Lieteuni ja kumppanit

Toivottavasti kenenkään yksityisyys ei nyt kärsi, kun esittelen pari vakoiluvalokuvaa perinteiseltä yövuoroja edeltävältä kävelyretkeltä siirtolapuutarhasta. Taas. Eilen sen lenkin suoritin, kun oli niin mahtavan sumuinen sää. Hyvä hengittää ja hipiäkin tykkää. Enteili tätä sadetta, jota olen kaipaillut. 

Ihan parasta keväässä on nämä lumensulamissumut ja pölyn kiteyttävät sateet. Aurinko voi olla sillä tavalla pikkuisen raaka, että tuulesta tulee tomuista ja kaikki lika näkyy ja pyörii. Kohta kun tulee lehtivihreää, niin siihen se kirkas valo sitten sopii. Niin minä ajattelen, vaikka moni kai haikailee paistattelunkin perään jo nyt.

Varsin ajattelin taas Ryötönperän tulevaa viljelyskautta vakoiluretkellä, vaikka näin minä lintujakin. Yhden harakan, jolla ei ollut pyrstöä. Ja varpusen, jota kutitti ankarasti. Koomisen näköinen. Rapsutti itseään jalalla niskasta ihan kuin nelijalkaiset. Meinasi keikahtaa oksaltaan. Vaikka enemmän sillä harakalla oli tasapainon kanssa pulmia. Mihinkähän sen pyrstö on kadonnut. Hyvin oli kyllä oppinut kyyhkysmäisen lennon ja latvassa keikkumisen.

Mitenkähän sen villissä luonnossa käy. Vai onko peräti kuningasainesta, kun on tuollainen pyrstöttä viipottamisen taito. 

Enemmän pohdin kuitenkin pihamaata ja kasvihuonetyyppisiä ratkaisuja ja jäin miettimään, olisiko tällaisesta hyötyä alkukesän viljelmille. Sikäli mikäli ilmanala ja palkkatyöltä jäävä vapaa-aika osuvat suotuisasti yksiin niin, että saadaan jotakin tökättyä maahan asti:

Melkein joka yö olen nähnyt unia mökkitontin projekteista. Mikä kertoo siitäkin, että olen tainnut nukkua aika hyvin. Tulee uniin maalla käymisen vaje, joka toivottavasti viikon päästä täyttyy. Unissa projektit poikkeuksetta onnistuvat erinomaisesti, jopa niin hyvin että itsekin olen ollut epäuskoinen.

Paitsi siinä unessa, jossa rantasauna oli siirtynyt rannasta sivuun ja ihan vedenrajaan. Että kun istuin sen terassilla, niin saatoin lirputella varpaita vedessä. Saunapolku oli kaukana jossain takavasemmalla. Olikohan enneuni, onkohan vesi sitten tosi korkealla kun jää on kokonaan sulanut. Lähtee koko sauna lauttana järveen, vähän kyllä huolettaa.

Pitäisi olla mökki-ihmisillä lakisääteisiä tsekkailuvapaita aina näin vuodenajan vaihtuessa, kun koko ajan voi tontilla tapahtua mikä tahansa katastrofi. Palkansaajan työtehohan siinä kärsii, kun alvariinsa murehtii että mitä tiluksille kuuluu. Kaikkien etu olisi se, että turvattaisiin ihmiselle viikoittaiset mökkivapaat. Oikeastaan työnantaja voisi maksaa mökkimatkatkin.

Olisi sellainen kannustin, ja aina palaisi virkistynyt ja raittiissa ilmassa terhakoitunut alainen töihin. Ja ne, jotka eivät ole mökki-ihmisiä, voisivat saada vaikka extra-annoksen sisäliikuntaseteleitä. Hmm. Maaseutuseteli, minä lähdenkin kehittelemään ajatusta eteenpäin. Voisin ihan hyvin luopua smartumeistani, ja saada jotain tuonsuuntaista tilalle.

Mutta se paskalieteuni oli aika hauska: Oltiin tilattu jotain lannoitelantaa. "Peltoja" oli kynnetty ainakin kolme. (Nythän on vain se varjoisa noin kuuden neliön kokoinen pottu- ja papumaa, jonka siirtämisestä aurinkoiseen paikkaan on koko talvi puhuttu.) Minä olin luullut, että saan pihaan vain ison kakkakuorman, jota sitten lapio- ja kottikärrypelillä levitellään kasvimaille.

Vaan ei. Kuorma-auton kokoinen lieteauto ajoi pihaan ja kaksi tyyppiä kaivoivat sellaisen letkun, jolla alkoivat sylkeä tasaisesti vetistä lantaa kynnöksille. Se oli hetkessä valmista ja siistiä. Olin tosi ihastuksissani. Muistaakseni ei edes haissut. Toisaalta, minähän kyllä ehkä vähän tykkään pelloilta nousevasta paskanhajusta, vaikka joskus mietinkin että miten siellä kasvatettua ravintoa muka uskaltaa syödä.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin se unen lannoitelieteauto oli tavallaan käänteinen paskakaivontyhjennysauto. Se letku ja kaikkea. Oliko sekin nyt sitten joku enne kumminkin. Että paskakaivo on täyttymässä pintavedestä nyt lumien sulaessa. Sillä on joskus sellainen mystinen taipumus. Olla tuosta noin vaan yhtäkkiä täynnä jos on satanut paljon tai ollut ilmassa jotain muuta erikoista. Toivottavasti emme joudu aikaistamaan Ryötönperän Ryöpsähdys -festivaalia sen vuoksi. 

Onneksi on nyt kuitenkin se ulkohuussi, ei olla vesivessan varassa enää. Mahtavaa. Ei huoleta niin paljon. Vessa-asioista rennoin mielin voi siispä lähteä tähän kesäkauteen.

Viikon sisustuskuvassa yksityiskohta viljelyspöydän kulmalta.

Ai niin. Yhdessä unessa se leikkimökkikin tyhjentyi tavaroista purkamistaan varten. Kimpassa edesmenneiden perikuntalaisten kanssa setvittiin niitä muutamia hassuja esineitä, joita siellä enää on. Ihan ronskilla kädellä laitettiin pois, joten nyt minä varmaankin uskallan tarttua toimeen oikeassakin elämässä ja lopettaa turhan tunteilun sen pikkutönön kanssa.

Sitäpaitsi jos saan siitä ehjänä osia irti, niin voin hyödyntää jossain muualla. Vaikka kompostikehikkoon tai tilataiteeseen. Parhaimmillaan molempiin. Ja sitten voin tutkailla, minkälaiset perustukset leikkimökillä oli ja miten saan siihen mahdollista viljelystilaa. 

Viimeisin uni tapahtui näinä aikoina, eikä siis sijoittunut varsinaisesti tulevaisuuteen. Olin juuri ehtinyt päivitellä takatalvea Helsingissä. Saavuin sitten viikonloppureissulle mökkipihaan, joka oikein viheriöi ja niityllä jo sievästi kukkivat vuorikaunokit. Heidät oli järkiperäisemmän puutarhoinnin hengessä aseteltu sellaiseen siistiin neliökarsinaan, kyllä sekin ihan nätti oli. Selkeä.

Oikeassa elämässähän Ryötönperän vuorikaunokkeja on aivan joka puolella, niin että olen uskaltanut joistakin paikoista pikkuisen karsiakin. Toisin kuin akileijoja. Niihin ei meidän lakeuksilla kajota.

Niin turhamaisesti ihmettelin siinä unessa, että miten nyt tulikin oltua niin hölmö siellä etelässä että talvea vielä elin. Täällähän on kesä! Kyllä nyt pitävät minua ihmiset tyhmänä.

Mikähän enne siinä sitten oli, vai pitikö unimaailman oikein alleviivata sitä että kohta tässä tulee kiire, että ei ole enää talvi ollenkaan. Mielenkiintoista.

Erikoista, että nyt siis on tullut sananmukaisesti uneksittua mökkikesästä. Se ei ole minulle kovin tyypillistä tässä mittakaavassa, vaan yleensä haaveksin enimmäkseen hereillä. Mikähän nyt on toisin, pitää jäädä miettimään.

Olenko hereillä ollessani ollut jotenkin niin toiminnallinen (näkis vaan), että unelmointihommat jäävät väkisinkin alitajunnan huoleksi. Kieltämättä olen aika pontevasti arkivapailla siivoillut ja luonut sisätiloihin keväisiä illuusioita, ettei tarvitse koko ajan rypeä kateudessa ja haikalla etelänmaihin. Kun pihassa ei kertakaikkiaan pääse vielä yhtään tonkimaan, niin pakko on sotkea multaa sisällä edes vähän.

Siirrellyt vähäisiä kasvejani astioista ja paikoista toiseen aina mielialan mukaan. Ihmetellyt chileihin ilmaantuneita kirvoja (?!) vai mitä kukkakärpästen poikasia ovatkaan. Mitä niillekin nyt muka voi tehdä, en kai minä mitään mäntysuopaliuosta tai muutakaan saippuaa voi alkaa sumutella vasta varhaisnuoruuttaan eläviin kasvinalkuihin? Viisaat, neuvokaa.

Ehkä silti parasta tässä viikossa siivouksen edistymisen lisäksi on ollut perunanarsissin tuoksu. Voisin haistella sitä niin sanotusti 24/7. Nenä kiinni kukinnossa kun silmät ummessa unelmoi, niin heti on kaukana loskasta. Minä lähdin niitä ostamaan ihan vaan ulkonäön vuoksi, koska on jotenkin sopivan romanttinen muttei liian lälly.

Vaatimaton mutta kuitenkin ryhdikäs.

Voisin ehkä alkaa kukkaluonteiden kuvailijaksi samaan tyyliin, millä asiantuntijat selittävät viinejä. Aistillinen mutta etäinen. Nöyrä mutta uljas. 

Eikä yhtään pääsiäisnarsissimainen, niiden aika meni jo. Vaikka kohta niitä alkaa varmaan taas nousta tuosta naapurin pihan sulasta seinänvieruksesta ja taas pitää olla vähän kade.