Halki, poikki, pinoon

Matkalla mökiltä takaisin kotiin todettiin miehen kanssa, että aika paljon tuli viikonlopun aikana vaan istuskeltua ja höpöteltyä. Sellaisia saa ihmisen talviloman viimeiset päivät ollakin, sanon minä. Ei sitä arjessa tule niin paljon ajatuksia vaihdettua, vaikka minä melkein aina äänessä olenkin. Kuulemma.

Mutta! Se, mikä saatiin aikaiseksi, oli lisäys meikäläisen survival-taitoihin. Opettelin vihdoinkin hakkaamaan halkoja. Miten olenkin koko tähänastisen elämäni luullut sen olevan vaikeaa ja vaarallista. Ei antanut aikoinaan Taata minun kokeilla. Vain puiden kanniskelu ja pinoaminen oli minun tehtävänäni. Siitä jotenkin vissiin sitten olen päätellyt, että kirveen kanssa heiluminen on vain voimakkaita ja kärsivällisiä varten.

Miten voi ihminen ollakin hölmö.

On yrittänyt ystävä jos toinenkin ehdottaa puiden hakkaamisen opettelua, vaan tähän asti olen kieltäytynyt vedoten polvilumpioihini. Että onko sitten kiva, kun huitaisen itseäni jalkaan.

Mahtava olo tuli kun nyt opin tämänkin! Ensinnäkin puiden hakkaamiseen jää selvästikin koukkuun. Siinä on vähän sellainen jatkuva kilvoittelun tila, ja kun voittaa pöllin niin sellaistahan sitä ihminen haluaa toki lisää. Toisekseen puiden hakkaaminen on täydellistä liikuntaa surkastuneelle ja jäykistyneelle kaupunkilaisen yläruumiille. Lisäksi sen avulla saa mielenkin tyhjennettyä ja turhaumat, surut ja kaikki purettua itsestä pois.

Oikein haaveilin jo miten kesäaamunakin voin pilkoskella puita illan saunaa varten.

Sikäli jos nyt kesällä rannassa saunotaan, kun on se remontti suunnitteilla. Vähän huolettaa, että miten käy juhannussaunan. Vaan onpa sitten aina mukavampi laskeutua syksyyn, kun on sauna ehkä kunnossa. Hullu mieli on ihmisellä, kun nyt jo syksyä ajattelee. On ollut meikäläiselle aina vähän oireellista, että ajatukset askaroivat puolen vuoden päässä. 

Enemmän saisivat olla tässä päivässä.

Puhuin löylyssä miestä ympäri, ettei purettaisikaan saunan seinä- ja kattopaneeleita pois. Että jos uusittaisiin kumminkin vain lattia, lauteet ja kiuas. Melkein suostui. Vaikka miehen tekisi mieli kurkata paneelien alle, onko siellä vaikka jotakin kasvustoa. Minäpä vaan tiedän, että siitä remontista ei tule sitten ikinä valmista jos kaikki puretaan. 

Sitäpaitsi on niin nätti tämä 60-luvun paneeli, että löytääkö sitä samanlaistakaan tilalle. Mikä tässä nyt olisi viisautta, ei ehkä liika tunteilu kuitenkaan. Mietin, että saisiko sitä helatorstaiviikonloppuna jo remonttia aloitettua. Tai ehkä jo seuraavalla reissulla voisi alkaa vanhojen lauteiden purkamisen. Haikealta se tuntuu, mutta pakko se on. Pitää perustella itselle turvallisuussyillä, ei ole laho lattia kiva, jos menee kesävieraan jalka siitä läpi.

Kesken puiden hakkaamisen autuuden päivittelyn löysin liiterin ylisiltä vanhan oven. Piti raahata se heti esille ja alkoi askarteluprojektin suunnittelu. Voi olla hyvä välipuhde isompien hommien lomassa.

Mietittiin, että jos syvennyksiin laittaisi kaakeleita, niin saisi kätevän kesäpöydän pihalle. Voisi huoletta nostella kuumia kattiloita esille. Ja olisi ehkä muutenkin aika hauska. Miehellä on pelkistetty maku, minulla kirjavampi. Alkoi kädenvääntö kaakeleista, koska mielestäni kesäpöytään sopisi eteläeurooppalaistyyppiset kirjavat kaakelit. Puoliso nyt haaveilee aina harmaasta ja tyylikkäästä. 

Kotimatkalla autossa pohdin, että jos kompromissina laittaisikin kiviä. Olen nähnyt rautakaupoissa sellaista (kyllä vähän keinotekoista) kivimattoa, jota voi iskeä vaikka lattioihin. Näyttää niin kuin olisi itse rantakivet kerätty ja siihen aseteltu. Nättejä pyöreitä.

Ehkä menen vaan salaa yksin kaakelikauppaan joa hommaan ne kirjavat.

Nyt kun osaan puitakin pilkkoa, niin ehkä selviytyisin pöydänkin rakentamisesta. Vitsailinkin voimaintunnossani, että mihinkä tässä enää miehiä tarvitsenkaan kun puuhommatkin hoituu. Vaan kyllä tarvitsen. Seuran lisäksi myös ravitsemusasioihin. Hyvä on laittamaan ruokaa ja minä syömään.

Avattiin virallisesti kevätkausi ja grillattiin:

Ihmeellistä on myös pienten asioiden ajattelemisen voima. Sitä vaipuu kummalliseen horrostyyppiseen transsiin joskus esineiden sijoittelun äärellä. Tuhrasin tosi paljon aikaa vanhan suola-astian sijainnin miettimiseen. Melkein samaa sarjaa on myös yksi seinälautanen ja keraaminen leikkuulauta. Niiden paikat jäi vielä miettimättä, kun en halunnut muodostaa niistä sommitelmaakaan.

En ole varsinaisesti seinälautasten ystävä. Mutta haluan kunnioittaa kummitädin perintöä ja laittaa hänen vaalimansa luumulautasen johonkin puoliaitiopaikalle.

Suolakippo toi kuitenkin kivaa valoa keittiön pimeään nurkkaan, johon olen tosin ikkunaakin haaveillut. Sellaisen tekeminen ei voi olla kovin vaikeaa, kun on hirsinen mökki. Moottorisaha vaan soimaan ja reikä seinään. 

Puuttuu nimittäin kokonaan ikkuna pihan puolelle ja etelään. Ja tupa on niin pimeä, etten siksikään viihdy oikein sisällä. Suunniteluvirhe ja paha sellainen. Toisaalta kyllä tykkäänkin olla enemmän ulkona, joten tarvitseeko sitä liian viihtyisää sisällä ollakaan.

Talven ajan ovat saunapolun valaistuksena toimineet hautalyhdyt, jotka tarttuivat joulun alla Keskisen alelaarista mukaan. Kyllä niistä ei saa puutarhalyhtyjen näköistä oikein tekemälläkään. Vaikka hankin ne värilliset kynttilät ja yritin asetella huolettoman näköisesti sireenin juurelle. Siellä kun tunnelmaa ovat hallinneet tähän asti paskakaivojen kannet.

Näyttää ihan lemmikkieläinten hautausmaalta, vaikka se on oikeasti mökkitontin toisessa reunassa. 

Kun olen vähän kakkahuumorin ystävä, niin ajattelin että voihan sitä sitten vaikka paskakaivolyhtyjä sytytellä hyvien aterioiden muistoille.