Viljely on mielenrauha?

Hedelmälaatikosta ja kelmusta syntyi paniikkikasvihuone.

Miksei sen nyt voi tunnustaakin, että täällä elellään uudelleen orientoitumisen vaihetta. Tai pitäisikö sanoa, että jälleen orientoitumisen. Menee kyllä osa kukkaviljelmistä ihan uusiksi. Nimittäin helmikuun loppupäivinä ajattelin, että onhan se melkein maaliskuu. Ja että kun monien siemenpussien kyljessä lukee, että viljelyn sisätiloissa voi aloitella jo silloin, niin oli aika sotkea koti mullalla ja unohtaa lusikoita Kekkilän pussiin, jotta niitä voi sitten keittopäivänä etsiskellä.

Ajoitus oli ehkä ensimmäinen virhe. Ja se liittyy myös siihen, ettei valo osu ikkunoillemme kovin hyvin vielä helmikuussa. Mutta omassa alkavassa keväthuumassani kuvittelin, että jos minä inspiroidun valosta niin kyllä se kukkasiemenillekin riittää. Ei se kai olekaan niin. Olen antanut itseni ymmärtää, että taimikasvatus vaatii myös valoa. Vaikka jotkut ekspertit käyttävät pimeää jääkaappia ainakin taimipolojen siedätysvaiheessa kai. Meillä siihen toimii tällä tuulella ihan falskaava ikkuna. Kylmäkaraistuvat siinä kätevästi.

Siis ne taimet, jotka hengissä pysyvät.

Huomaahan sen, että vuosien varrella takaraivoon kumuloituneet viljelyajatukset ovat vasta nyt kanavoitumassa toiminnaksi. Jos olisin kokeneempi, olisin jättänyt tärkeilevän itsetietoisuuteni väliin kun maksoin kuituruukkuja rautakaupassa. Ne olivat ehkä toinen virhe. Oikein sieraimet harallaan patsastelin kassaneidin edessä, että tässä meneekin oikea viljelijä. Jotenkin ajattelin, että niihin pikku maatuviin ruukkusiin kun pistää multaa ja siementä, niin näppärästi sitten isken pontevat taimet kesän korvalla suoraan maahan kasvupaikkaansa.

Oikein antaumuksella levittelin kuituruukkusia tiskipöydälle ja yritin kotiväkeenkin tehdä vaikutusta. 

Niillä on varmaan jokin muu käyttötarkoitus, veikkaan. Tai sitten pitää olla todellinen balanssi sumuttelussa, ja aikaa. Eivät ole vuorotyöläisille suunnattuja ainakaan. Koko ajan pitäisi olla sumuttelemassa, että säilyy kosteustasapaino - haihduttavat kovasti nimittäin. Suojakelmusta huolimatta. Tai sitten jos pitkään työvuoroon lähtiessä sumuttelee oikein kunnolla, niin palatessa odottaa jännä valkoinen homekasvusto kuituruukkusten ulkopinnoilla.

Siitä järkyttyneenä jätin hetkeksi koko kastelun ja osa kahden millin mittaisista kukka-aluista kuukahti heti tykkänään. Harmitti, kun kuitenkin olivat päässeet jo alkuun. Lyhyt oli heidänkin elämänsä. Vaan osalla siemenistä se ei alkanut ollenkaan. Onneksi on niitä jäljellä ja kaupatkin pullollaan, niin voin vielä yrittää uudelleen.

Tai sitten keskityn vaan säilyneiden taimien hengissä pitämiseen. Hittolainen jos epäonnistun siinäkin.

Jätin testiksi yhden kuituruukun tomaattisäilykepurkkiin, kun siinä oli kumminkin muutama ihan taimen alku. Toisiinsa sotkeutuneita nekin, mutta tämä onkin nyt testierä. Tutkin Darwinin teoriaa. Että säilyykö hengissä joku vahva yksilö, vai pitääkö tässä alkaa uskoa  luomiseen koulimiseen.

Ne muut kuituruukkuset, joissa oli vihreää elämää, odottavat nyt tyhjennettyinä pinossa viisaampien neuvoja käyttötarkoitusta silmällä pitäen. Ehkä päätyvät syksyllä johonkin jouluaskarteluun. On aikaa suunnitella. Niiden sisältö on nimittäin muuttanut. Parempiin kasvatusolosuhteisiin, toivon.

On käytössä mehutölkkejä, kahvipussi ja herkkusienirasioita (nyt mullalla täytettynä, eikä vain kuituruukkusten alusina). Minkä tähden en niihin alunperin istuttanut viljelmiä, kun muutkin tekevät niin, sitä en tiedä. Tyhmä pitää olla ihmisen. Ehdinköhän tämän elinkaaren aikana saattamaan alusta loppuun mitään muuta kuin kissanruohoa.

Eniten ehkä nyppii se, että piti stressaantua. Onnistumisen ja ylpeilyn pakkomielle on vissiin niin suuri. Vaan kun lähtöajatus on se, että kukkien kasvatus ja muukin viljely pitäisi olla niin sanottua hengenravintoa ja suorastaan mielenterveyden tyyssija, niin onko tässä nyt mitään järkeä jos pitää käydä läpi koko tunneskaala taimihommien äärellä.

Ei voi ihminen olla niin tollo, että vetää surulliseksi kun kukkaitu kuolee. Olen yrittänyt ajatella, että onneksi sorruin "vain" kukkasiin ja että onneksi ei ole elinkeinosta kysymys. Kyllä nälkään saisi kuolla tällä menolla.

Enkä varsinaisesti ehkä edes tarvitse uusia kukkia. Molemmat pihamaat ovat vanhoja, ja niissä rehottaa kaikenlaista ilmankin meikäläisen kiukkuisia taimia. 

Silti olisi aika palkitsevaa saada maassa kasvamaan jotain itseviljeltyä. Jatkan yrittämistä.

 

Vähän kyllä kumminkin suunnittelen vielä yrttimaata. Onneksi on olemassa se Katja, joka viime kesänä Ryötönperälle tuosta noin vaan istutti monta yrttiä. Itse keskityin sen jälkeen kitkemishommiin. Siis rikkaruohojen. Voin Katjalta kysellä viherneuvoja, ja myös kuunnella. Tänä keväänä saan sitten oppia oikeasti, mikä yrtti on kestänyt talven yli. Onko se Spearmint vaiko Kori-Antero. Vaiko jopa suosikkini Tim-Jani. Vaan nyt olisi ainaisen basilikan lisäksi tilauksessa myös rosmariini. (Jos vitsikkäällä linjalla jatketaan, niin Pasi-lika ja Rosemary.)

Apua tarvinnen myös perunan ja mustajuuren kanssa.

Mikähän siinä itseviljelyssä onkin niin tärkeää. Kun kumminkin monet viljelevät ammatikseen, ja kaupasta voi sitten pontevia yrttejä ostaa kyökkiin tuoksumaan. Miksen tyydy siihen? Miksen voi kannattaa kaikenmaailman Mörttisten ja Myrttisten Puutarhoja ostamalla ja tyytyä vain ihailuun? Jotakin on mielessä tapahtunut, kun pitää päästä onnistumaan itse. Hullun hommaa.

Eniten huolettaa se, että näin keväällä matkustan kodin ja mökin väliä. Sehän on lähtökohtaisesti ihanaa. Mutta pitääkö kissanvahdin lisäksi hommata joku taimien sumuttelija? Suunnittelin kyllä, että pakkaan viljelmät aina Helmikaaran takapaksiin mukaan. Kuinka boheemia olisikaan ajella pitkin maakuntia huojuvat vehreät taimet auton peräosassa hytkyen. Vasiten olisi rekkamiehillä ohiajaessaan ihailtavaa.

 

Varmin ja toimivin kevätrituaali kotioloissa on kattolumivuoren alle jääneen sireenin tuhojen tarkastelu. Varmaan kuolemaan päätyneitä oksia voi leikata sisälle maljakkoon ja siinä ne vielä hetkeksi elpyvät ilahduttamaan ihmisen silmää. Kyllä on julmaa kasvien maailma. Pitäisi kai opetella suhtautumaan vähemmän dramaattisesti. Ei voi säästää jokaista kituliasta taimea tahi räytyvää pihapuun oksaa. Pitää opetella karsimista ja hyvinvoivien yksilöiden tukemista. 

Jotenkin se tuntuu väärältä. Ehkei ihmisfilosofiaa voikaan soveltaa pihamaalle. Että vaalisi heikkoja ja jättäisi vahvat itsekseen pärjäämään. Ei ei. Nyt kasvihommissa asennoidutaan toisin ja ollaan elinvoimaisten puolella, annetaan puolikuolleiden mennä. Hyh hyh. Kyllä on meikäläisellä opittavaa.

Sitten kun olen oppinut riittävästi maanparannuksesta ja muusta, voin perustaa räytyneiden kasvien kerhon ja vertaistukiryhmän.

Ihan on aamuisin nälkä, kun on tullut tämä kevät ajatuksineen. Ja minä kun normaalioloissa syön aikaisintaan puoliltapäivin. Nyt herään jo aamuyöllä ja ajattelen vähän niin kuin voileipiä. Ja taimia. Ja pusikoiden karsimista.