden lisäksi myös näistä eläintenhoidollisista asioista. Mitenkähän minä enää sopeudunkaan takaisin kaupunkiin cityihmisten pariin. Kyllä se varmaan sitten jostain lihasmuistista taas tulee. Vaikka minä eilen sanoinkin ystävälle puhelimessa, että olen välillä kokenut olevani jo aika valmiskin palaamaan kaupunkikotiin, niin nyt tätä kirjoittaessani taisin tullakin taas toisiin ajatuksiin.

Mikä ei yllätä. Aina ovat nämä viimeiset pitkän mökkikauden päivät vähän sellaista vuoristorataa tunteiden kanssa. Pitäisi vissiin toimia enemmän ja analysoida vähemmän. Suunnata mietteet itsensä ulkopuolelle, ja onneksi sitä nyt tapahtui ainakin Korpikirjastolla.

Ai niin. Se viisas tyttölapsi laski kanat ja ilmoitti että yksi puuttuu. "Toivottavasti on munimassa." hän mainitsi. Ihaillen kuuntelin ja jäin maistelemaan sitäkin kommenttia. Minulla kun oli heti tullut mieleen, että on kettu käynyt tai kukon paimennus jotenkin falskannut ja yksi dooriksista päässyt karkuteille. 

Munimassa hän oli. Saimme kotiin viemisiksi tuoreet kananmunat. Niistä yksi oli vielä ihan lämmin. Villapaidan hupussa ne saapuivat turvallisesti mökkikeittiöön, ja ne keitettiin illallisen oheksi. Maistui hyvältä ja ruokapöydässä siinä samalla vielä päivän retkeä muisteltiin. 

Niin, näin niitä tarinoita tehdään. Kiitos.

PS. Korpikirjastolla on toki vieraillut muitakin blogin kirjoittajia. Yksi heistä täältä paikallinen Sulo. Ja tosiaan löydätte netistä muualtakin lisää tietoa. Mutta ennen kaikkea, kannattaa matkustaa paikan päälle itse!

Kesän käännekohta. (Festivaaliraportti)

Festivaalin uusin hankinta. Se myös toimii.
Kuvattu valomerkin jälkeen.

Kesän yksi suurimmista käännekohdista on ohi. Eli Ryötönperän filmifestivaali on nyt sitten tältä vuodelta juhlittu. Oikeastaan tapahtuma päättyi jo keskiviikkona klo 12, mutta ehdin kirjoittaa vasta nyt. Vähän on tilalla haikeutta, syyskuun vilakat aamutkin ovat jo ehtineet käydä mielessä. Mutta toisaalta tuntuu hyvältä käynnistellä tässä loman toista puolikasta, kun on saanut kohdata kymmenkunta ystävää hysteerisen hauskoissa merkeissä. Ja vaikka heitä tontilta hyvästellessäni nousi poikkeuksetta pala kurkkuun, niin lämmin tietoisuus siitä, että me kaikki ollaan olemassa sitten myös kaupunkielämässä - niin sehän lohduttaa. Ja tuo sellaista mukavaa mieltä, jos arkeen paluu sattuu pyörähtämään ajatuksissa.

Minä olen joka vuosi yhtä otettu siitä, että ihmiset jaksavat matkustaa tänne Ryötönperälle. Ei sitä varten varmaan välttämättä tarvitsisi filmifestivaalia järjestää, mutta herranjestas, kyllä se kannattaa! Ja enhän minä tapahtumaa todellakaan yksin organisoinut. Tarjosin puitteet. Se on Pääsponsorin tehtävä. Lisäksi tänä vuonna henkilökuntaan kuului Festivaalijohtaja, Chef, Catering-henkilö, Maintenance, Compost-Interpretation, Olutsponsori, Järistysmies ja Timber, eli saunapuuvastaava. Sattumalta varsinaisia vieraita oli vähemmän. Hmm. 

Meidän festivaalilla kun pyritään harjoittamaan rotaatiota vieraiden suhteen, niin politiikkana on se, että edellisen vuoden VIP-vieraat voivat halutessaan pyrkiä seuraavan vuoden henkilökuntaan. Se on aika suosittua. Minä kun kuitenkin haluan jollain tavalla rajata tontilla kerrallaan majoittuvan väen määrää, niin voi siis käydä näinkin. Pitääköhän ensi vuonna perustaa shuttle leirintäalueelle.

No mutta, nyt on tilus rauhoittunut, jämäruoat paikalle jääneiden ystävien kanssa syöty, tiskit tiskattu ja mökkialue näyttää taas - niin - aika autiolta. Minulla on mielessä parikin projektia, joihin voisin ryhtyä. Siis klapitöiden lisäksi.

Kyökki näyttää taas minun keittiöltäni. Eli autiolta sekin.

Festivaalivieraiden yksityisyyden suojan vuoksi en jaa juhlasta tilannekuvia. Puhumattakaan liikkuvasta kuvasta. Sellaistakin materiaalia on, nimittäin. Näköjään. Minä soitan yhdellä videolla nokkahuilua. Tai siis "soitan". Pikemminkin pakotettuna yritän tapailla festivaalin tunnussävelmää. Minä olen sen itse valinnut, eikä sitä tulla muuttamaan koskaan. Se soi pihapiiriin levittäyneille vieraille aina merkiksi, kun jokin virallisista ohjelmanumeroista on alkamassa ja tulee kerääntyä Kino Ryöttöön tahi johonkin muuhun tilaan. 

Koomisia ovat ne kokoontumisien hetket. Aina joku on jossain pissalla, kalassa tai kasvimaalla. Saunastakin saattaa löytyä festivaali-ihminen yhtäkkiä. Eikä ikinä voi olla ihan varma, että joko kaikki ovat paikalla ja esitykset voivat alkaa. Onneksi tänä vuonna tiedettiin, että pääluku oli 13, joten laskemalla sitten läsnäolijat tästä pienestä käytännön pulmasta aina selvittiin.

Niin, mutta siis sitä minä en valinnut - sitä nokkahuilujuttua. Se onkin oikeastaan ainoa asia, johon en omalla tontillani ilmeisesti saa vaikuttaa. Melkein traumaattista, mutta kyllä minä kai kestän. Ainoa festivaalinumero, jolle on määritelty täysin tinkimätön kellonaika (16.45-17.15 - se kesti ensimmäisenä vuotena tunnin, joka on liikaa huppelimielessä) on nimittäin Jaloviinaklubi. Tänä vuonna ahtauduttiin viettämään sitä Lasipaviljonkiin. Pelkästään se tiivis tunnelma ja kököttäminen sai aikaan naurua. Eikö kaiva isäntä hihastaan taas kouluaikaisen nokkahuiluni (Miten olikaan sen löytänyt kätköstäni.) ja minulta vaadittiin soitantaa. Kerran festivaalissa tulee Pääsponsorinkin itsensä nolata ja vieraitaan viihdyttää.

Muutenhan olisinkin varmaan liian täydellinen. Fasadit täytyy välillä riisua.

Tänä vuonna toisaalta saatiin ensi vuotta silmällä pitäen kilpaileva tähti. Oppilapseni - Järistysmies - nimittäin alkoi Jalluklubin jälkeen harjoitella My Heart Will Go On -biisiä huilulla, ja aika hyvin ne alkutahdit menivät!

Pyrittiin ottamaan kaikki huomioon.

Jalluklubin (Tarjolla on muuten myös Vana Tallinnaa, koska kaikki eivät ole Jaloviinan ystäviä.) lisäksi jo vakiintuneita muita festivaalihetkiä on useita. Niihin kuuluu mm. Avajaispuheet Kulttuuriaitan Matineapatiolla - sitten kun viimeinenkin vieras on saapunut tontille. Tänä vuonna Festivaalijohtajan, Pääsponsorin ja Cateringin tervehdysten lisäksi saatiin kuulla Kerrossiivoojan ja Ensiapuryhmän sanat, sekä erään sukuseuran puhe.

Vähän jännittää, kuinka pitkät avajaiset ensi vuonna tulee, jos puheiden määrä tuota tasoa lisääntyy. Toisaalta oma puheeni oli lyhyempi, koska olin ehtinyt tontille ensi kertaa saapuneille pitää historiikkimonologini jo moneen kertaan. Tutustumismielessä olin varmuuden vuoksi vuodattanut myös lentopelkoasiani sekä tarinat erääseen rock-artistiinkin liittyen. On aina niin palkitsevaa, kun paikalla on ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minusta paljon. Mahtava on ottaa lasi viiniä ja alkaa puhua. Tänä vuonna uudet vieraat olivat vieläpä sellaista hiljaista ja vaatimatonta sorttia, että ihan tosiaan eivät yrittäneet katkaista juttujani tai häipyä muka jonnekin asioille.

Niin käy vakkarimökkivieraiden kanssa aika usein. Ihan ymmärrettävää.

Uutuutena avajaisten jälkeen nostettiin viiri salkoon. Sommartiden-laulun siivittämänä. Minä sen viirin nostin, mutta mies tuli tekemään solmun, jota minä en osaa.

Mies askarteli pyynnöstäni Loungeen lampun.
Ihana.

Tietenkin elokuvanäytöksiä oli - jos joku nyt sattuu ihmettelemään, että missä ne filmit. Tänä vuonna meillä oli muun muassa hyvin opetuksellisia animaatioelokuvia ja muutama taidepläjäys. Artistivieras se osaa vaikka mitä! Oli aika hienoa katsoa hänen teoksiaan festivaalin uudelta valkokankaalta. Taiteellinen johtaja oli sen hankkinut tätä tapahtumaa varten. Kyllä nyt siis täytyy vissiin festivaalia vuosittain järjestää, kun on ihan oma kangas. Kaupungissa juhannuksena Festivaalijohtaja huijasi, että aikoo ostaa itselleen valkokankaan anyway - joten sitä ei enää tarvitse lainailla.

Kun Matkahuolto toimitti paketin tänne, ilmoitti Festivaalijohtaja, ettei viekään sitä ehkä koskaan kotiinsa. Tiesi vallan hyvin, että minä kiusaannun moisesta. No - nythän sitä voisi vaikka syksyllä järjestää perhepiirissä pienen elokuvaillan liiterissä. En taidakaan sotkea sitä sittenkään. Vaikka suunnittelin, miten hienon askarteluverstaan siitä saan nyt kun tuli todella raivattua tilaa festivaalikatsomoa varten.

Voisi olla aika ihanaa katsoa vaikka joku mustavalkoklassikko villapaidassa omassa liiterissä laajakankaalta. Sopisikohan Hehkuviini siihen tilanteeseen. Ehkä.

Pöytäliinoina tänä vuonna olivat äitini performanssiesityksien tuotokset.
Pitäisiköhän ottaa yhteyttä Marimekkoon tai Vallilaan?

Festivaalin saama palaute oli melkein nolostuttavan hyvää! Ne, jotka olivat olleet paikalla edellisinäkin vuosina, sanoivat että - jos mahdollista - tämä oli vieläkin onnistuneempi juhla. Itsekin mietin, että onko se edes mahdollista, mutta on se vissiin. Toisaalta, jokainen vuosi on erilainen vaikka festivaalin teema pysyykin samana. Lisäksi toimintasuunnitelmaan kirjatuista asioista pidetään kiinni, ja itselleni tärkein niistä on yhteisöllisyys. Niin ja kodikkuus. Sillä tavalla, että kaikki viihtyvät ja että jokaisella erilaisella persoonalla olisi hyvä olla.

Onnistuin tänä vuonna ilmeisesti siis hyvin. Mukava tunne.

Myös Catering-vastaava ja Järistysmies olivat tavallista hövelimmällä tuulella, että sillä varmaan oli osuutensa asiaan. Vieraat saivat yllättäen käydä tekemässä voileipiä Päärakennuksen keittiössä, eikä haitannut vaikka osalta oli badget hukassa. 

Perinteeksi on muodostunut myös se, että festivaalilla syntyy muutama mysteeri. Tänä vuonna - tuli vaan badgeista mieleen - niihin liittyi mm. se, että itse taiteellinen johtaja hukkasi omansa. Kaulassa roikkui vain tyhjä nauha. Todettiin, että ehkä joku vieraista oli varastanut itselleen matkamuiston päiväkirjan väliin. Vaikka minä olin kyllä ottanut ihmisten souvenir-taipumuksen huomioon askartelemalla tänäkin vuonna heille festivaalikassit. 

Saattaa se johtajan badge vielä löytyä joltain pissapaikaltakin tai liiteristä.

Toinen mysteeri oli Catering-ryhmäläisen litimärät vaatteet aamulla. Hän yritti alkaa yöunien jälkeen pukeutumishommiin, niin eihän siitä mitään tullut. Kukaan ei tiedä, miten niin oli päässyt käymään, mutta kuivaa karderoobia siinä sitten piti alkaa tilalle etsiä. Siihen mysteeriin ei kyllä pitkäksi ajaksi pysähdytty, minä laitoin koko homman yökasteisen nurmikon piikkiin.

Kulttuuriaittaan sain mahdutettua kaksi petiä.
Niiden vasemmalta puolelta alkaa tauluvarasto.

Koska tämä periaatteessa on puutarhablogi, niin siirrymme festivaalin aikana ja jälkeen tapahtuneisiin piha-asioihin. Olin rekrytoinut tulkiksi ja etenkin Compost-vastaavaksi ystäväni Puutarhaekspertin. Koska vieraat olivat varsin kielitaitoisia ja biojäteämpärikin kunnossa, niin varsinaisia tehtäviä kertyi lopulta aika niukasti (Kiitos tiskaamisesta, muuten!) ja ystävä löytyi jokaisena joutohetkenä lähinnä tosiaan Ryhtimaalta möyrimästä. Hitto, että harmittaa etten ottanut siitä kesantojoutomaasta ennen-kuvaa! 

Nyt maa on kitketty, käännetty ja parannettu ensi vuotta varten. Järkyttävän iso työ oli siinä, enkä minä osallistunut ollenkaan.

Luojan kiitos olin silloin huoltokäynnilläni sentään tyhjentänyt huussin kakkasäiliön. Oltiin sovittu, että yhteisenä projektina festivaalin jälkeen vaihdamme myös sen liriturpeen sieltä säiliön alta. Minä seisoin vieressä saappaat jalassa, kun Puutarhaekspertti teki senkin. Niin on tehokas ihminen, että minä ehdin vasta kokea ajatuksen ja mahdollisen suunnitelman hivenen, niin hän on jo tehnyt koko asian. Erilaiset ovat ihmisten temperamentit, mikä on varsin rikastuttavaa ja ihanaa.

Kun hän siivosi Ryhtimaan, sieltä löytyi myös erinäisiä hyötykasveja. Artisokista osa on sittenkin lähtenyt kasvuun! Ja piparjuurista! Ihan mahtavaa. Lisäksi oli yksi yksilö - ihan uusi kasvi tällä tontilla, jonka kuvasin ja eilen facebookin puutarharyhmässä tunnistutin. Mustajuuri! Montakohan vuotta sitten kokeiltiin sitä miehen kanssa viljellä, ja nyt siellä on yksi hieno ja pitkä kukkavarsi. Minä aion antaa sen kukkia ja tehdä siemeniä - ja sitten vasta viljellä sitä lisää. Koska tällä yksilöllä vaikuttaa olevan Ryötönperälle sopivat geenit.

Ryhtimaa jälkeen ja liriturve matkalla kompostoitumaan ainakin vuodeksi
ennen kuin laitetaan se kasvimaahan.

Lisäksi festivaalin jälkeen vuorokaudeksi tontille jäänyt Timber askarteli meille hellan. Se on ohessa kuvassa alla. Oltiin jo aikoja sitten bongattu netistä tiilistä tehty risujenpolttosysteemi, josta tulee niin kuuma liekki, että sen päällä voipi keittää. No, Ryötöperältä nyt löytyy vain ryötönperäläisiä tiiliä - eikä sellaisia hienoja isoja valkoisia, niin kuin mallissamme - joten lopputulos ei ehkä ole esteettisesti silmiä hivelevä. Mutta niin hyvin se toimii, että ulkonäöllä ei ole mitään väliä.

Niin kuin ei hyvien asioiden kanssa pidä olla muutenkaan. Koska ihanuudet alkavat näyttää myös kauniilta ennen pitkää, sehän me kaikki tiedetään.

Nyt minulla on pihapiirissä risujenpolttohella vol. 1.3. Sitä nimittäin tuunattiin paljon. Onneksi olin ehtinyt tehdä festivaalin tarpeiksi riittävästi saunapuita jo etukäteen, niin Timberilläkin jäi aikaa tähän! Mahtavat olivat letut. Ne täytettiin kaikella, mitä juhlan jälkeen kaapeista löytyi - esimerkiksi sienisössöllä, chili sin carnella ja nyhtöpossulla. Minä santsasin.

No niin. Minä istun nyt yksin tontilla tässä piha-auringossa tekemässä teille tätä raporttia. Loputkin festivaalivieraat ovat hajaantuneet ympäri Suomea. Mänttään, Kajaaniin, Joensuuhun ja Helsinkiin nyt ainakin. Mies on poikavuosien kavereidensa kanssa ilmailutapahtumaretkellä ja minulla on nyt sitten yhtäkkiä omaa laatuaikaa. Mitähän tekisi? Kun tuli eilen siivottuakin. 

Huomasin, että kirjablogeissa on alkamassa naistenviikkolukuviikko. Pitäisiköhän osallistua? En ole vielä tällä lomalla lukenut yhtään. Toissailtana pari riviä, mutta uni tuli. Jos vaikka naistenviikon kunniaksi ottaisin hyllystä agendaksi Orvokki Aution Puimakone bulevardilla -teoksen? Minä joka aamu mökkisängyssä köllötellessäni ja kirjahyllyä katsellessani sen sieltä näen ja lukemista suunnittelen.

Siinä takakannessa lukee, että "Alangon Saara etsii itseään eikä löydä. Hänen kokemuksensa ovat koomisia mutta samalla kovin kipeitä." Kuulostaa tutulta ja sopisi päähenkilön nimenkin vuoksi naistenviikon teemaan. Ja paikallista eteläpohjalaisuuttakin siinä sivutaan. Jos minä sen luen, niin teenkin sitten muuten teille pitkästä aikaa kirjareportaasin. Katsotaan. Voi olla, että savottahommat houkuttelevat enemmän kuitenkin.

Ja lukemisesta puheenollen, minulla on sata blogipäivitystäkin varmaan tsekkaamatta. En malta olla netissä kovin paljon täällä mökillä. Niin ja minullahan olisi toisaalta miehen poikavuosiystävien lahjoina tuomat kolme pikkolopulloa Jari Sillanpää -kuohuviiniä. Voisivat siivittää lukuhetkiäni, ehkä? Koska ei se juoma sovi raa´an työn seuraksi.

Jos alkuloma menikin nurkkia siivotessa ja klapitöissä, niin nyt on käsillä se kuuluisa joutilaisuuden aika. Ihanaa, kun saa tehdä mitä huvittaa ja mieli on hyvä. Mitä muuta voisi mieli ollakaan niin ihanasti onnistuneen festivaalin jälkeen? Taas tulee se sama tunne - ja onneksi tulee, etten unohda - miten onnekas ihminen minä olenkaan, kun on niin paljon läheisiä rakkaita ystäviä. Ollaan ihan perhettä, niin minä koen.

Ja sitten sekin, että olen saanut tutustua pariin uuteen aivan loistavaan ja mielenkiintoiseen ihmiseen! Joista toivottavasti tulee ystäviä heistäkin. Terveisiä vaan Artistivieraan ja Järistysmiehen puolisoille, onneksi muistin kehua teitä livenäkin.

Ei tässä muuta voi kuin kiittää ja kumartaa maailmalle. Kiitos!

Tunti aikaa löylyihin.

Mökkirannassa tässä jännittelen, kehkeytyykö luvattu ukkonen vaiko ei. Sauna lämpiää ja miestä huvittaa melskaamiseni, kun netti pätkii. Tai tietokone kokonansa. On kuulkaa niin monta välilehteä ollut auki lähestyvän Ryötönperän filmifestivaalin takia. Paperihommia. Piti ihan sulkea kaikki ja aloittaa alusta. Nyt tuntuu toimivan, ja kun käänsin selän vieläpä auringolle (täällä mitään ukkosta ole, äsken jyrähti vähän), niin voin jatkaa raportointiani.

Tuskin jaksan pitkään kirjoittaa - katsotaan. Tunti aikaa löylyihin.

No mitäs tänne. Karkukissa on viisastunut ja minun unirytmini alkanut muuttua lomahenkiseksi. Ne liittyvät toisiinsa. Kissoilla on aamulla kello kahdeksan ulkoilu. Minä mieluusti nousen heidät päästämään ulos ja samalla herään itsekin. Tänä aamuna kun kuulin naukunaa, ilmoitin sängyn pohjalta että joo joo, kohta pääsette. Aina vaan mouru jatkui, eikä kukaan tullut edes sänkyyn tassuttelemaan. 

Tajusin äänen kuuluvan sittenkin ulkoa. Siinä missä spa-kissa osaa raapia ovea, niin karkukissa hokasi vasta tänään että isäntäväellä on makkarin ikkuna auki takapihalle. Sen alle jos asettuupi huutelemaan, saattaa saada huomiota. Hän oli unohtunut yöksi ulos, ja tahtoi sisälle. Ihan oli suloinen, kun takkuturkki sateesta märkänä tuli kotiin. Pakko siinä oli minunkin kelliskellä kaverina vielä ainakin tunti tai pari. Ihanaa loma-aamujoutilaisuutta. 

Eilen aamulla havahduin siihen, että linnut ovat vaienneet. Heinäkuun merkki. Ensin luulin, että oltiin nukuttu vahingossa ikkuna kiinni, mutta ei. Auki se oli hyttysverkkoineen tyyneen sadeaamuun, eikä pihamaalta kuulunut pihaustakaan. Oli aavemainen tunnelma. Sitä saa nyt sitten odottaa siivekkäiden huomionhakua ensi vuoteen taas.

Onneksi yksittäiset peipposet sun muut keksivät sentään sopivassa tunnelmassaan lurittaa muutamat biisit. Kyllä olisi tympeää ilman sitä. Tai, no ei nyt ehkä tympeää, mutta kodikkaampaa on kun raakkuvat varikset ja korpit, sirittelevät pikkulinnut. 

Kuten ylläolevista kuvista voitte havaita, meillä on tehty pitkästä aikaa vihtoja. Blogikaverin vinkistä myös sireenistä! Meillä paskakaivosireeni kaipaileekin pientä karsintaa, niin kätevästi hyödytään kaikki kun leikkeet eivät menekään suoraan risukompostiin vaan saunakäyttöön. Pidin löylyssä myös silmäpussikasvonaamioita koivunlehdistä ja sireeniä pistin leukaan.

Sain nimittäin loman aluksi jonkin pöpön ehkä. Vatsa on jo parantunut, ja naaman ihottumakin lehtihauteiden ansiosta. Mikähän minimyyräkuume sitten olikaan - en ole kovin herkkä yleensä yhtään millekään, ja ihmeellisistä oireista ehdinkin jo pikkuisen huolestua. Saattoivathan ne olla jotain työvuoden jälkistressiäkin? Mutta terveiden kirjoissa ollaan taas, eli loma saa jatkua.

Eilen siivosin liiteriä. Kun sinne tulee se Kino Ryöttö. Ja iltaloungekin, jos sattuu satamaan. Tuli aika somaa, vaikka itse sanonkin. Tauolla minulle sattui soittamaan naapurikunnasta eräs vanhempi rouvashenkilö - ehtoopuolella on hän jo - ihan vaan kuulumisia. Todettiin, että samansuuntaista keräilijäkansaa ollaan, hänelläkin torppa turvoksissa tavaraa - vähän niin kuin minulla. 

Minä annoin hänelle "synninpäästön" ja sanoin, että nauti sinä vaan kuule nyt elämästä ja jätä romut sitten muiden huoleksi, kun lähdön aika koittaa. Minä keski-ikäisenä sen sijaan voisin vielä vähän yrittää saada tavaramäärään jotain tolkkua. Oli niin osuva puhelu!

Löysin sen aikana neliapilan.

Mies laminoi sen(kin) itselleen mökkibadgeksi, samalla kun teki festivaalijuttuja. 

Toissailtana sain puolison yllytettyä veneilyhommiin. Oltiin jo ihan iltatoimissa, kun havaitsin, miten nätti yö oli tulossa. Kun oli ennen sitä tuullut aika paljon, niin saapuvan yön tyyneys tuntui ihan luksukselta. Ja olikin. Otettiin eväskori mukaan ja lähdettiin vähän järvelle. Se oli sellainen hetki, josta kaupunkiarjessa aina haaveilee. Kiva, ettei sitä haikaile turhaan ihania asioita!

Ihmeellisen hiljainen on sähköperämoottori. Vaikka minä tykkään kyllä vielä enemmän soutelusta. Ja soudinkin rantaan sitten, vain elvistelläkseni että miten hyvin sen osaan. Tunnen omat kivet, ja niiden kanssa saakin nyt olla tarkkana kun vesi on matalalla. 

Meillä on listalla edelleen se kylille asti veneily. Vähän jännittää, jääkö se taas ensi vuoteen.

Mies meni veneretken jälkeen normaalisti makkariin lukemaan ja nukkumaan, mutta minä en malttanut. Jäin todistamaan järvisumua, ja iPhoto näyttikin minun ottaneen silloin noin 70 kuvaa. Aika monta samanlaista. Aika monessa horisontti vinossa. Ja varsinkin tosi monta epätarkkaa. Mutta kyllä se aina kerran kesässä vähintään pitää tallentaa, rakas yösumukin. 

Asetuin oikein laiturille odottamaan villieläinhavaintoja, mutta väsähdin sitten. Luomakunta on sen verran fiksu, että sen siivekkäät ja majavat nukkuvat enimmäkseen alkuyöstä. Minun pitäisi vissiin jonain aamuna laittaa kello soimaan neljältä ja tulla rantaan kameran kanssa odottamaan.

Kääk - sauna on kohta lämmin ja minä vain löpisen tässä.

Mökkirannassa kukkivat nyt liljat (?), ja on muutenkin harvinaisen kaunista. Oikein huolettaa jo nyt se, että ehkä jo tänä syksynä tulee sähköyhtiö kaivamaan maakaapelijuttuja keskelle niityä. Tuleeko hirveän näköinen joutomaa siitä. Pitää ehkä alkaa suunnitella siihen samaan syssyyn jotain hyödyllistä. 

Sähköjen vetämistä kasvihuoneeseen?

Osan niitystä palastelemiseksi kasvimaakäyttöön? (Kun kerran kaivavat.)

No, mutta se on sitten sen ajan murhe - ja eipä ainakaan tarvitse miettiä myrskykaatumapuiden takia sitten enää. Sähkömies kertoi, että nimenomaan lisääntyneiden myrskyjen vuoksi laittavat kaapelit maan alle. Minä aloin samoin tein murehtia tontin rakennuksia. Että minkähän rakennuksen päälle kaatuu vielä joskus puu. Toivon, että päärakennuksen päälle, koska se on hirttä ja rumin.

Onpa ihanaa olla täällä. En ole vielä ehtinyt kovin paljon hoitaa puutarhaa. Sitä voin tehdä sitten henkisillä tauoilla, kun on kesävieraita. Kaipaa niittohommia tontti, ja pihapiiri kädenjälkeäni. Ruusut kukkivat vasta nyt, ja ovat erityisen somia. Odotan Rosegarden-hetkeä. 

(Seuralainen tuli viereen hötkyilemään, että saunaan pitäisi. "Pitäiskö mennä, ettei jähyy?" Pahoittelen, että tämä raportti jää lyhyeksi.)

Minä neuvoin miestä nyt ottamaan takkahuoneen pöydän alta vanhoja Valittuja Paloja ja keskittymään niihin, jotta saan viimeistelyrauhan tähän vaatimattomaan kirjoitustyöhöni.

Siitä tulikin mieleen, että sain eilen Runoilija-ystävältäni pitkästä aikaa tekstiviestejä! Hän kaipaili minua Tangomarkkinoilla. Kutsuin festivaaleille. Saa nähdä, tuleeko hänestä yllätysvieras. Oli aika kivaa kirjoittaa tekstiviesti pohjanmaan murteella ja kuulla, että murteeni oli soljuvaa. Runoilijalta ilmestyy elokuussa uusi kirja, ja jos hän saapuu tämän loman aikan tänne mökille, voisimme pikkuisen ennakkojuhlia sitäkin.

Koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea tontilla tapahtuu. Pitää nauttia nyt näistä hiljaisista päivistä, että jaksaa sitten sen kaiken seurustelun. Kun autoa ja ihmistä ilmestyy pihapiiriin, sitä tulee asetuttua taas ihan toisiin sfääreihin. Sitä odotellessa.

Mökillä. Yksinkertaisesti.

Vuorikaunokki kukkii koko tontin sinivoittoiseksi.
Piti sitäkin ikuistaa ilta-aurinkoa vasten.

Hyvää huomenta! Täällä Ryötönperän aamussa otan nyt teille pienen hetken, täytyyhän tässä jotain edes raportoida. Vaikka vaan, että hengissä ollaan mökillä. Oikeastaan pitäisi mennä viileään aamuun - kello on vasta puoli seitsemän - ottamaan pari kuvaa siitä miten aurinko tuolla metsän läpi siivilöi valoaan pihamaalle. Ja vaikka siitäkin, miten kevyt pohjoiseen kääntynyt tuuli aiheuttaa lintujen lisäksi järvimaisemassa hereillä olon tuntua. Saattaa tulla villapaitapäivä.

(Olen jo viidestä lähtien kuunnellut siivekkäiden melskettä avoimesta kammarin ikkunasta, miettinyt mikä syy joutsenilla on tähän aikaan vuodesta kailottaa ja pohtinut muutamia soundeja - että tokko olen tuota lintua tuolla asialla ennen kuullutkaan. Mieletön konsertti.)

Niin, mutta en siis nyt mene pihalle ottamaan valokuvia, koska on se riski että jään sitten sinne eikä taaskaan tule kirjoitettua. Mutteripannu porisi juuri liedellä, joten juon tässä samalla aamukahvit teidän kanssanne, armaat lukijat.

Meni jo ensimmäisen vuorokauden aikana päivät ja tunnit sekaisin. Niinhän sen kuuluu lomalla tapahtua, mutta että heti torstaina ihmeteltiin, että kauankos me ollaan täällä jo oltu. Vaikka vasta edellisenä iltana saavuttiin. Ihana, että se ajanpysähtymisilmiö mökkirannassa on säilynyt! Minä bongasin ensimmäisenä käännetyn veneen - naapureiden jälkikasvu oli selvästikin uskonut jättämäni terveiset - että jos vieraillessaan näillä kulmilla souteluhimo iskee, niin Neiti Näpsää saa kyllä käyttää. 

Olivat löytäneet tulpan ja airotkin saunakamarista, hyvin olin neuvonut.

Ei ollut mennyt puolta tuntiakaan, kun miesväki oli jo kaivellut esille kalavehkeet ja minä hakenut maamiesseuran ruohonleikkurin naapurista. Pistin saunaan tulet ja ajoin vain grillipaikan nurmikon. Sitten leikkuri menikin tukkoon ja aloin laiskotella. 

Oli kiva tunne vapauttaa herraseura samoin tein rentoutumaan. Mies oli ollut vielä samana päivänä töissä, ja kun kävi ilmi ettei enää torstaina tarvinnutkaan raahautua työmaalle, niin lähtömme kaupungista oli aika äkkipäätös ja hätäinenkin. Iso osa asioista unohtui, muttei se mitään. Ryötönperän filmifestivaalin saunapuuvastaavaksi nimitetty ystävä halusi tulla mukaan viettämään vuorokauden fyysisen työn leiriä moottorisahan kanssa. Hän suhtautuu nimitykseensä varsin tunnollisesti, ja minä olen tyytyväinen rekrytointikykyihini. Viikon päästä täällä on täysi hässäkkä jo käynnissä, kun festivaaliajankohta koittaa.

Siihen saakka ollaan vielä aika rauhassa, vaikka toki minä ajattelen siivousta taas kroonisesti. Sekä klapeja. Eilen raivasin Kulttuuriaittaa, että saan mahtumaan kaksi persoonaa sinne nukkumaan taulujen sekaan. Koko päivä siinä meni. Jahka olen kirjoittanut tämän ja tiskannut, saan etsiä aittaan jotkut verhot. Somistuspalkinto raadannasta. Vielä se on vähän vaiheessa kylläkin - aitta - ja olen itselleni todistusaineistoksi ottanut romuläjäkuvia, mutta ei niistä teille mitään esteettistä iloa olisi. Joten kerron sitten ensi kerralla lopputuloksesta.

Miehellä on toisenlainen logiikka. Hän aloittaa yleensä suoraan palkinnoista. Esimerkiksi eilen somisteluasioista ja ryhtyi kaikkien työkoneiden ja sahanpurun keskellä jo suunnittelemaan Kino Ryötön loungea liiteriin. Onhan se toki hyvä, että nyanssit ovat kunnossa, mutta pitää ne romppeetkin jossain vaiheessa järjestää. Paitsi että eilen kun kaiveltiin esille taulujen säilytysteline aittaan, niin löysin sen alta kadoksissa olleet terävämmät oksasakset. Minä tiesin, että ne ovat jossain! Festivaalijohtajaa olin syyttänyt niiden kadottamisesta, mutta saattaa olla, että ihan omasta kädestäni olivat niille sijoilleen tippuneet ja hautautuneet asioiden alle.

Tuleekohan minusta koskaan järjestyksen ihmistä.

Spa-kissa saunapolulla.

Jaahas, pitäiskö turauttaa toinen pannullinen kahvia. Juu. Taisin sittenkin nukkua pikkuisen liian vähän, varmaan alle viisi tuntia. Ei se uni enää vaan tullut, ja päätin että voinhan kokeilla vaikka päivänokosia sitten. Näkis vaan - yleensä säästän nukkumisen iltaan.

No niin, se siitä unettomuuteni ikuisuusaiheesta. On aika siirtyä raportin kissaosuuteen. Stressasin tottakai kohtuuttomasti taas eläinten automatkasta. Se meni tietenkin hyvin ja karvarouvat pötköttelivät häkeissään aika tyytyväisinä. Varmaan olivat vähän polleina kun pääsivät mukaan, ehkä jopa osasivat aavistaa, että mökkivapaus oli edessä.

Nyt on juotu järvestä ja syöty ruohoa. Eilen illalla sain jopa todistaa kissan spa-hetkeä saunassa. Mies oli jo lähtenyt iltaruokahommiin ja minäkin jo siirtynyt keskilauteelle, niin eikö raavi kissaeläin saunan ovea ja kirmaise muina naisina suoraan ylälauteelle kellimään. Oikein ketarat ojossa selällään siellä tunnelmoi. Liekö vanhan raajoihin ottanut kylmästi tontille pari päivää puhaltanut järvituuli ja äkkinäinen paljo ulkoilu. Löylyttelyn jälkitiloihin kuului tietenkin myös vilvoitteluhetki saunakamarin nojatuolissa sillä välin kun minä puin ylleni puhtaan ihmisen yöasua. Yhdessä sitten tultiin peräkanaa saunapolkua ylös eli iltapalalle ja nukkumaan.

Toinen kissa sen sijaan kokeili kesän ensimmäistä seikkailua heti toisena yönä ja oli puoli vuorokautta jossain. Perjantaiaamupäivällä - kun vähän joutilaana keitto valmiina odottelin sukulaisia lounasvieraiksi - lähdin huolissani etsimään lemmikkiäni pitkin rämeisiä rantoja ja toisten mökkipihoja. Lampsin hiekkatietä takaisin ja pelkäsin törmääväni elottomaan tahi kärsivään kissaeläimeeni. Aina pitää kaikki ajatella karmeimman kautta, näköjään. Hullun hommaa. No, tuli siinä samalla kerättyä pari suopursua huussia sulostuttamaan, että ei se ihan turha reissu ollut.

Kissahan möyri sitten turkki roskaisena liiteristä esille juuri kun minä olin palannut takaisin tontille. Oli se vähän säikky, eli joku tai jokin oli hänet sinne yöllä varmaan ajanut. Nyt on sekin pakollinen osuus hoidettu ja voi palata normaaliin mökkirutiiniin. Vapausylpeyden laannuttua tämä karkukissa käykin sitten loppukesän öissä monta kertaa tarkistamassa, että me olemme tallessa kammarissa ja kaikki hyvin. Kupissa ruokaa ja veskissä hiekkaa. On vähän höpsöä, että täälläkin pitää kissoilla olla sisävessa. Turhuutta suorastaan. Toisaalta - tutut asiat pitävät eläimet varmaan tallessa, joten ehkä ihan hyvä vaan.

Hän nukkuu nyt tyytyväisenä makkarin kaapin alahyllyllä joulukoristeiden vieressä. Ja toisella on "oma" nojatuoli yläkerrassa.

Karkukissa pitää järveä juomakuppinaan.

Sitten villieläinosuus. Majavista ei ole näköhavaintoa, mutta rantarämereissullani havaitsin kyllä lisää järsittyjä puita. Sen sijaan kohtasimme rantasaunalla toissailtana - vai oliko sitä edellinen - pikkujyrsijäinvaasion. Konfliktioravan jälkeläiset, ties kuinka monennessa polvessa, olivat ihmeissään. Pohdinnan alla oli se, että mitäs reittiä nyt mennään kattoharjassa sijaitsevalle perinteiselle pesäkololle, kun tuossa on noita isoja nisäkkäitä istumassa terassilla.

Niin oli nuori oravanpoika, ettei se vielä ymmärtänyt mitään ihmisten pelkäämisestä:

Pyöri siinä jaloissa ja etsi uutta reittiä kotiin. Poseerasi kauniisti ilta-auringossa.

Oikein tosi kauniisti osasikin jähmettyä miettimään. Minun reaktiohitaudellani harvoin saa eläimistä kunnon kuvia, mutta nyt on aika monta.

Juuri kun hän oli jo melkein turvaisasti katonrajassa, niin eikö ilmesty vielä höpsömpi pikkusisko paikanpäälle ja kaikki alkoi alusta. Juteltiin näille, että jospa teillä olisi jo se rantaoravien konfliktigeeni laimennut. Minullahan on ollut linnunpoika-aikana perinteenä ottaa joskus vähän yhteen oravan kanssa saunalla - ettei mene syömään hädissään olevan emolinnun jälkikasvua. Varsinkaan, kun metsä on kerran käpyjä täynnä.

Tänä vuonna ei saunalla ollut siivekkäiden pesiä - ainakaan ihan näkösällä, joten ollaan pidetty perinteestä välivuotta.

Kaiken luonnon keskellä meidän ihmisten touhut tuntuvat jotenkin toisarvoisilta. Mutta minkäs teet, on elettävä inhimillisen elämän ehdoilla. Siivous ja kaikenmaailman perikunnan taidenäyttelyiden purkuhommat (huomenna) - esimerkiksi - ovat niitä ehkä tylsempiä osuuksia, mutta syntymäpäivät kesäauringon alla vaikkapa niitä parhaita. Eivät vietä villieläimet synttäreitä, mutta ihminen saa voileipäkakkua.

Mies oli tosin vähän katkera, kun joutui itse kaakkunsa askartelemaan, mutta minä muistutin, että tuskin hän olisi meikäläisen aikaansaamaan torttuun koskenut kumminkaan. Kun ei ole sitä varsinaista jauhopeukaloa täällä ruudun takana. Että parempi vaan niin, että minä hoidan likaiset työt ja miesväki kokkaa. 

Hyvää oli, ja tervetullut herkkulounas aitan raivuutyön lomassa:

Kohta kello on jo niin paljon, että voin alkaa kolistella tiskien kanssa. Paitsi, että miehen unenlahjat ovat niin toista luokkaa kuin omani, että ei siinä pikku kilinä taida häiritä. Enempää kahvia en ainakaan voi tässä litkiä, eikä kyllä kahden mutteripannullisen jälkeen tee mielikään. Täytyy käydä Ilmatieteenlaitoksen sivuilla ja suunnitella päivän hommat sen mukaan. Ja asukokonaisuus.

Miten sitä onkin niin pöljä, että käyttää monta päivää housuja, jotka eivät meinaa pysyä päällä. Ne ovat kai hieman paksumman vyötärön ajoilta, ja hätäpäissäni löysin vain trikoisen "vyön" niitä ylläpitämään. Mies totesi, että aika säälittävää ja itsekin alan pitkin päivän töitä aina turhautua, kun pitää housuja nostella koko ajan epämukavasti. Aamuyöllä päätin, että voisin vihdoinkin purkaa vaikka kotoa tuotujen mökkivaatteiden kassin ja etsiä jotkut paremmat housut. 

Varmaan tosi kiinnostavaa. Mutta se on kuulkaa tarkkaa hommaa - mökkipukeutuminen - että voi sitten mukavasti kumarrella pihamaalla tai polttopuita kanniskella. Pitää olla sopivan paksu housumateriaali, etteivät hyttyset pääse läpi, ja toisaalta pieni joustava ominaisuuskaan ei tee haittaa. Ylävartalon kanssa on sillä tavalla helpompaa, että sen voi verhota vaan Taatan jätti-isoon flanellipaitaan. Väliin jää niin paljon ilmaa, että jos sen läpi onnistuu iniseväinen tuikkaamaan, on varmasti jokin supermoskiitto.

Toissapäivänä pohdin ääneen, että fyysisen piha- ja polttopuutyön lisäksi olisi kyllä kiva tehdä jotain vähän luovaakin välillä. Oikein keksiä jotain nättiä ja sitten toteuttaa se. Ei tullut vielä mitään hyviä ideoita, odottelen tässä - ja kun sellaisia alkaa ilmaantua - annan itselleni luvan tarttua niihin ja jättää asialliset hommat ihan mihin tahansa vaiheeseen.

Toisaalta, löysin eilen Kulttuuriaitasta oman lukioaikaisen grafiikkaharjoitelmani ja tuli siinä todettua, että ei tässä nyt ainakaan varmaan maalipensseliin tai kynään piirustusmielessä kannata ihan heti tarttua. Jokin pikkuisen rouhevampi luova puuha voisi olla meikäläisen laji:

No niin. Koskahan minä seuraavan kerran maltan asettua tähän raportoimaan. Iltaisin olisi kyllä hyviä hetkiä kirjoittamiseen, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että väsymys voittaa. Mutta onhan tässä aikaa, vuosilomakin alkaa ihan virallisesti vasta huomenna. Tähän saakka ollaan menty yövuorojen jälkeisillä vapaapäivillä. Vaan äkkiä se loma aina kuitenkin kuluu, ja neljän viikon päästä huomenna olen jo töissä. 

Sitä ennen täällä joutenolon lisäksi tapahtuu kyllä vaikka mitä. Seköhän minua aamuöisin jännittää, vaikka luulisi että alkaa onnistua mökkivierasviikot jo rutiinilla. Pitääkin muistaa virittää kesätiskipaikka ulos, järjestää terassikin. Inventoida villasukat. Joskus kaupunkilaisilla sattuu maalle lähtiessä nimittäin sellainen lapsus, että unohtuu sukkapolitiikka. Luullaan, että luonnonhelmassa on aina lämmin aurinko.

Ei ole täällä ainakaan, jos sattuu tuulemaan järveltä niin kuin vaikka tänään. Mutta ollaan tässä jo saatu niitä ihania tyyniäkin kesäiltoja kokea. Aika usein yöksi tuuli laantuu. 

Uusia tekoja

Ei - uusiin tekoihini EI liity luopuminen epä-älyluuristani.
Hän ei ajattele itse, mitä arvostan.

Univelka tässä, terve! Päätin juuri äsken irrottaa kännykkään juuttuneen syöpyneen muistikortin irti, että olisin voinut laittaa aamun dokumenttikuvia tietokoneelle. Punkkipihdeillä sen lopulta sain revittyä pois - vain todetakseni, ettei sellaiselle antiikkikortille ollutkaan paikkaa tietokoneessani. Ja että korttia oli mahdotonta saada enää takaisin paikoilleen puhelimeen. Onneksi on ainakin puolison numero sim-kortin muistissa näköjään.

En ole koskaan siirtänyt kännykkäkuvia koneelle ja päätin tehdä historiaa. (Naurakaa vaan.) 

Tuli nimittäin sellainen virkistävä ajatus, että jos jokaisena lomapäivänäni tekisin jotain sellaista mitä en ole koskaan ennen tehnyt, niin kuukauden päästä olisin tosi viisas.

Minulla ei ollut kameraa mukana aamulla, kun lähdin yövuoroista viideksi viikoksi lomalle, joten käytin siksi puhelinta tunnelmieni taltioimiseen. Olisi pitänyt kuunnella lauantain alitajuntaääntä ja ottaa kunnon kuvaväline mukaan. Silloin jo minä suunnittelin, että maanantaiaamuna ensitöiksi ulkoillaan.

No ei se mitään. Puhelimeen - ja yllä olevaan kuvaan - liittyen, voin kertoa tehneeni tänään joka tapauksessa yhden uuden teon. Tavallaan huomenna ei sitten tarvitsekaan, koska on jo kaksi juttua ainakin, eikä päivä ole vielä edes lähelläkään iltaa. Mitähän kaikkea minä vielä tänään ehdin. Anarkistinen lomanaloituspunaviinilasillinen aamupäivällä nyt ei ole meikäläiselle mitään uutta, kuvaan viitaten. Mutta tunnin tuttavallinen puhelu "vieraan" ihmisen kanssa on! 

Mikään ei ehkä voi olla parempi ja suorempi siirtymä työelämästä lomatodellisuuteen kuin jutella ihan ensimmäisen kerran ihmisen kanssa, joka liittyy tähän blogimaailmaan. Kuulla tekstien takana oleva ääni. Kiitos! Ihme, ettei tullut juttua pioneista. Oli sitä muuta asiaa niin paljon. Vasta puhelun jälkeen huomasin, että meidän nupuissa on erikoislaatuista elämää:

Suunniteltu lomanaloitusulkoiluni alkoi uurnalehdosta. Jos mukaan ei lasketa bussin odottelua moottoritien varressa. Ei lasketa. Minua ihan pikkuisen itketti sekä mennessä hautuumaalle, että palatessa - mutta ei paikanpäällä ollenkaan. En ole haudoilla nyyhkivää tyyppiä, ja muutenkin liikutun enemmän ajatuksistani kuin lopullisista teoista. Olenkohan normaali.

Jotenkin tuntui kuitenkin hyvältä käydä suorintein laskeutumassa vapaalle siellä hiljaisuudessa lintujen laulussa. Ettei totuus unohtuisi - minä ajattelin vähän karskisti kuolevaisuutta, muka. Höpsis. Todellisuudessa tein visiitin äitiemme haudalle siksi, ettei ole tullut hetkeen käytyä, ja ylihuomenna kun poistutaan mökille, niin lehto on liian kaukana. 

Siellä oli kaikki ihanasti, ja aika täsmälleen sellaista kuin vuosi sitten samalla asialla kun kävin. Silloin minulla oli kamera mukana:

(Toki olemme muinakin vuodenaikoina mammojen haudalla poikenneet.)

Kävelin kotiin, tietenkin. Hyvällä tavalla raskaat jalat, jotka kaipasivat liikettä. Takatukka ärsyttävästi löpsötti niskaan, ja päätin yhdeksi uudeksi teokseni toteuttaa mökkipaikkakunnalla kampaajalla käynnin. Ehkä ensi viikolla. Järkyttävä liuhuletti. Toisaalta - ajattelin - voisin kokeilla kaikenlaisia pinnikampauksiakin. Jännä nähdä, mihin inspiraationi kanavoituu. Tukka on lomalla kyllä aika toisarvoinen asia. Pääasia, ettei se häiritse.

Kotona on pakko hoitaa vielä muutama juttu ennen mökkiytymistä. Anarkia-Saara sanoi jo aamuyöllä työpaikalla, että tänään ei tartte jaksaa. Minua on töissä opettanut viisas kuntoileva nuoriso siten, että yövuorojen jälkeen kaikki ponnistelu on oikeastaan kiellettyä, ettei tule sydäriä vaikka. 

Erittäin tervetullut tosiasia. Tässä minä nyt istun. Tuuli havisee vaahteroissa ja minä tarkenen T-paidassa. Järkytyn sitten vasta huomenna siitä, mitä kaikkea olin ajatellut ehtiä, että on kiva sitten jättää koti odottamaan arkea, joka aina saapuu lopulta niin äkkiä. Siis elokuu. Olen saanut palautetta, että puhun siivoamisesta enemmän kuin lopulta siivoan - ja niinhän se on. Idylliminä ja todellisuusminä eivät oikein kohtaa, huomaan. Ei se haittaa. On minulla ainakin juhlakukkia matkalla kompostiin, sen verran on saatu aikaan. Jotenkin nyt rasittaa ajatus, että olisi pitänyt ehtiä yhtään enempää.

Ja mökin lakanapyykkikin on pesty. Melkein kaikki pakattukin. Kun viime viikolla tulin junalla huoltokäynniltä kaupunkiin, mies oli melkein pöyristynyt kyvystäni/halustani kantaa pyykkikassia pitkin juna-asemia. Ei sitä matkaa kerrallaan nyt montaa kymmentä metriä ollut - mielestäni kannatti. Ihana on sitten laitella Ryötönperän kaappeihin puhtaita vierasvaralakanoita, eikä tarvitse öisin valvoa ja laskea, että riitääkö liinavaatteet vai pitääkö lähteä Keskiselle.

Nyt voivat tulla kylään ilman liinavaatteita miehen poikavuosien kaveritkin, joista yksi tänään soitti. Ilmailutapahtumaan haikaili, ja minä olin niin hövelillä päällä että oikein itsekin innostuin. Että tietenkin tulette - kiva vaan että miesväellä on omaa ohjelmaa! Mikä on kyllä tottakin. Ei se ole loma eikä mikään, jos ei saa muutamia hetkiä viettää vaikka nuoruusmuistokavereiden kanssa. Tai kenen kanssa nyt sattuu huvittamaan. 

Jos vaikka yhdessäoloa puolison kanssa onkin kaivannut, niin ei sitä nyt koko ajan tartte kylki kyljessä kyhnätä. Kunhan ollaan olemassa ja lomalla.

Tämä mökkipyykkikuva taitaa olla jo jokavuotinen perinne.

Luultavasti itsekin vetäydyn omiin tunnelmiini vähintään muutaman kerran loman aikana. Se on kivaa silloin kun sen voi valita, ja toinen on jossain lähistöllä:

Mökkiseutukunnoituksesta soitan aina tämän.

Ja taitaa meikäläiselläkin olla edessä muutama laatuaikahetki tyttökavereiden kanssa. Ihanaa!

Olikohan mies niitä silmällä pitäen kirjoittanut muistilappuun "kaiuttimet"? Ettei tarvitse kuunnella särisevää läppäritietsikan ääntä läpi yön, kun youtube raikaa? Luuleko hän, että mökkihiljaisuutta aletaan rikkoa jollain surround-äänentoistolla? Vaikka voihan se paremmalta kuulostaa toisaalta kuin vaikka se, että soittaisin ensemble-huuliharppua luurit päässä. 

Kunhan ei luontoa häiritä. Se on pantava hirsimökin ovet säppiin ja tukittava piippu, ennen kuin aletaan melskaamaan. Ai niin, mutta kissat. Taidan unohtaa kaiuttimet kotiin. Turhaan mukaan ovat lähdössä myös lukuisat kyvämättä jääneet siemenet ja ehkä myös muutaman kirjan voisin jättää odottamaan kaamosta.

Paitsi, että valokuvauskirjat. Minullahan oli se yksi itse ostamani - jossa on opiskeltavaa metsän mustavalkokuvauksesta. Mies jotenkin innostui ja toi minulle kaksi kirjaa lisää työmatkaltaan - mutta niissä kirjoissa on ihmisiä. Säästänköhän niiden opiskelun syksyyn. Vaikka meillä käykin paljon kesävieraita mökillä, niin en minä kyllä ehkä maaseutuolosuhteissa ala opetella ihmiskuvausta.

Paitsi kirjoitusmielessä.

No. Joka tapauksessa tänään uutena tekona harjoittelin myös vähän luonnon mustavalkokuvausta ihan kotipihalla. Mitäs sanotte?

No enpä tiedä. Kukka on keltainen, ja kuvassa ihan vaan tuollainen. Tavallaan aika nätti. Mustavalkokuvissa on kai oma juttunsa, ja niissä on jotain aika juhlavaakin. Mutta kaipaanko minä juhlavaa? Ehkä en. Täytyy opiskella lisää, jotenkin aihe kuitenkin kiehtoo. 

Värit näyttävät tähän vuodenaikaan joskus jotenkin repiviltä, joten miksei sitä nyt kovan valon aikaan sitten voisi uutta harrastusta tosiaan aloittaa.

Onhan se niin. Uusia tekoja kohti.