Enimmäkseen rannassa

Kysyin mieheltä mökkipaikkakunnan juna-asemalla perjantaina, että onko outoa olla kuuden kilometrin päässä mökiltä ja kumminkin jatkaa matkaa. Vain minä olin menossa Ryötönperälle viettämään pitkästä aikaa ihan yhdennaisen viikonloppua. Mies ajoi minut ja auton reissunsa puoliväliin ja suuntasi itse pohjoiseen perinteiseen puolivuosittaiseen poikavuosien kavereiden kokoukseen. Mies on sillä tavalla yksinkertainen, ettei liittänyt tilanteeseen sen kummempia tunteita vaan nousi tyynesti junaan.

Minä saavuin sateiselle mökkipihamaalle ja orpo tunne kesti onneksi vain hetken. Naapuri tuli lainaamaan korjauslaastia, niin siitä se sitten taas lähti. Aloin lämmittää saunaa.

Vaikka alunperin olin kyllä ajatellut, että heti perjantaina ryhdyn johonkin lukuisista projekteistani. 

Se nyt vaan on niin, että kun järvenselkä on kevään ensimmäistä kertaa auki, niin aikaa tulee vietettyä enimmäkseen rannassa. Ei voi kuin ihastella vapaata vettä ja heijastuvaa maisemaa. Lintuja, joista osan säikytin heti vahingossa pois. Viikonlopun kuluessa ne yleensä tajuavat, että minä en olekaan akuutti uhka. Eivät ne sitten enää lauantaina jaksa hössöttää läsnäolostani. 

Kylmä oli vähän, niinpä nautiskelin saunakamarissa. Käsitellään nyt tämä rantateema alta pois, niin voin sitten kertoa mitä muuta minä näin ja tein.

Kuva on rakeinen, koska elimme raekuuroa.

Moni järvi on vielä hyhmän peitossa - huomasin matkalla - mutta meillähän on se luksus että selälle tulee virtausta. Joen kokoinen sula oli tosiaan laajentunut jo melkein koko järveksi niin, että vain rannassa oli vähän jäätä. Jännä nähdä, pääseekö helatorstaina heittämään talviturkin pois.

Viime vuonna minä en sitten toukokuun jälkeen uinutkaan. Elin koko kesän keväisen rohkeuden puuskan voimalla, ja hyvin se meni niinkin. Jotain ainutlaatuisen ihanaa on pullikoida vielä kaislattomassa vedessä. Itse asiassa kesäisin uiminen saattaa olla jopa jotenkin yliarvostettua. 

Tai sitten olen vain kateellinen uiville ihmisille, kun olen itse vähän vellihousu ja pelkään törmääväni mutaliejuun ja kaloihin. Pitäisi aina nähdä, mitä siellä vedessä on. Mutta ei sellainen meidän ruskeassa järvivedessä onnistu. Sokkona pitää itsensä kastella, kyllä se vähän aina haasteelta tuntuu vaikka olisi mikä helle.

Olen ehkä suorastaan säälittävä kun helteisinä aikoina saatan korvata uimisen vain kaatelemalla vesiämpärillisiä päälleni rantakivellä. No, joo. Ehkä tulee kylmä kesä, niin ei tarvitse vilvoittelua tämän enempää miettiä.

Auta armias, kun harmaa sää eilen illalla kirkastui auringonlaskuksi. Siinä lauloi kännykkäkamera - että pääsin heti viestittelemään ystäville maisemaa - ja oikean kameran muistikortille otin ehkä sata kuvaa. Olin jotenkin ihan varma, että tallennan jotain tosi ainutlaatuista ja joka sekunti piti saada säästöön. Zoomailin suoraan aurinkoon niin, että ihan silmään sattui. 

Yleensähän aurinko laskee joka päivä. Että mitä minä nyt sitten teen niillä kuvilla, en mitään. Näin jälkiviisaana tunnen itseni vähän hölmöksi. Mutta eilen illalla kaikki oli niin totta ja ihmeellistä. Minkäs sitä ihminen itselleen voi, eikä tällaisissa asioissa ehkä tarvitsekaan voida. Hyvä on näin. Vilpitön tunnelmointi on parasta.

Vaan kun yhteen kännykkäkamerakuvaan ilmestyi valoprismaheijastuksena - vai mikä se on - aivan selkeä pinkki humanoidihahmo, niin se todisti ihmeellistä tunnelmaa. Hänellä oli oikein egyptiläistyyppinen takaraivo ja kaikki. Siinä ison kiven päällä se leijaili tärkeän näköisenä. Mitähän henkimaailman olentoja tai Sirius-tyyppejä siellä minulla on seurana ollutkaan. Yhtään ei kumma kyllä pelottanut koko viikonloppuna. Edes ovea en lukinnut yöksi.

Sekin on selvä kesän tulon merkki. Syksyisin nimittäin pelottaa.

Heti lauantain aamupuhteiksi minä siivoilin saunalla. Jo perjantaina olin kantanut sinne miniperintöjääkaapin. Vähän niin kuin yllätykseksi kesävieraille. Itsekin voin piilottaa sinne salapullon vinho verdeä tai sitruunalikööriä. 

Vaan rumahan se siellä nurkassa oli. Laitoin päälle tarjottimen ja korin, johon keräilin eriparijuomalaseja - sellaisia, jotka eivät heti rikkoudu jos sattuu ote lipeämään, on minimoitava mökkivammautumisen riskit - jotta jääkaappi vähän naamioutuisi pöydäksi. Ei oikein auttanut.

Siirsin lopulta nojatuolin sen eteen. Yksinkertaista.

Se oli muutenkin ihan looginen teko, sillä talvisin tuijotellaan takkaa selkä maisemaan päin, mutta näin kesäkauden alettua meininki on toinen. Pitää saada katsoa maisemaa, vaikka istuisikin sisällä kamarissa seurustelemassa. Aika monta tovia sain kulumaan saunakamarin järjestystä miettiessä. Siirtelin huonekaluja ja laitoin takaisin melkein paikoilleen.

Jos perinteistä pidetään kiinni, niin mies asettelee kaiken takaisin talvijärjestykseen seuraavalla mökkireissulla. Pitää suunnata hänen huomionsa johonkin muuhun. Vaikka papupellon muokkaukseen.

Lauantaina ensimmäisenä aamutuimaan näin jäniksen. Hän oli tullut kaluamaan niitä minun kaatamiani haapapuiden rankoja. Oli vielä vähän talviturkkia hänellä, arkakin oli. Piti siirtää rangat lähemmäksi metsänreunaa, mutta unohdin sitten. Ajattelin, ettei jäniksen tarvitsisi olla ihan niin säikky vaan voisi rauhassa piillossa metsän kulmalla natustaa rangoista kuorta. Vaikka tuskin se nyt mitään niin erinomaisen makuista on.

Mutta huomioni suuntautui rankojen kanniskelusta toisaalle, kun tajusin että joku oli syönyt ruohosipuliani. Juuri kun viimeksi olin ihaillut, miten hän sieltä maasta jälleen kevään kunniaksi ponnistaa, niin eikö ollut nyt vain pienet töpöt jäljellä. Ihan kuin olisi saksilla leikattu.

Vaikka olin viestitellyt kotiväelle meneväni seuraavaksi liiteritöihin, niin aloinkin yrttimaan hoitoon. Vääntelin kanaverkon palasesta häkkyrän ruohosipulin ympärille ja laitoin vielä merkiksi oikein lyhdynkin, että villieläimet tietävät pysyä poissa ihmisen hyötymaakasvien ääreltä. Meinasin solmia kanaverkkoon vielä jonkun oman huivinretaleenikin liehumaan, että olisi koko ajan vaarallista ihmisen hajua karkottamassa ruohosipulinhimoiset elukat, mutta päätin nyt kokeilla alkajaisiksi ilman.

Niin kuin minä luontokappaleista tykkäänkin, niin silti voisivat jättää vaivaiset viljelykseni rauhaan. Vaikka toisaalta, onhan se hyvä jos löytyy nälkäisille murkinaa ja suojaa. Jälkimmäistä oli minun tietämättäni löydetty viime kesänä Kulttuuriaitan terassilta. Hain sieltä muinaisia jakkarakäyttöön säilytettyjä pöllejä, joita pistelin klapeiksi.

Kun nyt on niin paljon perittyjä tuoleja, ettei tarvitse kannoilla istuskella.

Niin siellä - voi että miten suloinen - oli pesä. Minä en tiennyt miten päin olisin ollut ja mitä olisin tehnyt, kun pöllijakkaran takaa moinen paljastui. Olisi ehkä pitänyt viedä se pesä jonnekin muualle, ettei vaan vahingossakaan siihen tule uusia siivekkäitä tänä kesänä. Kun olen suunnitellut sen Matineapation laajennuksen. 

Häiriintyvät lintuset, jos siellä ihmiset remontoivat ja elämöivät. No, katsotaan. Tänä viikonloppuna ei vielä jaksanut Kulttuuriaitan siivoilu kiinnostaa, kun teki mieli olla selkeästi ulkona koko ajan. Tai rannassa. Pakko se on ottaa hommaksi pian, että saan kesävieraille nukkumatilaa. Ja taulut järjestykseen.

Rästiin jäi myös makuuhuoneen kaappien tyhjennys - että saadaan ne rohjakkeet pois ja uusvanha pienempi perintökaappi koottua tilalle. Niin ikään jäi tekemättä moni muukin asia, mutta tärkeintä onkin aina aikomus ja tunnelma.

Jo etukäteen asenteeni oli se, että niin sanotusti fiilispohjalta hommailen. Tai olen hommailematta. Olin kuvitellut, että laiskottaa niin että kirjoittelenkin vain Ryötönperä-romaanisarjaa rannassa, mutta ei toivoakaan että malttaisin keskittyä - oikeastaan yhtään mihinkään kovin pitkäksi ajaksi, kun on tämä kevät.

Kyllä vähän aikaa seisoin Kulttuuriaitan portailla ja visioin sitä patiota. Kuinka paljon niittykukkaa olen valmis uhraamaan. Ja toisaalta, miten taas paljon asutummalta meillä näyttääkään kun tulee terassia. Täytyy löytää sopiva balanssi. Mies meinaa kai kuitenkin askarrella ensin rantasaunan lahon terassin kuntoon, niin minulla on vielä aikaa miettiä tätä aitta-asiaa.

Tuleeko siellä sitten oltua, jos sen laajentaa. Ei ainakaan kylmä järvituuli osu sinne asti. Olisi lämmin ilta-aurinkopaikka myrskysäilläkin. 

P.S. Kesäkausi on nyt sitten virallisesti avattu, kun minä olen alkanut taas ajaa autolla. Vähän jännitti rattiin hyppääminen tänä aamuna, mutta hyvin se meni. Ihan vanhasta (nuoruus)muistista. Kun alla oli vieläpä miehen iso kosla, eli Pontus, niin radiokin toimi. Helmikaarani vielä odottaa kesäajelukauttaan. Kuuntelin ensin Kansanradiota. Olin etukäteen suunnitellut taukopaikkoja, jos sattuu olemaan edessä traktoreita, joita en uskalla ohittaa. Kätevästi kaikki peltokoneet tulivat vain vastaan. En pysähtynyt kertaakaan koko ajomatkalla. Hämeenlinnan moottoritiellä (jonka sijasta joskus yksin körötellessäni valitsen vanhan tien - inhoan moottoriteiden hermostunutta tunnelmaa) olin jo niin maanteiden ruhtinatar, että väänsin radiota isommalle kun tuli Queenin I want it all.

Minulla oli nuorena se vinyylilevylläkin ihan, mutta jonnekin se on kadonnut.

Loilotin ja ajelin. Muistin, että oikeastaanhan minä tykkäänkin vähän ajella kesäkeleillä. Ohitin reteästi keltaisen pakettiauton ja puolison Pontus resonoi tuulessa.

Lempikohtani on se "I´m a man with a one track mind, so much to do in one lifetime..."