Kaksi vanhaa tainta, kuran peittämää

Päätin eilen, että nyt saa ruikutus loppua. Kertakaikkiaan. Oli sää loppukevään mikä hyvänsä. On kuunneltu meikäläisen valitusvirttä ihan tarpeeksi. Onpa takatalvi ja onpa iso kattolumivuori, onpa epäreilua kun jotkut jo pääsevät kaivelemaan pihalle ja heillä se eteläseinustan krookuspenkki vaan auenneista kukista lainehtii. Mulla vaan kuraista lunta vielä pitkin poikin ja sotkua kun jäi osa lehdistä syksyllä haravoimatta. On niin varjoisa pihakin, että ihan harmittaa.

Eipä harmita enää helteillä. On varjopaikalla sitten arvonsa. Totta on kuitenkin, ettei vanhojen omenapuiden (vähän huolenpitoa kaipaisivat nekin) varjostamalle pihamaalle kannata esimerkiksi hirveästi istutella mitään uutta, näin olen järkeillyt. Siitäkin on tullut valitettua, kun ei raparperi viihtynyt. Nyt vähän jännittää, alkaako mökiltä viime kesänä tuomani kukkajuurakko herätä ja tykätä. Kun Ryötönperällä se on ainakin levinnyt ihan joka paikkaan.

Tietenkin Puutarhanurkassa on jo joitakin lumettomia kohtia ja niistä löytyy vaikka mitä, jos oikein vaan pyllistelee ja tarkkailee. Ja sitähän minä tykkään tehdä. Olen vaan jotenkin jumittunut siihen kivipenkereeseeni, ja tuskaisena odotan sen paljastumista. Ei ole pihamaan kohtien tasa-arvoista kohtelua se. 

Olen nimittäin tainnut aktiivisesti unohtaa ilta-aurinkoisen takapihan, jossa pääsisi oikein hyvin jo haravoimaan. Totuuden nimissä ei ole lunta siellä. Se vaan on päässyt vähän heinittymään, eikä täällä kaupungissa kehtaa kulottaa vaikka arvaisin sen tekevän sille muutaman neliön heinikolle ihan hyvää. Haravointi siellä ja kuivien heinien repiminen kävisi oikein hyvästä hyötyliikunnasta.

Sitäpaitsi on sitä meidänkin pihalla jo muutama kylmänkankea krookus ja tiedän, että vaikka mitä kellokukkiakin sieltä nousee. Mitäs sen on väliä, jos tulevat esille muiden pihoja myöhemmin? Onpa iloa sitten. Mikä ihmeen kiire sitä tässä on, ja tuskin olen maailman ainoa jonka pihamaa on vielä hyhmäinen ja kurainen. Sitä on kai vaan niin valikoiva, että näkee vain toisten aurinkoiset pihat. Vaikka heti on alamäenkin naapurissa innokas (ja todella hyvä) puutarhuri, joka eilenkin vähän kärsimättömän näköisenä patsasteli niin ikään lumisella pihallaan.

Kumma kun ei omat viisaudet asetu omaan mieleen. Olen yrittänyt pitkin kaamoksia ja takatalvia lohduttaa kanssaihmisiä, että niin niin, mutta pimeys on kaikille sama. Muutkin vuodenaika- ja sääsidonnaiset ilmiöt - nekin ovat kaikille samat, ei kannata olla marttyyri. Nyt koitan itsekin muistaa sen. Moni muukin murhe on sellainen, joka jokaiselle joskus vastaan tulee, joten kaamosviisauksiani voisi soveltaa ehkä muillekin elämänalueille.

Ehkä kirjoitan itselleni elämäntaito-oppaan.

On hukkaan heitettyä tomeruutta, jos nyt sortuu ilottomuuteen kun kauan odotettu vuodenaika on täällä vihdoinkin. Menee energia haaskuuseen, jos sen käyttää uhoamiseen.

Ilonaihetta on erityisesti siinäkin, että suurin osa istuttamistani kukkasiemenistä on kasvanut taimiksi saakka. Toki hukkaakin tuli vähän. Siirtelin eilen taimia ulkoeteiseen ja tsekkailin kasvutilannetta tarkemmin muutenkin. Tuskailin vähän, kun kaikkien lajittelu isompiin astioihin ei onnistunut kun oli niitä yhteen kietoutuneita juuria. Jätin silleen ja toivon, että elävät maahan pääsyyn saakka ja sen jälkeenkin.

Puoliso sai siitäkin huvittua, ja kehitteli versionsa Kaksi puuta -laulusta, jota olen jo monta kesää jollottanut. Hän yhdisteli siihen sekä valittamani pihan kuraisuuden että tämän juurien yhteen kietoutumisen. Nyt kun olen tehnyt tämän reipastumispäätöksen, niin koitan myös nauraa hänen suhteellisen ystävälliselle kiusoittelulleen.

Sitäpaitsi ne, joiden puutarhatilukset ovat jo lumettomia, joutuvat tuota pikaa aloittamaan oikein hommatkin. Kuten esimerkiksi siirtolapuutarhassa, jossa myös kävin toteamassa lumettomuustilanteen.

Minähän voin vielä vaikka vain paistatella ja lukea kirjoja, jos muka ei pihalla riitä tekemistä heti näihin päiviin.

Olen nimittäin tämän viikon talvilomalla. Sekin vielä! Onkohan vähän lomastressi? Meinasin, että hoitelen muutamia rästiin jääneitä puolivirallisia asioita. Mutta lähipiirin neuvo on kautta linjan ollut se, että jospa nyt vain keskittyisin lepäämiseen. Olen vissiin ollut aika hirviö. 

Jotain samaa olen huomannut itsessäni kuin Ilona, joka on kokenut tämän huhtikuun vaikeana. Mistä ihmeestä se voikaan johtua. Oli mitä hyvänsä, ei saa antaa nyt sille vaikeudelle valtaa. Kun tuntuu, että ainakin meikäläisen kohdalla se on ihan keksittyä.

Vesikin virtailee monessa paikassa jo vapaana, ainakin Vantaanjoessa. Pitäisi pystyä siitäkin iloitsemaan, ja pystynkin. Loppuviikosta poistun mökille katsomaan järven tilannetta - voi olla että siellä vielä pitää sietää jäät. Mutta lintuja ainakin on varmasti.

Ja meri. Oli kuulkaa avara ja nätti, kun kävin sitäkin katsomassa pikaisesti tyttöporukan vähän riehakkaalla risteilyllä, jonne en olisi lähtenyt jos olisivat kertoneet että se oli erään viihdelehden kekkerimerimatka. Vaan olipa heilläkin rakkailla siinä taka-ajatus, että piristystä känkkäränkälle. Ja tulihan sitä. Aika voimallinen aloitus lomalle ja tuli sentään nähtyä meri laivasta käsin. Se oli hyvä.

Tyttökavereilta irtosi aika paljon lempeää huumoria kustannuksellani, ja sellaisesta ihmisen kuuluu tykätä. Vitsailivat muun muassa taipumuksestani viritellä erilaisia asetelemia. Mieltymykseni sitruunalikööriin ei jäänyt kellekään epäselväksi kun vihdoin täydensin varastojani tax free -kaupassa. 

Muistojen asetelman rakensi yksi ystävistäni ja limoncello-pullojen kanssa siihen pääsi sekä kaukosäädin että toisen ystävän rakas rannekoru. Lupasin laittaa kuvan tänne, koska siinä on kiteytyneenä se itsellenikin mieluinen huumori. Jossa ei oteta omia aivoituksia ja tuskailuja liian vakavasti. Jossa jaksaa olla avoin lähipiirin tekemille huomioille ja neuvoille.

Kyllä nytkin on syytä paljon enemmän iloon kuin kiukutteluun. Vaikka jokin pieni urputus tekisikin mieli jakaa. Esimerkiksi katupölystä. Ja ainahan sitä voin jo alkaa ahdistua siitä, että syksykin tulee.