Pieni matka

Kun itsellä oli tavallaan lauantai ensimmäisenä adventtisunnuntaina, niin ei meinannut muistaa koko merkkipäivää. Tukholman saaristo lipui aamuhämärässä hytin ikkunan editse ja yritin turhaan vangita kalpeana aamunvaaleanpunaisella taivaalla roikkuvaa kuuta kameraan. Valkoinen täplä taivaalla vain. Siltä se näytti kuvassa, luonnossa sentään aivan hellyttävä ja minä haltioiduin pikkuisen.

Edessä oli päivä, jolle oli luvattu poutaa. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta, kun järkikin sen sanoi että mahtaa olla idyllistä kun on vähän lunta myrskyn jäljiltä ja seesteisen söpöä. Niin aina Ruotsissa. Jos vähän kärjistää.

Ei sielläkään kaamosaikana aurinko kaduille paista, kun on pytingit edessä.

Tietysti osaavat luoda tunnelmaa hämärille kujille, joilla steppailtiin tietäjän elkein. Koska oltiin kummitytön (kyllä tässä itsensä vanhaksi tuntee, puolen vuoden päästä hän on aikuinen) kanssa ehditty jo neuvoa ruotsalainen rouva asemalle. Ensinnäkin se imarteleva tunne, että meitä luultiin paikallisiksi. Ajatella, joku sekoitti meidät raikkaan reippaan valkohampaisiin gasellinjalkaisiin iloisiin ruotsalaisneitoihin!

Toisekseen se, että oltiin neuvokkaasti osattu jäädä pois T-centralenilla ja luultiin ehkä tietävämme maailman navankin sijainti sen jälkeen. Ihan elvistellen patsastelin ainakin minä siinä kohti vanhaa kaupunkia tietenkin.

Kyllä kyllä, on se keskusasema suoraan tuonne ja oikealle. Pysyin tiukkana ruotsiksi, aika saavutus. Älkääs rouva väittäkö vastaan ollenkaan. Ihan pieni sisäinen ääni herätti kaukaista muistoa siitä, että olen itsekin hengaillut joskus jollain muullakin keskusasemalla kuin nimenomaisella tunnelbanan pysäkillä. Silloin muutama kesä sitten kun odotettiin bussia satamaan, josta pääsi Gotlantiin.

Eikä siellä myyty kaljaa ennen puoltapäivää. Tre läsk i stället. 

Myöhemmin kun kartasta tarkistin, niin olin neuvonut ruotsalaisrouvan väärään paikkaan. Mitäs tulee kyselemään jos kerran itsekin tietää, että pitää kääntyä vasemmalle. Minä olin vain matkalla joulumarkkinoille.

Olin myös antanut itseni ymmärtää, että kuninkaan hevostalleillakin oli markkinat. Minä kuvittelin itseni sinne höyryävien hummien sekaan maistelemaan glögiä ja silittelemään pehmoisia turpia. Tonttuja vilisemään heinäpaaleissa ja tallienkelin ylisille keikkumaan. Missään ei vaan kerrottu, missä ne tallit ovat. Oma neuvokkuus tyssäsi tuulisen autioon linnan pihaan, jossa sotilas liikehti muutaman turistin riemuksi. Lämpimikseen raukka varmaan siinä aamupäivän hyisyydessä.

Palattiin takaisin pikkukatujen tuulensuojaan ja tunnelmaan.

Markkinatorilla oltiin jo hyvissä ajoin. Piti bongailla asioita, mitä saatettaisiin myöhemmin tulla lunastamaan. Kamalan nättejä näkkäripaketteja ja sinappijuttuja. Onneksi minusta tulee aina matkailuoloissa aika pihi. Voi se johtua siitäkin, etten jaksa koko ajan kommunikoida. Ylpeys ei anna puhua englantia ja ruotsi on ruosteessa.

Korvaan kieliopin nuotilla ja onnistuin jotenkin kiekumaan det där allra storaste tomtegubbeljuset tack, kun oltiin päätetty hankkia puolimetrinen tonttukynttilä tuliaisiksi ja minä lupasin puhua. Hyvin se meni.

Näkkäriä en kumminkaan viitsinyt ostaa loppupäiväksi kanniskeltavaksi ja saahan sitä Suomestakin. Aina välillä mietin, että mitä ihmiset oikein menevät Ruotsista ostamaan kun puhuvat shoppailureissuista. En minä nyt ainakaan mitään niin kovin erikoista nähnyt. Miljöön tunnelmointi on hauskempaa ja vain katsellessa selviää ilman stressiä.

Kyllä vähän jäin miettimään - niin kuin aina tähän aikaan vuodesta - että miten ihmiset muka voivat tarvita aina vaan uusia joulukoristeita. Ei sillä, että minulla olisi mitään somistelua vastaan - päinvastoin - vaan kun niitä kuitenkin perheisiin kertyy, pallosia ja muuta roikkuvaa tahi esillepantavaa.

Onko se niin, että jokainen sukupolvi haluaa valita itse omat koristuksensa kun lapsuudenkodin tilpehöörit muistuttavat liiaksi jostain. Pitää saada rakentaa se oma idylli. Vai onko se muotiasia, vaihtelunhalu vai mikä. Kyllä vähän teki mieli kannattaa naapurimaan koristevalmistajia, mutten sitten kumminkaan.

Minullahan on kotona muun muassa ne peltisydämet, jotka äiti "vahingossa" varasti nuorena Stockmannilta vastaperustettuun kotiimme. Minä olin vasta puolivuotias, niin en osannut vielä ottaa kantaa, tyydyin vain. Niitä sydämiä nykyisin ripustelen sitten joulun tullen sinne tänne, vaikka tekisi mieli kiikuttaa ne Stockan infoon.

Ja on niitä pallojakin kertynyt vuosien varrella sen verran, että ruotsalaisten sulokkuudet olisivat tuntuneet rahan haaskaukselta. Olen minäkin turisti. Matkustan vasiten toisten joulumarkkinoille rutisemaan. Toiset näkevät vaivaa ja maalailevat somia pallosia ja minä vaan näpsin kuvia ja nyökkäilen ystävällisesti vain esitelläkseni tunnelmallista pallomateriaalia omassa blogissani.

Itsekkyyden huippu. Olisin minä voinut edes yhden pallon ostaa ja antaa sen vaikka pikkujoululahjaksi jollekin.

Kumminkin ajattelen, että nyt kun kaikki uudistaminen ja retrohenkisyyskin on muodissa, niin minä voisin ehkä ottaa niitä perikunnan rapistuineita palloja esille ja vaikka tuunata jotenkin. Esimerkiksi laittaa niihin jotkut painot. Jotenkin se muovi minun lapsuudessani oli niin kevyttä, että koristeetkin kauniisti laskeutumisen sijasta sojottivat kummasti sinne tänne. Peltisydämiä lukuunottamatta.

Kyllä siellä Gamla Stanissa kumminkin tunnelmaan pääsi, ja sehän oli matkan yksi tarkoitus. Levähdettiin parikin kertaa. Ensin kaakao- ja kahvitauolle. Juhlavat olivat kermavaahdot ja osasin hienosti tilatakin, kun hartaudella ensin perehdyttiin liitutaululla turistiystävällisesti komeilevaan tarjontaan.

Turhaan olin nostanut kruunuja kun joka paikassa kävi pankkikortti. Deebit, se lausutaan.

Olen muuten aina miettinyt, että miksi lausutaan eri tavalla samoin kirjoitetut sanat. Kun kesä on lyhyt, on sommaren KORT. Kun maksaa kortilla, niin väline on KUURT. Ei minkään valtakunnan logiikkaa, mutta onneksi muistan tämänkin kuriositeetin, niin on yksi munailun mahdollisuus vähemmän.

No sitten kun mentiin oikein syömään, niin tuli todettua ravintoloissa asioimisen kätevyys. Aivan sama homma kaikkialla. Kun on menusta valinnut ruokia, niin sitten vain lausuu jotain sinne päin - hon tar di där köttbullar - ja osoittelee ruokalistaa - och jag cannelonis så där. Pepsi och öl, tack ska ni ha. 

Ymmärsin tarjoilijan ruotsista (hänkin varmaan luuli meitä paikallisiksi, yhtään ei puhunut selkokieltä, mahtavaa) oikeastaan vain sanan kaksi. Två. Kun tultiin sisälle ravintolaan, vastasin joo-o, kun hän kysyi että tvåko. Ja kun tuli maksun aika, hän sanoi jonkun lauseen, johon sisältyi taas två. Vastasin, että jag kan betala. 

Kyllä ulkomailla oleminen vaan on palkitsevaa.

Meinasin ostaa keväänvärisiä villahuopia, mutta muistin että minulla on kissoja, jotka kumminkin vanuttavat ne heti pilalle. Tein myös huomion, että ketut tekevät tuloaan. Aivan varmasti kettufiguurit ovat kesään mennessä ohittaneet Helsingissäkin pöllökuvabuumin. Viime vuonnahan oli maatuskoiden kultavuosi. Ne ovat kuoseissa - keittiöpyyhkeissä vaikka - nyt aivan förbi. Pöllötkin kohta. Vapiskaa, sillä kettuinvaasio on tulossa.

Tämähän oli vähän niin kuin trendienhaistelumatka.

Ketut. Aika suloista. Mikähän on ensi tai seuraavan vuoden trendi. Näin kyllä yhden villahuovan, johon oli kirjailtu apinoita. Jos löytäisin saukkoteemaa, niin heti ostaisin. Maailman trendihaistelijat - osaavatkohan he saukkoja arvostaa laisinkaan. Hyvin sopisivat kuoseihin erilaiset viiksekkäät saukkoilmeet ja -asennot. 

Mahtava olisi kääriytyä illalla saukkohuopaan ja painaa pää tyynyyn, jossa olisi saukkofiguuri. Mieluiten tapaisin kumminkin heitä luonnossa leikkimässä.

Paljon herätti ajatuksia itse risteilymatkustaminen ja henkilökunnan olot. Molemmissa on jotain ihan inhimillistäkin, mutta silti jäi paljon kysyttävää. Merimatkailu talvella. Pitää olla niitä virikkeitä, kun ei pääse kannelle tunnelmoimaan kesätuulta. Viulukonserttoa, il Divo -kopiokokoonpano ja glamoröösiä drag-esitystä.

Muumipeikko ja Pikku-Myy.

Vähän meinasin liikuttua, kun pienet lapset niitä aivan totisina kävivät halailemassa. Osaa ihan jännitti. Kyllä varmaan on kuuma sen muumipuvun sisällä ja onko dragtanssiesityksen artisteilla mitään mahdollisuutta tavalliseen elämään ja toimeentuloon, kun viikkotolkulla hymyilevät laivalla lanteet letkeinä paljeteissaan yleisölle, josta puolet ei edes jaksa keskittyä esitykseen.

Kannattaako laivayhtiölle millään muotoa koko touhu, kun on niin paljon porukkaa, jolle pitää maksaa palkkaa ja majoitus ja ruoka. Sitä minä mietin. 

Helppohan se oli matkustajana olla ja haaveksia kesäkeleistä, syödä italialaista ja kuunnella o sole mio -lauluja ja vanhoja euroviisuja, joista minä tykkään. 

Tax free -puodissa minusta tuli mainonnan orja ja ostin viskipohjaista punssia tuliaisiksi. Kun siellä oli sellainen konsulentti, eikä se litku pahalle maistunut ollenkaan. 

Nyt kotona järjestelen vähiä tuliaisia ja uhoan, että ne pitää säästää jouluun. Olen varmaan ihan niin kuin kaikki muutkin, ja se tuntuu oikeastaan aika järjelliseltä. 

Kun on kissanhiekat vaihdettu ja kello pantu taas kuudeksi soimaan, niin voi muistella miten tuli irtauduttua arjesta. Hyvää se tekee, kautta kumminuorison voin vannoa.

(joulu)kalenteriajatuksia

Mikä onni, että olin tänään sellaisissa työtehtävissä että ehdin tauolla päivänvalossa poiketa rannassa. Kyllä on sellaisessa miljöössä ihan toista tunnelmoida pyrymyrskyä ja lumen valoa kuin metelisillä bussipysäkeillä, joissa uutta lunta enimmäkseen kirotaan. No jos nyt ei kirota, niin valmistaudutaan manaamaan tökkivää liikennettä. Ilmoissa leijuu kulunut vitsi siitä, miten talvi taas yllätti autoilijat. Hohhoijaa.

Se kuuluu mielestäni siihen samaan höpöhöpöjauhantaan kuin se, että joulua aletaan mainostaa muka joka vuosi aina vain aiemmin ja aiemmin. Onko se nyt ihan niinkään. Kun minä olen eläkkeellä, niin sittenhän joulun tyrkytys alkaisi tuolla logiikalla jo juhannuksena.

Eipä silti, minullahan onkin tapana olla jo siihen aikaan vuodesta haikeana kun maailman paras aika, eli alkukesä on ohi. Siihen tunnelmaan voisi Varpunen jouluaamuna vaikka sopiakin. Sitäpaitsi, kyllä joulua minun mielestäni saa mainostaa. Monethan siitä tykkäävät, enkä minäkään varsinaisesti vastusta. 

Mainoksissa voisi olla toki muutakin kuin ostamisen tyrkyttämistä. Mutta sittenhän itse mainostaja jäisi ihan miinukselle, elinkeino menisi jos kukaan ei jouluostaisi. Huolettaa vaan paineiden kasvu ja ahdistus niissä (lapsi)perheissä, joissa ei ole joulukuussa yhtään sen enempää varaa shoppailla kuin normaalioloissakaan, ja silloinkin tekee tiukkaa saada laskut maksettua. Jos olisi vaikka joku laki, että mainosten väliin täytyisi laittaa tietoiskuja myös rauhoittumisen tärkeydestä ja yhdessäolosta, niin voitaisiin saavuttaa jonkinlainen balanssi. Mutta sitten syytettäisiin yhteiskuntaa holhoamisesta. Ikinä ei ole hyvä. Minä jään kehittelemään tätä teoriaa ja lakialoitetta.

Olenkohan ihan radikaali, jos arvelen että mainosposti ja renkutukset töllössä ovat itselleni yhdentekeviä. Paitsi jos jää väärä biisi soimaan päähän. Eivät siispä ole. Yhdentekeviä.

Mutta eivät niin tärkeitäkään, että nousisin itselleni vastenmielisten mainosten vuoksi barrikadeille. Ajatella, jos minusta tulisikin kantaaottava ihminen ja askartelisin banderolleja vaikkapa "hölläillään"-mainoslaulun kieltämiseksi. Liian veltto olen moiseen. Ihan tarpeeksi höllä jo ennestään.

Nolointa on, jos alkaa kesken mainoksen itkettää. Joskus on esimerkiksi postilla ollut sellaisia mainoksia, kun yksinäinen ihminen saa postikortin. Aika paatunut pitää olla, jos sellainen ei kiinnosta. 

Itse voisin siitä mainoksesta oppia lähettämään kirjepostia muulloinkin kuin joulun alla. Kun jakaisi tervehdykset tasaisemmin pitkin vuotta, voisi välttyä hössötykseltä. Nimittäin jossain vaiheessa ennen viimeistä virallista joulukorttien lähetyspäivää - eli parin viikon päästä - iskee se kiireen tuntu kumminkin. Uniikkien korttiaskartelujeni äärellä alan kehitellä liukuhihnaversioita ja tuskailen sitä, miten pettynyt on monikin vanha isotäti ja kaukainen sukulainen, opiskelukaverit ja entiset kollegat - jos siis ei juuri minun värkkäämäni joulutervehdys putkahda luukusta.

Mahdankohan vähän ylimitoittaa omien tervehdysteni merkityksen. Kukaan ei ehkä edes huomaisi, vaikka pitäisin välivuoden joskus. Paitsi että tiettyyn rajaan saakka tykkään askartelusta, onhan siitä ollut puhetta. Pienellä stressaamisella joulukuussa tulee itselle hyvä mieli, liialla hölläilyllä saattaisin jäädä joulunpyhiksi huolestuneeksi ja olisi taas yksi uudenvuodenlupaus lisää. 

Ja niin ekologista minusta ei vielä sentään ole tullut, ettenkö vannoisi oikean nostalgisen paperipostin saamisen ilostuttavan vaikutuksen pyhään nimeen. Mutta arvostan kyllä ihmisiä, jotka kanavoivat korttienergiansa ja -euronsa johonkin järkevämpäänkin. Itse tykkään tunteilla.

Tällaisia sitä näköjään saattaa yllättää itsensä pohtimasta, vaikka ensimmäinen adventti on vasta edessä.

Ei ole pitkään aikaan ollut kotona joulukalenteria. Ja silloinkin jos viime vuosina on ollut, niin en kuitenkaan ole muistanut avata luukkua joka aamu. Kiusallinen urakka sitten jouluaattona. Nyt olen päätynyt ajattelemaan joulukalenterimaisia ajatuksia ja kaiken kukkuraksi liikuttunut niistäkin.

Kyllä pitää olla ihmisen aika taitava ajattelija, jos onnistuu rakentamaan ajatuskulkunsa niin että ihan itselläkin nousee kyyneleet silmiin. Mutta on siihen voinut olla syytäkin:

Hyvyys, esimerkiksi. Nyt viimeistään on todistettu vääräksi sekin väite, että ikääntyneet naishenkilöt paheksuisivat nykynuorisoa. Ei ole niin. Olen tänä syksynä - tällä viikolla viimeksi - päässyt parikin kertaa todistamaan tilannetta kun hyvin kypsään ikään ehtineiden rouvien piirissä huoli Suomen nuorista on noussut niin suureksi, että alkaa neulepuikot viuhua. Heille on erityisen tärkeää, että katujen tuulissa ja yksinäisissä hetkissä nuorilla on villasukkia ja lämpimiä torkkupeittoja.

Rouvat ovat neuloneet porukalla ja itsekseen kodeissaan. Heidän kättensä kosketus ja työ päätyy turvaamaan maamme tulevaisuuden ääreisverenkiertoa. Se ei ole ihan vähän se.

Minä en osaa edes kantapäätä neuloa. Hävettää.

No sitten on joulukalenterissa Nauru. Suosikkiaiheeni. Nyt pimeissä busseissa työmatkoilla on ilo ehkä ollut enimmäkseen etäällä. Olen päätynyt kuitenkin naureskelemaan sekä aktiivisen toiminnan tuloksena että vahingossa. Voi että, sitäkin soisin kaikille.

Aktiivinen nauruun pyrkimys, siispä. Kännykän jatkuvaa räpläilyä - etenkin keski-ikäisen ihmisen toimesta bussissa - pidetään vähän junttina. Minä olin tässä taannoin sitten ruuhkaliikenteessä juntti, ja viestejä kanssani vaihdellut lapsuudenystävä oli eri puolella kaupunkia toinen. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä syntyi vahingossa viestiketju, jossa kaamosahdistuksen karkoittamiseksi tehtiin valtavia suunnitelmia. Ja niistä siis se nauru.

Päätettiin alkaa taiteilijoiksi, hän korusuunnittelijaksi ja minä kirjailijaksi. Sitten pidettäisiin luomisretriittejä Ryötönperällä - kunhan oltaisiin hommattu hänelle kunnon korutyövalo. Tauoilla harhailtaisiin tontilla liukuvärjätyissä batiikkimekoissa ja kumisaappaissa ja iltaisin aina punaviiniviikset ylähuulessa purettaisiin päivän luomistyön saldoja ja vähän maailmaakin. Sitten tultaisiin säännöllisin väliajoin kaupunkiin näyttäytymään piireihin, minä voisin poiketa kustantajilla ja lukupiireissä, kaveri vähän esitellä korujaan jälleenmyyjille. 

(Nämä mielikuvat ovat sellaisia, jotka naurattavat enimmäkseen vain asianosaisia, pahoittelen.)

Mielestäni tämänsuuntainen tekstiviestittely joukkoliikennevälineissä ei ole moukkamaista saati edes tyhmää. 

Sitten luin työmatkoilla kirjaa, joka aiheutti vahingossa naurua. Oikein suotavaa, heti minusta tulee fanilukija sellaisen äärellä. Jos pohjanmaalaisella huoltoasemalla juhannuksena päähenkilö seuraa sivuhenkilöiden tulkintaa JA tulkkausta Hectorin laulusta, jotta ulkomaalainen sivusivuhenkilö saisi käsityksen suomalaisesta kansanluonteesta, niin ei minulla ainakaan lukijana ollut mahdollisuutta estää naurukuplia.

Vaikea selittää, en minä ole Raimo Pesonen saati kirjoittanut Automiestä. 

Kuinkas muutenkaan. Of course.

Olin työpaikalle päästessäni niin tohkeissani, että luin kohtaa vielä sielläkin ääneen. Olen joskus rasittava työkaveri. Olin nimittäin vielä ehtinyt lukea senkin kohdan, jossa isä selittää lapselleen ihmisten lisääntymisasioita USB-liittimen avulla. Suosittelen, että luette itse. Päähenkilö ajatui tilanteessa aivan mahdottomiin pohdintoihin, jotenkin se oli absurdia kun minä vaan istuin bussissa.

No niin, sisäiset kokemukset sikseen. Kalenterissa seuraava ja ehkä jopa melko toisarvoinen osuus on puuhastelu.

Pulmana on se, etten ole kovin näppärä. Mutta omatekemää pitää saada joululahjoiksi lähipiirille antaa. 

Keksin taannoin mökillä, että rullailen märkää tuohta, pistän rullat rautalangalla kiinni ja annan kuivua. Ja kas, pian ovat itsetehdyt takkasytykkeet valmiita. Aika hyvin pysyvät koossa kuivumisen jälkeen, kun ottaa pois rautalangan. Mielestäni hirveän hyvä lahjaidea. Paitsi ettei kovin monella ole takkaa. 

Parempi idea on perinteinen omenasnapsi. Täysi-ikäisille. (Lapset saavat kirjoja.) Voin ihan hyvin sen paljastaa tässä, kun ei se kenellekään saajalle enää näiden vuosien jälkeen yllätyksenä tule. Ei vaadi suurta näppäryyttä syksyllä laittaa omenalohkoja viinaan likoamaan ja näin marraskuussa siivilöidä ja pullottaa. Ripaus ruokosokeria joukkoon. Etikettien tekeminen (tänä vuonna omaperäisesti Marimekon mainoksesta) on hauskinta ja oikeastaan pakollistakin, muuten jää kierrätettyyn pulloon vanhan etiketin tilalle iljettävä tahma. Siihen tarttuu kissankarvoja ja pölyä, niin olen ottanut tavakseni liimata päälle edes jotain.

On minulla uusiakin liköörikokeiluja, niistä myöhemmin kun ollaan maisteltu.

No niin. Näillä ajatuksilla mennään. Kohti joulukuuta.

Kausilippu juhliin

Aivoilla on aika paljon kivaa käsiteltävää kun on saanut olla mukana erikoislaatuisissa juhlissa viikonloppuna. Sunnuntain kun viettää aamutakissa sohvalla kelaillen sitä kaikkea, mitä on muutamassa kymmenessä tunnissa tullut koettua, niin puheenaiheena on oikeastaan pelkästään juhlien tapahtumien kertaus. 

En esimerkiksi koskaan ennen ollut päässyt raitiotievaunuvarikolle. Olin ihan tohkeissani. Jännä pölynhajuinen ilma on varikolla ja mystinen meininki. Rento oli tunnelma siellä, eikä kukaan tullut esimerkiksi kieltämään valokuvausta. Kun muu juhlien järjestämisestä vastaava seurue keskusteli jännittävien hallimiesten kanssa, niin minä harhailin ja tunnelmoin kameran kanssa pitkin hallia. Olin myös asiallinen ja varoin liikkuvia ratikoita. Vaikkei siihenkään kukaan erityisesti kehottanut. Kiva kun luottivat meidän vierailijoiden aikuisuuteen ja omaan järkeilykykyyn.

Ei ole hallimiesten ominaisuutena turha holhoaminen.

Mutta ystävällisyys on. Alunperin oltiin varattu pikkujouluajelua varten vaunu, jossa on pöydät juhlapurtavien ja -juomien esillepanoa varten. Se olikin mennyt ajokieltoon. Kaksi isoa kassillista sapuskaa odotti syöjiään ja meille tarjottiin korvaavana tuotteena vaunua, jossa oli pieni taso ainoastaan lipuntarkastajan loossissa. Siitä se hallimiesten huolestunut osallisuus sitten todella alkoi ja yrittivät mahduttaa kyytiin pöytää toimistostansa. Eihän se niistä vanhan vaunun ovista mahtunut. Päädyttiin foliolla koristeltuihin remonttijakkaroihin.

Olin vahingossa niin hyväntuulinen, että näin senkin vain hupaisana vaikka myöhästyttiin aikataulustakin pikkuisen.

Oli siinä oikeastikin niitä vitsikkäitä elementtejä, kun yksi työkaveri juhlatamineissaan kykkii hallin lattiaviemärin äärellä kaatamassa oliviipurkeista pois nestettä ja toinen pyllistelee hallimiehen kanssa ahtaalla vaunun käytävällä ja virittää cd-soitinta ja testailee mikrofonia. Erityisen tärkeää oli, että taustalla soi Menolippu kun otetaan suurin osa seurueesta kyytiin Sörnäisissä.

Ja soihan se. Minä tunsin olevani teatteriroolissa ja melkein tärisytti kun seisoin konvehtilautasen kanssa keskiovilla vastaanottamassa vieraita. Toivoin, että kaikki huomaavat miten olin panostanut illan teemaan mekollani. Kummitädiltä peritty 70-luvun ruikunoranssi vakosamettimekko, jossa on poppanatyyppistä koristelua reunoissa. Ei yhtään pössömpi.

Kyllä niitä poseerauskuvia tulikin sitten otettua muiden naisten kanssa pitkin iltaa, niin oli veikeät kostyymit ja riehakas fiilis. Oli melkeinpä itseriittoinen olo kaikessa siinä täydellisyydessä.

Vaikka voinhan antaa sen vinkin - jos joku ratikkajuhlia suunnittelee - että viinirypäleet ja oliivit, niin ehkä jotain vähemmän kierivää evästä kannattaa liikkuvaan juhlapaikkaan kumminkin valita.

Olisi pitänyt varata enemmän aikaa sinne varikolle. Vaikka aika hyvin ehdin nytkin tutkia erilaisia ratikoita. Mahtavia yksityiskohtia ja uuden ynnä vanhan kohtaamista. Lyhtyjä keuloissa ja mainoksia kyljissä. Yksi työkaveri erehtyi luulemaan Kulta Katriina -mainosratikkaa Kulttuuriratikaksi. Siitä olikin kiva vinoilla aika pitkään, lempeästi tietenkin vain.

Vanhoissa vempeleissä ei ollut tapana jakaa turhaa informaatiota. Nykyään on kaikenmaailman valotauluja ja kieppuvia mainoksia, kortinlukulaitteita joita harva edes käyttää. Vaan onko ohjeita siihen, miten vaunussa ollaan. Ei. Oletetaan, että matkustajat itse ymmärtävät etiketin ruuhka-aikoinakin. Ei ole helppoa olla turistina Helsingin raitiotieliikenteessä nykyään, kun kaikki pitää itse tietää.

Viime viikolla tunsin itseni hölmöksi kutosessa, kun yritin rauhoitella hätääntyvää iäkästä rouvaa. Täyteen ahdettuun ratikkaan kuului kadulta ambulanssin sireeni ja rouva meni paniikkiin ollessaan vakuuttunut, että poliisi tulee. Hän husoi kävelykepillään ja pyrki sekavana pihalle vaunusta seuraavalla pysäkillä, poliisi tulee poliisi tulee. Ei häneen saanut edes kontaktia, vaikka onnistuin koskemaan hiljaa olalle. Toivon niin, että hän ei ollut kaukana kotoaan Varsapuistossa pois jäätyään.

Matkustan sen verran harvoin ratikassa, että voi olla omakin käytösetiketti jotenkin hakusassa. Ei ehkä pitäisi puuttua kypsien citydooristen huoliin. Ihan vaan pitää hytkyä kyydissä lasittunein katsein, ja yleensä hytkynkin. Tykkäänkin matkustaa eniten bussilla, kun kukaan ei tule istumaan vastapäätä. Minussa on myös vahvasti epäsosiaalinen elementti.

Kun juhlaratikka kierteli pimeän kaupungin reunimmaisia kiskoja pitkin, tuli mieleen että kannattikohan se lopulta. Ei siinä paljon tullut ulos katseltua. Yhden kerran huomasin, että ollaan Ruoholahdessa ja että Martti Aihan veistosta ei näemmä ole kunnolla valaistu. Tehtaankadulla ohitettiin Punaisen Ristin päämaja ja Suurkirkolla ehdin ottaa kuvankin.

Enemmän keskityttiin seurusteluun. Huomasin, miten kätevää oli olla konvehtivastaava kun sain juomalasin pönkättyä karkkien keskelle. Ei tarvinnut koko ajan pitää mukia kädessä, vaikkei sekään yleensä ole vaikeuksia tuottanut. 

Yllättävän harva vierasti mikrofoniin puhumista ja olikin aika viihdyttävää kuunnella kanssajuhijoiden jorinoita ja osallistumista tietokilpailuun. Minä jos pääsin mikin varteen, niin enimmäkseen pelleilin leikkimällä lentoaseman kuulutuksia. Esillä oleminen on niin paljon helpompaa lyödä leikiksi, eikä vasitenkaan pikkujoulutunnelmassa itselläni ole yleensä mitään järkevää sanottavaa. Tuskin kai tarvitseekaan.

Kun Hakaniemessä päättyi juhlien ratikkaosuus, niin oltiin jo tosi hövelillä tuulella. Kuljettaja suostui auliisti siihen, että jätettiin loput juhlaeväistä vaunuun ja hallimiehille vietäväksi. Mitähän siellä varikolla ollaan yösydännä tuumattu, kun taukotilan jääkaappiin ovat keränneet meidän paloittelemiamme juustokuutioita. Toivottavasti ne nyt kumminkin kelpasivat.

Porukka jatkoi matkaansa seurusteluravintolaan. Ja kun ei enää oltu liikkuvassa juhlatilassa, niin mekkojen esittely ynnä muu iloinen hömpötys pääsi kertakaikkiaan ihan valloilleen. Minäkin tein ihan useammankin mekkocatwalkin ja erityisesti halusin tuoda esille sitä kateutta herättänyttä seikkaa, että meikäläisen koltussa oli vieläpä taskut.

Kaikki tallentui luojan kiitos vain pysähtyneiksi kuviksi, ei kai kukaan keksinyt ottaa videokuvaa. Kun veikkaan, että ryhti ja lantion asento catwalkissa olisi vaatinut pientä hiomista noin niin kuin vaate-esittelemisen professionaalissa mielessä. Toisaalta, minähän olenkin vain kukkahattutäti, niin ei voi edellyttää huippumallin ominaisuuksia.

Eikä siinä vielä kaikki. Viikonloppuun sisältyi myös sukuloimista. Kyllä tykkään tavata läheisiäni pitkästä aikaa, mutta jos vierailu voi tarjota jonkin eksoottisen elementin, niin melkein se voi viedä huomioni. Tapasin lähietäisyydeltä australialaisen avaruusaavikkoeläimen. Hän jopa tuli pois lasimajastaan lattialle ja minä päätin, että en ole vellihousu. Että eläinhän se tämäkin vaan on ja minä olen eläinrakas.

Suhteeni on ristiriitainen arvaamattomasti käyttäytyviin liskoeläimiin, jos ovat isoja. Ehkä vähän myös pieniin. Mikäli voisin olla ihan varma, ettei eläin tee äkkinäistä liikettä - jolloin syntyy se molemminpuolinen säikähdys - niin pysyisin seesteisenä.

Hän saattoi ehkä olla uteliaskin, kun löysin itsestäni rohkeuden ja tungin sormen hänen kuonoonsa haisteltavaksi. Aavikkoeläin haistelee ehkä kielellään. Jännä tunne. Koskin myös "piikkejä". Lainausmerkit siksi, että ihan ovat hämäystä vaarallisen näköiset törröttävät ulokkeet. Pehmoisia kumisen tuntuisia ovat vaan. En ole varma, tykkäsikö australialainen aavikkoeläin rapsutuksesta. Yritin kuopsuttaa vähän siitä, missä oletin korvanjuuren sijaitsevan.

Kyllä kissat ovat silläkin tavalla helpompia, että selkeästi ilmaisevat milloin on hyvä taikka huono. Toinenkin koki jostain syystä asiakseen pissata pikkujoulusaappaisiini, kun tulin juhlista kotiin. Että näin meillä.

Aavikkoeläin sen sijaan vain meni nukkumaan ja hauskasti mahallaan liiskana pötkötteli sitten kun ei enää huvittanut seurustella.

Juhliminen irroittaa niin kivasti arjesta. On sillä varjopuolensakin. Eilen kun sohvapäivän kunniaksi tilattiin vain pitsaa netistä, niin maksamisen hetkellä tajusin että olin unohtanut nettipankkitunnuksen sen pitkän numeron jota ei saa minnekään kirjoittaa ylös. Tai muistin numerot, mutta en järjestystä. Apua. Voi olla, että se on jo nyt palannut levänneeseen mieleen oikeassa muodossaan, kenties. 

Kyllä silti olen valmis puhumaan ystävien kanssa yössä humuilun puolesta. Kiitos vaan kaikille.

Nyt kun on yksi etappi juhlakaudesta ohi, voi ajatella kotinurkkiakin taas. Sisätilat kaipaisivat pientä sesonkisomistusta ja pihamaa odottaa talvea. Jos tämä lauhuus jatkuu, niin ehdin ehkä siivota sen loppuun ennen lunta. Laitoin muutaman omenan oksanhaaroihin vihjeeksi, että linnut söisivät nyt niitäkin pois ettei kaikki mene haaskuuseen. 

Lintulauta odottaa vielä pientä korjausoperaatiota. Kyllä kai se pitää nyt laittaa kuntoon ja ruokintavalmiuteen, vaikkei olisikaan pakkasta.

(Kyllä toisaalta odotan jo sitä vuodenvaihteen jälkeistä aikaa, kun ei ole koko ajan jotain ohjelmaa. Veikkaan, että se on tämän juhlakauden yksi funktiokin, että jaksaa taas kummasti arvostaa tavallista arkea ja tylsyyttä, kun on kuukauden verran joka viikonloppu rampannut pippaloissa.)

Hiiriä ja Hyrränainen

Kai sitä on jollakin tavalla tullut vanhaksi, kun marraskuisena ja pilvisenä viikonloppuna saa ilmoille kysymyksiä siitä että valkeneekohan päivä tänään laisinkaan. Siis useita kertoja. Eikä tarvitse päivittelyineen olla yksin, ihan siihen kaikki osallistuu. Se siispä kertoo siitä, että rakkaillakin on vuodenajankiertoon liittyviä ajatuksia, puhumattakaan säämietteistä. Minä sentään olen varmaan jo syntynyt säämummona, mutta nyt ilmoista jankkaavat kaikki läheiset. Ollaan tätiydytty ja setiydytty, kertakakaikkiaan.

Ei se mitään. Tottahan se oli nyt, tuhti harmaus jonka vuoksi koko viikonloppu oli hämärä. Eli tunnelmallinen. Yksi ystävä yllätti ja matkusti maalle lauantaina aamujunalla perässä. Kaupunki mahdollisuuksineen ei houkutellut. Kyllä minä sanon, että jos siihen mökkitontin pysähtyneisyyteen vasiten ihminen hakeutuu - meidän luoksemme - niin saattaa tässä lyhyiden päivien äärellä ottaa pienen riskin tylsistymisen suhteen. Mutta jos tykkää paikallaan tunnelmoinnista niin mikäs siinä sitten.

Onneksi tajusin perjantaina ottaa valokuvia, että pystyin ystävälle esittelemään metsähiirien uutta aluevaltausta. Pitkään ovatkin pysyneet mökin sisältä poissa. Luulin, että meillä oli toimiva diili että näin tapahtuu jatkossakin. Mutta ei. Nyt sitten kertaheitolla olivat keksineet alkaa chilihiiriksi. Kaksi kippuraan kuivunutta chiliä olin unohtanut esille. On varmaan ollut hiirillä todella nälkä kun ne oli syöty. Oikein raahattu tiskaamisen jäljiltä kumoon jätetyn kattilan alle ja vietetty siellä kuumia palkopeijaisia.

Vaan siemenet oli jätetty syömättä - tulisin osuus - ja heitelty ne omien kakkakikkareiden sekaan. Mikä logiikka VOI olla siinä, että luontokappale syö ja kakkaa yhtä aikaa, kysyn vaan. Vauvoilta sen nyt voi jotenkin ymmärtää, mutta että fiksut täysikasvuiset metsähiiret tulevat toisten kotiin syömään ja tekevät huolettomasti tarpeitaan joka paikkaan ja jättävät osan ruoasta vielä syömättäkin. Opiskelin juuri, että yleensä tykkäävät nimenomaan esimerkiksi omenastakin vain siemenistä - niin nyt kyllä on varmaan ollut joku esimaistaja chilien kanssa. 

Hän sitten on vinkannut kavereille, että jospa tällä kerralla syötäisiin vain tuo punainen osa.

Muutenkin olen miettinyt sitä hiirten kakkaamisasiaa. Eiväthän ne mitenkään voi edes ehtiä syödä niin paljon, että koko ajan on iso hätä. Käsittämätön ilmiö, jonka vuoksi minun oli vihdoinkin pakko siivota mökin alakerta kunnolla. 

Samalla vaihdoin lattiaan puhtaan maton ja käsiini ajautuneet punaiset verhot. Tuovat lämpöä sitten, jos ulkona tulee arktista. Vähän siis niin kuin talvitunnelmaksi, kun kerran sisällä tässä enimmäkseen pimeinä aikoina tulee mökilläkin oltua. Kaipaan pihalle. Pitkästyn vähän ajatuksestakin, että päivät kestävät ehkä viisi tuntia. Vaan onhan se enemmän kuin monella pohjoisessa konsanaan, niin ei saa valittaa. Pitää kääntää pimeys eduksi. 

Ei esimerkiksi ole toimintapaineita.

Takka kaipailee uutta kalkkia pintaansa, selvästikin.

Aletaan vaan porukalla laskeutua ja sopeutua kaamokseen. Yhdessä huokailu on tavallaan kivaakin. Surettaa kaikkien yksinäisten puolesta. Kuukausia pimeää hiljaisuutta edessä, eikä koko aikaa voi nukkuakaan.

Puheenaiheet eivät huokailun lomassa ole aina kovin lennokkaita. Viikonloppuna esimerkiksi puhuttiin usein ja pitkään suksista, jotka olin huvikseni talven tulon kunniaksi nostanut tupaan. Kiusasin ystävää, että ne ovat hänen suksensa koska ovat lyhyen ihmisen kokoa. Lisäksi hän on kautta Ryötönperäni vaatimattoman historian ainoa, joka on kerran osoittanut kiinnostusta hiihtämiseen.

Ikääntyneet monot murtuivat silloin muoviosistansa ja suksiminen jäi kesken. Tutkittiin, että näihin liiteristä löytämiini vanhoihin yksilöihin ei vissiin tarvita monoja ollenkaan. Ihan kelpaa tavallinen talvikenkä.

Mietittiin, että kuinkakohan vanhat sukset ovat ja että aika kivasti sopivat nojalleen tupaan. Vähän niin kuin sisustuselementiksi. Mutta saa niitä myös käyttää. Säälihän se olisi, jos ne vain yksinäinsenä suksiparina olisivat piilossa liiterin pimeässä nurkassa romujen takana.

Kyllä on kiva, että pääsivät esille.

Istuttiin oikeastaan melkein koko lauantai rantsaunalla kun se on kesän remontin jäljiltä niin kiva. Kamina lämmittää sen verran hyvin, että jossain vaiheessa pitää alkaa jo takkiakin riisua pois. Sauna lämpenee siinä ohessa ja maailma paranee. Radio rahisee hiljaa taustalla ja vuorotellen saadaan puheripuleita. Kun perjantai-iltana mies oli tentannut minulta tietokilpailukysymyksiä (tiesin aika hyvin, oikeastaan loistin - ihme kyllä) niin lauantaina vertailtiin muun muassa unia, taas.

Ystävätär oli nähnyt oikean supersankarilentounen. Viitat ja kaikki. Tai no, oli hän kuulemma joutunut räpiköimään pysyäkseen ilmassa. Siitä syntyi pitkä aivoriihen tyyppinen ajatuskulku ja päädyttiin siihen, että supersankarin nimi on Hyrränainen. Kun kerran propellimaisesti tapahtuu sen hahmon alastulo.

Kaikenlaisia persoonia sitä ystäväpiiriin ajautuukin. Vaan on se kyllä ihanaa. Sitäkin päiviteltiin. Suurta huvia on ollut joskus se, kun kuvitellaan koko erikoislaatuinen ystäväkatras oikein vanhoina. Vaikkei tässä tietenkään varsinaisesti ikääntymistä haikailla. Kun vuosia tulee lisää, jokaisen ominaispiirteet joko terävöityvät tahi pehmenevät. Jos pysytään terveinä, niin se ei voi olla muuta kuin hupaisaa.

Vähän ärsyttää se oma piirteeni, että aika ajoin olen kroonisesti huolestunut. Pienistäkin asioista, puhumattakaan elämän suurista linjoista. Se nyt ei ainakaan tee hyvää terveydelle. Mummilta minä ehkä olen sen ominaisuuden perinyt, hän osasi murehtimisen taidon. Mutta kylläkin myös iloitsemisen.

On huonompi homma, jos naurun jälkeen - tai pahimmillaan jo aikana - poksahtaa mieleen väsyttäviä teemoja. Purkamattomat laatikot ja setvimistä odottavat perikunnan paperit ja tavarat. Suursiivous. Liiterin rempsottava seinä ja tuvan tilkitsemätön ovi. Puhelu, jonka unohdin soittaa. Pankkilainat ja kuolevaisuus.

Huhhuh. Onneksi lähellä on ihmisiä, joille voin pitää myös huolimonologejani niin ne menevät nopeammin ohi ja sitten tulee taas tilaa kikattaa. Sanoisin, että levon lisäksi ainoa järkevä vastapaino, ei vaan vastapari, tämän aikuisen elämän vastuiden rinnalle on nauru. Mitä tästäkään tulisi, jos ei voisi vitsailla itselleen ja muille ja asioille. Ei mitään. Synkkää olisi. Tätäkin näköjään pitää koko ajan hokea, mutta totta se vaan on.

Ja nyt kun on tätä pimeyttä luonnossa ihan omastakin takaa, niin erityisesti pitää panostaa rentoutumiseen. Antaa lupa olla suorittamatta. Sen vuoksi ehkä ihmiskunta on keksinytkin, että tästä loppiaiseen asti eletään niin sanottua juhlakautta. Oikein hyvin ideoitu.

Perintökuriositeettien joukossa on myös tuhkakuppikokoelma.

Eikä ole tuulesta temmattu sekään viisaus, että valoisaan aikaan ulkoilu pitää ihmisen järjissään tähän vuodenaikaan. Ei saa jumahtaa sisälle jos sattuu olemaan vapaapäivä. Vaikka miten olisi pyykkivuori tai huoneet imuroinnin tarpeessa - niin ei siltikään. Ulos joka iikka. Jos laittaa iltapäivällä kattovalot päälle, niin kyllä niiden valossa näkee sitten siivota.

Jos taas ei laita, niin ei näe sotkujakaan. Kätevää.

Minä huomasin mökillä, että vähän taas haaveilin puutarhatöistä. Japanialaisen kivipuutarhan laajennushommasta, joka jäi kesällä kesken. Mietin, että olisikohan siitä apua hiipivään synkkyyteen, että alkaisin oikein puolivakavasti suunnitella puutarhaa. Opiskelisin kasveja ja niiden sijoittelua. Tekisin karttaa kivistä ja poluista, että miten niitä sitten siirrellään ja asetellaan. Mihin kohtaan tulee valaisua ja mihin hiekkaa, johon voin sitten haravalla piirrellä hallittuja raitoja. Voi että, sitähän minä alankin tässä iltapuhteikseni tekemään.

Jos kaivaisin vaikka ihan vesivärit esille ja tekisin värikarttoja, tai leikkelisin lehdistä kuvia ja sommittelisin puutarhakollaaseja. Sillähän ei sitten kevään tullen olisi loppujen lopuksi väliä, että toteutuuko sommitelmat luonnossakin. Mutta olisi ainakin unelma-askarointia pitkiksi illoiksi.

Ai niin. Sain Saraheinältä tällaisen palkintotyyppisen huomionosoituksen, kiitos! Sen jakamisessa on ymmärtääkseni taustalla kiittelemisen lisäksi ideana, että blogit saisivat lisää lukijoita, jos niitä ei vielä ole kertynyt esimerkiksi kahtasataa. On kiva kun tulee uusia lukijoita, myönnän että kyllä minäkin tilastojani kyylään. Vaan tärkeämpää on kuitenkin tämä itse harrastaminen. Kuvien ottaminen, niiden liittäminen ja vasitenkin omien ajatusten kirjoittaminen. Oikein välillä tulee ihmeteltyä, että ketä ne kiinnostaa enkä loukkaannu, jos ei kiinnosta. Mutta lukijat ja kommentit ovat ihanainen suola tällaisen kirjoittelun ohelle, joten pistän palkinnon kiertämään:

Tällä kerralla yhdelle uusimmista löydöistäni, eli Rautalinnulle. Tykkään tyylistä ja arvostan. Myös sitä rohkeutta, jolla tuodaan välillä vakaviakin asioita esille, eikä pelkästään askarrella haaveilluusioiden parissa, niin kuin meillä monella nettikirjoittelijalla on tapana. Toivon, että Rautalintu pitää linjansa jatkossakin!

...ja sitten tie.

On ehkä uusi harrastus mökkimatkoille. Jos siis en itse aja. Maisemakuvaus likaisen pelkääjän ikkunan läpi. Ei vaan pelkääjän likaisen ikkunan. Hih. Paitsi jos kirjoittaa pelkääjänikkunan yhteen niin kuin pelkääjänpaikankin. Minä niin tykkään yhdyssanoilla saivartelusta ja sensellaisesta. Se ei kumminkaan ole piirre, jonka vuoksi olisin erityisemmin suosiossa niin ei siitä sen enempää.

Heti huomaa hyväntuulisuudesta, että kameran kanssa meni matka joutuisammin. Ei ole uuvutusta. Harvoin sitä kyllä enää perille päästyä muutenkaan esiintyy, mutta autossa tulee joskus huokailtua kyllästyneenä vaikka olisin valinnut mukaan puuhaakin. Vierailla reiteillä riittää tietenkin pelkkä pientareidenkin ihmettely, mutta toisin on tutulla vajaan neljän tunnin mökkimatkalla.

Ajatus lähti siitä, että Lea Saukkonen ennusti pilvistä viikonloppua ja alkumatkasta kuitenkin välillä näkyi aurinkoa. Se oli virkistävää ja meinasin, että jos näppäilen pari tunnelmakuvaa muistoksi niin voin niitä katselemalla itselleni lauantaina vaikka muistuttaa että on se aurinko siellä jossain.

Tuli enimmäkseen epätoivoisia suhruotoksia, mutta sitten keksin taideaspektin ja sen että herranjestas, minähän tykkään oikein tarkastella - koemielessä tietenkin vain - sitä miten, no miten ihminen nyt saa napsittua kuvia pokkarikamerallaan liikkuvasta autosta.

Kyllä moni vakavastikin otettava taiteilija kertoo "leikkivänsä" valoilla, varjoilla, väreillä ja sitä rataa, niin miksen minäkin voi leikkiä kameralla. Siis ilman, että sen tarvitsee tarkoittaa taantumusta lapsen tasolle. Vaikka joskus kyllä tuntuu, että yksinkertaisempana olisikin helpompaa.

Mitenkään en siis tarkoita sanoa, että lapset ovat yksinkertaisia. Päinvastoin. Heidän ajatusmaailmassaan nimenomaan on ehkä viisauden perimmäinen ydin.

Mistäs sitä tietää, vaikka tässä automatkaviihdyttämisessä olikin kyse juuri siitä. Ihmisen ikiaikaisesta geenien tähtikarttaan piirretystä pyrkimyksestä leikittelyyn jotta totuus ja etenkin tosimielisyys unohtuisi. Ei mikään huono motiivi minusta. Heideggeriako minun pitäisi mökkimatkoilla lukea. Ei tule kesää.

Taannoin nuorena tein seminaarityötä Immanuel Kantista, kyllä se oli tuskaa. Sivistymättömyyden tie on niin mukavan turvallinen, ah.

Kerran yksi jannu yritti terassilla tehdä Heideggerin lukemisellaan vaikutusta. Onnistumatta.

Ei matkanteon ikkunasta kuvaaminen minulle ihan vierasta ole. Olen harrastanut sitä lentokoneissa silloin kun vielä ennen mökin lunastamista tuli vähän matkustettuakin. Yhtään en tykkää lentämisestä, ja ikkunasta pilviä kuvaamalla sai kätevästi ajatukset pois suuronnettomuusskenaarioista. Kun ei koko ajan kehdannut tilata viiniäkään.

Voisiko olla niin, että tämä liikkuva ikkunakuvaus jäikin alitajuisiin ajatuksiin kun sain tänään vapaa-aamuna nukkua pidempään ja ehdin nähdä uniakin. Tavallaan lentounia, joita olen aina kadehtinut. Ystävissäni on niitä, joille moiset ovat aivan tavallisia, mutta minä en lennä koskaan. Nyt aamuyöllä Judi Dench avasi minulle helikopterin peräluukun ja tuuppasi saariston näköiseen maisemaan liitelemään (jollain erikoisvarjolla), aika lähelle puiden latvoja ja lämpimillä kallioilla köllötteleviä ihmisiä.

En ehtinyt ottaa valokuvia.

Ilmavirta mukavasti heitteli, itse pidin säätimistä kiinni ja ainoa huoleni oli, että asukseni valikoituneen juhlakoltun helmojen alta saattoi näkyä saaristoon alushousuni. Eikä sekään kamalasti mieltä vaivannut. En ollut vissiin unessa ihan oma itseni. Normaalioloissa olisi tullut pakkolasku ja housupukuun sonnustautuminen.

Automatkalla kehittelin sellaisen kaamossynteesin, että nähdäkseen valoa pitää olla sopivasti edes maiseman reunalla, mutta oikein kokeakseen sitä olisi syytä hakeutua alavalle paikalle. Varmaan moinen ajatus on ihan tuttu valoasioita pitkään miettineille.

Alkoi tehdä mieli pelloille ja järville. Ehkä myös soille ja jonkinkaltaisille nummille, jos ei olisi pelkoa jalkojen uppoamisesta liejuun.

Suunnittelin, että jos viikonloppuna kävelisin kunnolla pitkälle mökkipihasta niin olisi sitä alavampaakin maisemaa. Vaan nyt jos Saukkonen on oikeassa, niin ei se aurinko paista viljelysmaillekaan. Ihan hyvin voin keskittyä ilmankosteuden tarkasteluun ja hiljaa olemiseen, jospa vihdoinkin näkisin livenä supikoiria.  

Ja sitten melkein nolostuin kun yllätin itseni tykkäämästä harmaastakin maisemasta. Ei oltu edes puolivälissä matkaa, kun jo pilvet valtasivat taivaan. Kyllä voisivat meteorologit joskus epäonnistuakin, mietin. Ja sitten muistin oman mottoni, että ei saa olla sääsidonnainen. Itse asiassa olen väittänyt monille, etten olekaan. Olenkohan valehdellut.

Mutta silloin on ollut kesä. Enkä minä silloin kaipaile aurinkoa, puhumattakaan helteestä. Normaali Suomen kesä on ihan riittävä.

Talviaikakin on riittävä, kunhan ei koko ajan ole pilvistä.

Helppohan se oli tänään harmaasta tykätä, kun alkuviikosta oli ihan työn puolesta tilaisuus nähdä valoa ja värejä. Tauolla vain tosin. Oltiin kehittymässä normaalioloista poikkeavissa miljöissä, ja siellä oli sitä alavaakin. Ja aurinkoa. Siellä jo tuli se tarve ottaa valovalokuvia, näytti ihmeen keväiseltä. 

Ja sitten alkoi soida päässä Mikki Kausteen Tie -biisi, jota olen kautta linjan veisannut väärin ja oikein rakastanut niitä kertosäkeen sanoja. Tänään melkein automatkalla tuli kiista, kun aloin tärkeänä lauleskella viisauksia siitä, miten ensin oli polku ja sitten tie.

Kamalan kivasti sanottu.

Se meneekin kuulemma niin, että nimihenkilö laulaa olleensa ihan itse ensin polku ja sitten vissiin muutuneensa tieksi. Kyllä niin tykkään Egotrippi-tyyppisestä musiikista, mutta jonnekin osa sanoista aina niellään ja minä olen ennenkin joutunut konflikteihin väitettyäni osaavaani sen bändin lyriikat priimasti. 

Kuka meistä nyt itse olisi polku, ja jos niin olisi niin ken sitä polkua sitten kulkisi. Kaverit vai. Voi olla, että olen jäänyt rippikoulubiisien asteelle kun tykkään ajatella omaa askellustani poluilla ja jopa teillä. Vaan eipä tämä ole kuin pieni asia aamusydämiksi mietittäväksi, niin ei hätää.

Ihan hyvin voin jatkaa mukana laulamista omilla sanoillani, kukas siihen vakavasti puuttuisi.