Jaa mää vai?

Enimmäkseen ei tule kaivattua mökin ja kodin lisäksi minnekään. Ei ole matkakuumetta ollut pitkään aikaan. Ihme. Yleensä olen ainakin talvisin haikaillut vähintään Italiaan. Nyt ei ole ollut muutosten tai maisemanvaihdosten tarvetta. On kai tapahtunut ihan riittävästi omasta takaa, niin ei tarvitse paljonkaan ponnistella ilahtuakseen omista nurkista.

Vaan onhan sitä jo tähän ikään mennessä karttunut omakohtaista kokemustietoa pienen matkailun virkistävästä vaikutuksesta. Silläpä lähdettiin torstaina kertakaikkiaan Turkuun. Vaikkei olisi varsinaisesti edes huvittanut. Arvattiin, että hyvää se tekee kumminkin. Ei koluttu linnoja tai muita sivistyskohteita. Ihan leikittiin ulkomaanlomaa ja notkuttiin erilaisilla terasseilla. Minä sain pienen yleiskäsityksen kaupungista, jossa olen aina vaan nopsasti piipahtanut.

Nyt tiedän, mikä on se föri. Käytän sitä puheessani jo aivan luontevasti. Oltiin förin vieressä terassilaivassa. Siis siinä Turun vanhimmassa, you know.

Muuten ei kyllä jäänyt erityisesti kaipuu Turkuun vaikka yötä myöten siihen yritettiin tutustua. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin perjantainen siirtyminen saaristoon - saareen - ystävien mökille. Oli jo ehtinyt tulla vähän noottia siitä, kun ei olla moneen vuoteen käyty.

Sellaiseksi se menee, kun on lunastanut itselleen oman tiluksen. Siellä pitää sitten olla koko rahan edestä, ei sitä jouda toisten mökeille passattavaksi, muka.

Taidekuva Turun yöstä.

Poikettiin Naantalissa tutkimassa, onko kammo jo helpottanut. Ei ole. Kun olin ottanut kuvan Kauhujen laiturista, niin tuntui jo että voidaankin jatkaa matkaa. Siitä kaupungista ei saa meidän silmissä idyllistä enää millään, anteeksi vaan. Vuosia sitten, kun purjehdittiin, oltiin myrskytuulen takia kiduttavan monta päivää jumissa Naantalin laiturissa. Ei siinä enää osannut arvostaa idyllistä leipäkärryä, joka tuli kolisemaan veneen viereen kukonpieremän aikaan joka aamu. Eikä niitä söpösiä terasseja ja ravintoloita, joihin upposi kaikki rahat kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin kuluttaa niissä aikaa.

No niin se siitä, hyi. Kiinnostunkohan enää ikinä kaupunkimatkailusta. Venetsia nyt ainakin on vielä näkemättä.

Kun on tarpeeksi rakkaat ja mutkattomat ystävät, niin olipa heti kodikasta ajella venerantaan ja saada tuttu busterkyyti saareen. Ihan siinä pulssi rauhoittui ja tuli hyvä mieli. Oikein tukka putkella pollevana kuin vanha tekijä istuin kyydissä lauantainakin veneretkellä lainakurapuvussa. Oli nimittäin jännitysmomenttia säätilankin kanssa. Kun seurueesta ei kukaan muu pelkää esimerkiksi ukkosta tai oikeastaan mitään, niin on siinä omakin olo turvallinen.

Minä niin tykkään tasapainoisista ihmisistä.

Kun todettiin, että sadetutkat ennustivat koko lauantain ihan miten sattuu ja ilma vaan kirkastui, niin käytettiin retkeen vähän enemmänkin aikaa. Kyllä voi olla vanha saaristolaiskirkko suloinen! Meillä sattui oikein onni, että kesätyöntekijä ilmaantui paikalle ja päästiin sisällekin katsomaan. Tuli huokailtua  katosta riippuvan miniatyyripurjelaivan alla ja haaveiltua siitä, että saarikaverit menisivät naimisiin ja pääsisin pikkukirkkoon pyyhkimään silmäkulmiani ilosta.

Harmittaa pikkuisten kylien puolesta, että kouluja lakkautetaan ja talot autioituvat rapistumaan. Mutta pikkukirkosta Velkualla, Palvassa (vai Palvalla?) pidetään ainakin hyvää huolta, kiitos vaan.

Matkustelukuumetta tuli sittenkin sen verran, että kävisin mielelläni ulkosaaristonkin kirkoissa ja varsinkin majakoissa. Vaikka syystuulessakin rohkeana vaan. Ajatella, on niitä ihania paikkoja.

Olen perinyt tai perheenjäseniltäni oppinut kiinnostuksen hautausmaihin, ja tramppailin pikkukirkonkin maalla arkisin ottein tutkimassa vanhoja ristejä ja monumentteja. En suhtaudu kirkkomaihin kovinkaan suurella juhlavuudella tai hartaudella, vaan vilpittömästi tykkään urkkia niiltä vähän historiaa ja kohtaloita. Ihan kuin nyt toisten ihmisten menneisyys minulle mitenkään erityisemmin kuuluisi. Veikkaan, että maallinen suhde hautausmaihin johtuu sekä nuoruuden kesätyöpesteistä että siitä, että omia läheisiä on jo haudattu valitettavan paljon.

Ei vaan jaksa aina olla sieraimet hartaina harallaan joka kerta kun tulee hautausmaa vastaan. Päinvastoin.

Mutta sitten itse tärkeimpään asiaan. Miten sitä aina käsitteleekin toisten tekemisiä omiensa kautta. Vertailee aikaansaapuutta ja osaamista. Onneksi osaa olla myös vilpittömästi iloinen, kateellisuudellahan ei varsinaisesti voita mitään. Meillä kun on kaksi vuotta ainoastaan suunniteltu Ryötönperän saunaremonttia, niin sillä välin on saariystäväpariskunnan mies raahannut vettä ja jäätä pitkin vanhoja hirsiä ja muuta materiaalia ja pistänyt omin käsin pystyyn uuden saunamökin. Ja terassin sen ympärille. Katetunkin vielä. Olisi saanut tulla se ukkonen, kun oltaisiin kuitenkin voitu ulkona sitä kuivina ihailla.

Vanhoissa käytetyissä hirsissä, niissä vaan on sitä tunnelmaa. Eikä pelkästään kierrätysmielessä, vaan kauneussyistäkin. Sanoisin, että kliinisyys on suorastaan karmeaa jos sellaiseen sattuu mökkioloissa sortumaan. Vaan makuasiahan se on tietenkin. Mutta minä ehdin kahdessa saunaillassa kiintyä myös hirsien välistä pursuavaan pellavaeristeeseen ja pinkopahvinrepaleisiin, jotka isäntä oli tarkoituksella jättänyt paikoilleen muistuttamaan ajoista ennen meitä.

Takkahuoneen laudat oli irrotettu muistaakseni vanhan ladon seinästä, ei siinä paljon byggmakseja tai bauhauseja tarvita. Taidan itsekin lopettaa niissä kiertelyn ja valmiiksi mustiksi käsiteltyjen saunamateriaalien hivelyn. Saattoi nyt puhaltaa uudet ajatustuulet meidänkin saunaremonttiin, vaikka huolestumistahan sekin tietenkin taas aiheuttaa.

Nimittäin lauderintamalla oli sellainen innovaatio, josta itse en ainakaan ollut ennen kuullut. Mies siinä tosiaan innostui visioimaan samansuuntaista ratkaisua meidänkin mökille, mihin kylläkin totesin että sitten ei tule ikinä valmista. Jännä yllätys, jos tulee.

Yksinkertaisesti haapapuusta vaan tehtyä leveää lankkua ja aika upea on niiden päällä löylytellä. Mutta ensin pitää kaataa haavat ja ottaa yhteys sahaihmiseen, kuljettaa ja sahauttaa. Voi olla, että meidän perheessä toimii paremmin vähemmän välivaiheita vaativa vaihtoehto, vaikka molemmat ihastuttiinkin tähän ratkaisuun kovasti.

Kuvan alareunaan tungin jalkani ikään kuin mittakaavaksi. Eikä meikäläisen koipi ole muuten mitenkään pikkuinen.

Jo aikojen alusta olen haaveillut ulkokeittiöstä, melkeinpä ihan sama missä se on. Sen aihioksi kuuluisi tulla vanha puuhella. Saariystävien mökillä on sellainenkin. Melkein teki mieli alkaa torua, kun kertoivat nykyään käyttävänsä enemmän ihan vaan kaasugrilliä.

Vaan ymmärrän minä sen kumminkin, kun kaksi nälkäistä jälkikasvupoikasta pörrää ympärillä. Ei siinä ehdi tuleen tuijotella joka käänteessä.

Oikeasti näytti nuoriso ihan poikasilta kun keikkuivat meressä isossa uimarenkaassa ja sieltä hihkuivat ja vilkuttelivat. Tuli ihan suora mielleyhtymä linnunpesään. Minä en ollut ehkä kovin kiinnostava vieras heidän näkökulmastaan, mutta sain sentään lainata hiuskuminauhaa etutukkaani ja mies akuankkoja iltalukemisiksi. Lisäksi sain kunniatehtävän pitää hetken tallessa simpukka-aarretta, joka löytyi kesken meressä molskimisen. 

Vähän keskusteltiin päiväkodista ja eskarista, syntymäpäivistä ja syömisestä. Muuten vietettiin lomaa. 

Illalla oli maailmanparannuksen aika ja eilen kuunpuolikaskin osallistui siihen. Kyllä oli nätti, eikä luvatuista rankkasateista ollut tietoakaan. Aloin taas haikailla isompaa kameraa.

Niin ihana oli tavata pitkästä aikaa ja alettiin vähän suunnitella saari-ihmisten vastavierailua Ryötönperälle. Sitten kun saareen ei enää pääse veneellä eikä vielä jäätäkään pitkin. Mikä sen ajan nimi oikeaoppisesti onkaan? Rospuutto? Ainakin se sana tuli ensimmäisenä mieleen. Mistähän lienen senkin oppinut.

Voin aivan hyvin kehitellä talviajaksi meidän mökille jotain pikku remonttipuhdetta, niin saan ehkä saaripariskunnan miehenkin viihtymään. Kovin on toimeliasta sorttia, mitä ihailen. Tavataan niin harvoin, että porukalla yötä vasten jutustelu tuntui kaikista suorastaan terapeuttiselta. Tänään rannassa kun lähtöhalattiin, niin hyvä ettei alettu kyynelehtiä siinä lasten nähden.

Ihminen on onnekas kun saa vierailla ihanien ystävien luona. Voi pyytää vastakylään ja väliaikoina tarpeen tullen soitella. Joskus kun tapaamisten väliin kertyy vahingossa erilaisia ruuhkavuosia, niin ei se ole niin vaarallista. Tunnelmien päivittämiseen pitää vaan varata enemmän aikaa.

Ai niin! Mellastin autossa ehkä jopa vähän rasittavastikin kun näin mahtavat rypsi- tai rapsipellot. Otin lennosta valokuvia ja unohdin hetkeksi senkin, ettei menopelissämme ole ilmastointia. Kamalan kuuma. Aivan mielettömän keltaista ja upeaa. Saatan alkaa vahingossa tykätä tästäkin kesän vaiheesta, kun pellot lainehtivat kaikennäköisestä ravinnosta ja heinästä. On siinä jotain tenhoa siinäkin.