Messureportaasi

Kumma, etteivät ole vielä soittaneet siitä ilmalämpöpumpusta, joka voitettiin. Osallistuttiin arvontaan eilen Kevätmessuilla. Minä suostuin lähtemään sinne. Olen niin helppo aina yövuorojen jälkeen. Sopiva eteerisyys, niin sitä jaksaa jopa pienen väenpaljoudenkin ja rahan hassaamisen. Paitsi että ostin vain yhden tuotteen. Erittäin Kalliin Keittiöpyyhkeen pienkäsityöläiseltä. Koska halusin osallistua hänen messukustannuksiinsa.

Miehen ja minun messurutiineihin kuuluu aina välidrinkillä käyminen. Jos ollaan viinimessuilla, niin sitten poiketaan maistelun lomassa oluella. Ollaan aina vähän niin kuin retkellä tai jopa suorastaan matkalla, kun pyöritään messujen tarjoamissa erilaisissa miljöissä. 

Rupesin ihan tykkäämään siitä ilmalämpöpumppumiehestä, joka oikaisi perheessämme vallinneen väärinkäsityksen siitä, että ruma pumppuhässäkkä pitäisi laittaa aina lämpimimmälle seinustalle. Mökillä se tarkoittaisi paraatipaikkaa. Nyt voin siis ihan uudella vakavuudella alkaa miettiä sijoittamista pumppuun, kun tiedän että sen voi sittenkin tällätä metsän puolelle. Paitsi jos tulee se voittopuhelu kohta, niin ei tarvitsekaan ostaa koko laitetta. Odotan kovasti.

Kyllä oli koominen hetki se, kun puoliso tajusi että tultiin kylpypaljuosastolle. Hätkähti ihan ja hihkaisi innosta, näytti Apuvamieheltä. Minä kyllästyin jo valmiiksi. Me emme jaa innostusta paljuihin. Minä kauhulla odotan, jos sellainen ilmestyy mökille. En ole koskaan ymmärtänyt niissä lillumista ja kuka sen sitten aina pesee limasta ja levästä. En minä ainakaan. Ja onko se sitten nättiä, jos sinne laitetaan ruskeaa järvivettä. Ei näytä samalta kuin mainoksissa. 

Minä sen sijaan tunnelmoin kasvihuoneosastolla. Tietenkin. Olen ihan kohderyhmää. Minulla ei ole koskaan ollut kasvihuonetta. Ajatella, muutunkohan ihmisenä sitten jos kun saan oman lasimajan. Meille on kyllä liiteriin kertynyt kaikenlaista kasvihuonemateriaalia, ei tarvitse ostaa valmispakettia. Mutta vaikutteita voi ottaa aina, ja silläpä otin lähikuvaa myös räystäistä ja sensellaisesta, että muistetaan esteettisten ominaisuuksien lisäksi myös käytännöllisyys. 

Mitähän siitäkin tulee. Minä odottelen jo sisustusvaihetta.

Kasvihuoneasian purkudrinkillä mietittiin, miten tehdään perustukset ja sokkeli. Tiilinen olisi nätti, mutta lekaharkoilla saisi nopeammin tulosta. Sitten sen voisi vaikka jollain sementillä rapata ja tökkiä pintaan vaikka kiviä ja lasinpaloja. Tai muutaman eteläeurooppalaistyyppisen laatan. Jostain syystä ajattelen melkein päivittäin kirjavia kaakeleita. En tiedä miksi. 

Pergolat. Olin jo unohtanut ne. Yhteen aikaan niistä kovasti haaveilin, ja nyt se alkoi taas. Jäin miettimään, sopisiko Kulttuuriaitan tulevalle Matineapatiolle joku kiva kyhäelmä. Vai tukkisiko se sitten niittunäkymää. Pitää visioida kun seuraavan kerran mennään mökille. Jos metsänpuoleiseen pationreunaan nousisi jokinlainen kevyt seinähommeli ja pieni katos, niin ei se ehkä pilaisi avaraa maisemaa.

Jotenkin pergoloissa on kiva tunnelma, vaikka toisaalta en kyllä ymmärrä niiden tarkoitusta. Ainakaan jos niistä ei tehdä sateensuojaisia. Mutta olisi sellainen vaan kiva. Lyhtyjä voisi ripustella syksyllä ja kesällä seinillä ehkä kiipeilisi joku köynnöskasvi.

Sinnehän voisi tehdä vaikka pienen suojaisan vitriinin kirjoille. Vitriini sitten niin kuin keskustelisi vähän matkan päässä olevan kasvihuoneen kanssa. Hienoa! Kylläpäs nyt pukkaa ideoita. Ei tule olemaan miesväellä tekemisestä pulaa tänä kesänä. 

Meinasin tänään lainata kirjastosta nikkarointikirjan. Jos vaikka innostuisin itse rakentelemaan jotain pientä. Olisi tosi kätevää jos opiskelisin vähän puutyötaitoja, niin voisin tehdä haluamani pergolat ja muut. Askarrella itse pitkän pihapöydän kesäjuhliin.

Laiturihaaveetkin saivat taas uutta tuulta, vaikka osasto vähän vaisu olikin. Jos olisi oikein pitkä laituri, niin saattaisi päästä Ryötönperälläkin uimaan ilman että maha viistää mutaa. Pitäisi kehitellä joku sellainen saranallinen haitarimalli, jonka voisi taitella rantaan nätiksi lavaksi (jolloin se toimisi kätevänä auringonlaskun ja lintujen seurailukorokkeena, ehkä jopa esiintymislavana) ja sitten aina avata pitkäksi järvelle, kun tulee uimahetki.

Ihmetystä herätti messuilla esittelyssä ollut nostohäkkyrä, joka vipusi laiturin ylös vedestä. Kuka ihme haluaisi rantaansa neljä kertaa mattotelineen kokoisen viritelmän, kysyn vaan. Ehkä jos on sata metriä rantaviivaa, niin perimmäiseen rannanpäätyyn voisi sellaisen urheilumielessä laittaa. Mutta millään muotoa kaunis ei sellainen vimpain ole.

Perinteiset kansallismaisemalaiturit, niille minun sydämeni sykkii. 

Ollaan talvi-iltoina mietitty myös Ryötönperän Japanialaisen Puutarhan edistämistä. Sellaiseen henkeen myivät vesiaihealtaitakin, mutta niihin minä totesin että on siinä mökkijärvessä vesiteemaa ihan riittävästi. Vaikka mies alkoi haaveilla jo karpeistakin. Vitsailin, että paremmin meidän henkeen sopisi järvestä altaaseen lainatut lahnat. 

Niitä voisi aina aamuisin käydä tervehtimässä ja viemässä vaikka pari matoa tai leipää välipalaksi. Vaan entäs sitten, jos joku lahnoista kiintyisi minuun kamalasti ja rypisi aina sydänsuruissaan kun olisin kaupungissa. Parasta se on vaan unohtaa villieläinten kesyttely mökkioloissa.

Mutta Japanialaista polkua jäin pohtimaan. Sellainen voisi kulkea siellä kivien välissä. Olisi yllätyksellisiä yksityiskohtia, joiden ääreen pysähdellä. Ehkä pieniä haaveilujakkaroita siellä täällä. Mutta en minä kuitenkaan lämmennyt valmispoluille.

Minä haluaisin kauniisti harmaantuvan puupolun, sellaisen pitkospuun värisen. Mies väitti, että joudun valitsemaan ruskean tai vihreän välillä, koska muuten lahoaa puinen tie. En usko. Ei voi olla niin, ettei nykyaikaan mennessä ole keksitty harmaata painekyllästettyä puuta. Ja eikös sellainen kyllästäminen ole epäekologistakin, kysyn vaan.

Ehkä teen hiekka- tai kivipolun sitten. Katsotaan. Paljon on raivaustyötä edessä, ennen kuin polkuasia tulee ajankohtaiseksi. 

Sama juttu lintujen kanssa, kuin lahnojenkin. Pitäisi olla tosi isot säiliöt, jos niitä haluaisi mökillä alkaa ruokkia. Ei saa loppua murkina siivekkäiltä kesken. Mutta pönttöasioita voisi kyllä suunnitella vähän enemmänkin. En ole yhtään perehtynyt asiaan, saan siitä vielä uuden harrastuksen tässä lähivuosina. 

Messuilla oli se perinteinen linnunpönttöjen nikkarointipiste. Minua alkaa siinä aina itkettää, kun jotenkin ihmiset ovat niin suloisia kun touhukkaina asiantuntijoiden avustuksella rakentelevat pönttöjä. Ajatella, miten ylpeänä menevät sitten kotiin itsetehdyn lintumajan kanssa. Ihailevat sitä ja patsastelevat pihalla miettien sille sopivaa paikkaa.

Ja mikä palkinto sitten, kun sinne tulee ensimmäiset asukkaat. Niitä seuraillessa menee varmasti monta tovia, mikä on ihmissielulle tosi terveellistä. Unohtuu murheet ja arki, kun voi katsella miten lintuperhe asustaa ihmisen niille omin kätösin rakentamassa kodissa.

Sitten oli mieletön luksusmaja. Ymmärtävätköhän pikkulinnut arvostaa tällaista upeaa panoramapönttöä:

Suurimmalla osalla osastoista tuli sellainen olo ja puhe, että kauniimpaa ja persoonallisempaa rakennelmaa saa, kun tekee itse. Ollaankohan me jotenkin itseriittoisia ja luullaan vaan osaavamme. Suunnittelu ainakin on kivaa, ja niin paljon ei ole rahaakaan että voisi kaikki visiot toteuttaa ulkopuolisilla.

Oman ja ystävien osaamisen varassa mennään. Sitäpaitsi yhdessä tekeminen on vieläpä poikkeuksellisen kivaakin.

Onneksi ei tarvitse sentään taloa rakentaa, vaan kyse on vaan pikkukyhäelmistä. Vaikka kyllä minä ääneenkin mietin, että minkähänlaisen mökin sitä pistäisi pystyyn jos saisi alusta asti valita itse. Tuskin minä tekisin samanlaista pimeää punamullattua hirsitaloa, joka Ryötönperällä nyt seisoo, vaikka on sekin ihan hyvä, en minä sillä. Tunnearvoakin sillä on. Joskus olen miettinyt mökin maalaamista siniseksi tai harmaaksi, mutta sitten tulisi niin kirjavaa.

Pitäisi maalata perässä myös liiteri ja Kulttuuriaitta. On parempaakin tekemistä. Esimerkiksi kukka- ja hyötykasviviljely ja lintujen tarkastelu. Lukeminen ja saunominen, sekä seurustelu.

Rantasauna on tontin paras rakennus, kaunein. Siinä voi - hyvällä tahdolla - havaita samaa henkeä, kuin mitä oli niissä mökeissä, jotka minua messuillakin eniten ihastuttivat.

Tilpehööri- eli sisustusosasto oli meidän kannaltamme täysin turha, kun romua on kaikki nurkat täynnä jo valmiiksi. Kyllä se silti piti kiertää, kun kerran samalla lipulla pääsi. Ja tulihan minun hankittua se Erittäin Kallis Keittiöpyyhe. Kenelleköhän annan sen lahjaksi, vai pidänkö oikein itse. Ei ole kyllä pyyhkeistäkään varsinaisesti pulaa, mutta voisihan sen uuden hienon pellavaisen laittaa aina esille kun tulee vieraita.

Sitä minä kyllä ihmettelin, että mitä tekee kampaamotuote-edustusto sisustusmessuilla. Jos messujärjestäjät päästävät kaikki maksavat yritykset esillepanemaan, niin miten kohta enää tietää viaton asiakas että millä messuilla sitä ollaan. 

Vaikka kyllähän tietenkin jotkut pitävät kampaamotuotteitaan esillä kylpyhuoneissa ja eteisissä niin, että omalla tavallaan käyvät sisustuselementeistä. Olen minäkin joskus "unohtanut" lavuaarin kulmalle jonkun putelin, mutta yleensä sen vuoksi että se on nätti. Esimerkiksi Italiasta tuomani sinisen ruusuvesipullon. Halvin kasvovesi, jonka majapaikkani lähimarketista löysin.

Kauneudella eivät kampaamotuotteet kyllä pääse kilpailemaan. Ne ovat varmaan sitten enemmän sellaisia statussymbolisisustustuotteita.

Jännä, että kukka-asiat eivät erityisemmin jaksaneet nekään kiinnostaa, vaikka messutarjonta olikin aika monipuolinen. Floristit pitivät huutokauppaa kimpuistaan, mutta niin montaa drinkkiä minä en ehtinyt kiertelyn lomassa nauttia, että olisin mennyt sinne huutamaan leikkokukka-asetelmaa kotiinvietäväksi. Kyllä minä niitä silti ihastelin, vaikka enemmän olen pitkäikäisempien ruukkujuttujen ystävä. 

Mutta tekemisenä kyllä arvostan sitä kukkien sitomista, itsekin tekisi mieli kokeilla. Ryötönperän niittukukista tulisi hienoja kimppuja.

Kukkasipuleita tai juurakkoja en kokenut tarvitsevani nyt ollenkaan, enkä pysähtynyt niitä laareja tonkimaan, vaikka moni vakava messuvierailija niin tekikin.

Moni jännittävä järjestö oli myös esillä. Oli esimerkiksi hunajaihmisiä. Mies haaveilee mehiläistarhauksesta. Minä meinasin liittyä Puutarhanaisiin, kun vuosi vuodelta kasvaa kiinnostus pihamaan suunnitelmallista hoitoa kohtaan. Chilinkasvattajat - sehän olisi täysin ajankohtainen seura sekin, kun on ne kuusi kirvaista taimeakin ikkunalla kasvamassa. Kuunteltiin sivukorvalla, kun siellä asiantuntija selitti eri chililajien säänkestävyyttä. 

Opiskeltava on, että mikä kestäisi Ryötönperän ulko-olot. Ajatella, jos siellä kasvaisi oikein monivuotinen chilipuu.

Mutta en minä liittynyt mihinkään järjestöön, kun Huussiseurakin vielä odottaa jäsenhakemustani.