Kunhan nyt en vaan sekoa

Mustarastas valtaa äänimaailman pihalla etenkin näin iltaisin. Kun valo on vaaleanpunaista vielä ihanuutena kaiken lisäksi, niin melkein sattuu. Alkaa lähes pelottaa, että näkeekin vain unta (vaikka hyvä unihan se olisi). Toistaiseksi varhaisaamut ovat aika pimeitä, ja silloin sitä hetken tuleekin epäiltyä että oliko ihan sekaisin edellisiltana. Vaan portinpielen lyhdyssä edelleen palava pastellinvärinen kynttilä ja pikkuruiset kukkastenalut, jotka itse siemenistä kylvin, muistuttavat siitä, että oli se totta. On.

Silläpä pitää näin aamuvuoroviikoillakin rutiinit priorisoida uusiksi. Kyllä jää Hesari lukematta, kun on kiire kukkasiementen multien sumutushommiin. Voi olla, etten saa taimia kasvatettua ikinä isoiksi - pitää hankkia ravinnetta - mutta pelkästään tämä itämishomma on aika iloinen uutinen.

Ihan siivosin kokonaisen huoneen, että kukkasilla olisi mukavaa. Aivan sama, kuinka hulluna meikäläistä pidetään. Mutta jos ei siivousmotivaatioksi riitä oma tai kotiväen viihtyvyys, niin on se hyvä että kukkasten siemeniin suhtaudutaan empaattisesti. Se ainoa tila, johon meillä paistaa tähän aikaan pisimpään aurinko, on se röykkiöisin huone. Tai siis oli.

Nyt sinne kelpaisi yökyläläistenkin tulla. On niin siistiä. Pitäisi ehkä alkaa kutsua sohvasurffaajia, kun ei muuten tule kovin usein yövieraita. Vaan menisikö sitten hermo, jos joku maailmankulkijareppuhippi yhtäkkiä pyörisi jaloissa. Kun tarvitsen kumminkin sen aamurauhan. Kyllä jos joku täällä liottelisi eksoottista teepussia heti aamusta ja haluaisi keskustella, niin voisi kiristyä meikäläisen leukaperät. Muutenkin kipeät, kun joskus nukun huonosti ja välillä ahdistaa. Ja hämilleen saattaisivat mennä kissatkin.

Laitoin seinälle vähän taulujakin, kukkapöydän viereen kesähenkisimmän että ymmärtävät taimet kasvettuaan, että mitä kohti ollaan menossa. Lisäksi kannoin itselleni iloksi ja inspiraatioksi yhden vähän lahon isovanhempien tv/kukkapöydän tähän "viherhuoneeseen", koska siinä on sellainen jännä kouruosa, jossa voin säilyttää multapussia ja sumutinpulloja. Jos olisin unohtanut kouruun villapaidan - mikä olisi aivan tavallista - niin jo siinä olisi varmaan kissan mielestä sänky. Joka paikkaan sitä ahtavatkin kerälle, eläimet.

Kiva, että tv/kukkapöytäkin tuli käyttöön. Kyllä se on lähinnä odottanut roskalavaa, niin kuin moni muukin nurkkiin keräilty kapine. Olen alkanut potea luopumisviettiä. Se tuntuu ihan terveeltä, paitsi että pitäisi hankkia pari siistiä työvaatetta, eikä huvita mennä kaupoille.

Vähän huolettaa, että missä vaiheessa kissat keksivät alkaa syödä kukkasten ituja.

Vaan ei sen ehkä muuten niin väliä ole, kunhan eivät koske laventeleihin. On suuri haave, että saisin niitä kasvatettua Ryötönperän nokkostuneen eteläseinustan iloksi. Mutta turvaudun sitten ruukkusellaisiin, jos eivät nämä lähde. Tänään oli kuitenkin ilon hetki, kun palasin töistä. Heti piti mennä katsomaan, mitä ikkunapöydälle kuuluu. (Välikommenttina se, että yleensä en tykkää tukkia ikkunoiden edustoja, mutta nyt on tilapäisesti pakko ja pikkutaimet saavat kasvaa siellä.) Ensimmäinen laventeli oli nostanut sirkkalehtiä. Voi kunpa pelkkä hellyys riittäisikin. 

Hyviä vinkkejä vastaanotetaan laventelihommiin.

Tekisi mieli kokeilla ruohosipuliakin ruukkuun, mutta ehkäpä annan hänen odottaa maa-aikaa. Meinasin mennä kukkapuotiin katsomaan, olisiko ruukkulaventelia, kun olen sitä tuoksua haikaillut noin niin kuin muuten vaan tässä haaveillessa.

Käteviä ovat siihen tarkoitukseen pesutuotteet, kun hajuvedet eivät meillä ole kovin in. Niinpä otin käyttöön rosmariinilaventelisaippuan. Heti siis kun olin hankkinut sille kunnon alusen, ettei lillu lautasella liian äkkiä pilalle. Kyllä eivät ole kaikki taiteiljat epäkäytännöllisiä. Senhän jo tiesinkin, että Mari Mörö on kätevä puutarhahommissa. Mutta että vielä on alkanut talvipuhteikseen askarrella saippuaa. Ihanat laventelipesut ynnä -haisut saa hänen tekemällään saippualla. En edes tohdi olla kateellinen, vaan ihailen moista aikaansaavuutta.

Minä se vaan haaveilen iltaisin ja toiset tekee. Pitäisi ihan ottaa opiksi.

Yhtään en häpeä mainostaa. Tämä on suoramainontaa. Mörönperän Saiput. Meillä tykätään.

David muutti meille. Voi olla, että tästä alkaa sivulausejatkokertomus toviksi. En yhtään ihmettele hänen epäilyn täyttämää katsettaan. Kyllä matkalla niin monet vaiheet koki. Itsekin olin vähän huolissani. Baarin kautta nuori mies uuteen kotiinsa. Oli olevinaan hyvä idea tuoda se tänne Venuksen kaveriksi juuri lauantaina. Juhlittiin Davidin kanssa samoissa tiloissa mahtavaa jälleennäkemistä kolmen vanhan ystävän kanssa - moni heistä kevään lapsi ja juuri herännyt, kuten minäkin -  ja yhden uuden. Sen päälle keksittiin, että pitäähän se David juuri samana iltana ottaa mukaan. Ettei jää yksin ateljeetyyppisen tilan vessaan pimeään.

Kamalan liukasta oli kumisaappaat jalassa jääkokkareisilla raiteilla kuljettaa järkyttynyttä patsasta. Saattoi siinä mennä omakin maine kumolleen.

Vaan ehjänä saapui ja nyt tutustuu Venukseen. Eiköhän heillä ala ihan hyvin synkata. Mietin, olisiko paikka ihan pihamaalla sitten kesällä. Dramatiikkaa tietenkin olohuoneeseen tuo tämä pariskunta, eikä sitä meidän lähihistorian valossa oikeastaan erityisemmin kaivata. Mutta jos ovat nätisti, saavat olla siinäkin. Tai ehkä saavat muuttaa kukkapoikasten kavereiksi ja sitten puutarhaan kun se aika koittaa.

Palaan heihin vielä.