Kellariperhosia

Alkuperäinen ajatus oli - kun palasin viikoksi päivävuoroihin palkkatöihin - että pistän samalla iltaisin Puutarhanurkan pihamaata kuntoon. Kun heinittynythän se on taas tänäkin kesänä. Joskus pitää kumminkin tinkiä suunnitelmista, jos tulee tähdellisempää. Onneksi tykkään heinistä. Naapureista en ole ihan varma, mutta luotan siihen että viereisen pihan rouva aidosti tarkoitti sanojaan, kun nauraen kehui pihamme olevan "luomua". Sitä ennen olin viittilöinyt heinikkomme suuntaan ja tyhmänä melkein anteeksipyydellen hekotellut että taas on pihamaa rempallaan, hehheh.

Toivottavasti se rouvan kommentti oli tilannehuumoria. Tai oikein tottakin. Minkä takia kumminkin tulee mieleen, että illalla nurmikkonsa leikkaamisen jälkeen mahtavat naapurit puntaroida meidän huoletonta puutarhanhoitoamme. Jospa luulevat vaikka hipeiksi.

Kukkiiko heidän ruohikossaan valkoapila, kysyn vaan. Eipä näy kukkivan. (Vähän pitää uhota, se auttaa huonoon omatuntoon.)

Töihin lähtemistä ei suinkaan vaikeuttanut sää tai muukaan yleistunnelma. Vasiten olin hyvällä tuulella, tuli lomahössötyksiin sopiva tauko. Vaan yhden toisen naapurin Sulo-kissa oli nukahtanut portaillemme pitäessään aamuyön sadetta, enkä millään olisi raaskinut herättää. Mutta kun on arka eläin, niin joutui keskeyttämään leponsa kun minä kolistelin ovella puoli seitsemän jälkeen. Pääsi siinä Sulokin sitten maanantaitunnelmaan, reppana. Kun ei usko, että olen kiltti vaan kammoksuu kontaktia.

Kun sitten illemmalla töistä palatessani laittelin kellarissa pyykkiä pesukoneeseen, vain mennäkseni heti sen jälkeen pihalle, niin tuli se havainto. Koiperhonen. Totta puhuen useampia. Tai siis kyllä yritin ajatella, että ehkä voisi olla jokin urbaani pikkuperhonenkin, mutta Marttojen ja muutamien muiden tietolähteiden mukaan kyse kumminkin oli nimenomaan koista. Opiskelin aihetta ja heti alkoi kutittaa.

Nyt kaikki luulee, että meillä on vieläpä saastaistakin, rehottavan heinäpihamaan lisäksi.

Onneksi netissä luki, että koit voivat kyllä tulla ikkunoistakin. Mutta en kehtaa vedota tuuletteluun, kun tiedän että olen säilyttänyt kummitädiltä perittyjä (ihania) villahuiveja ja muita tekstiilejä kellarissa odottelemassa pesua sitten syksyllä. Niissä on saattanut olla koitilanteen aihio, jonka nyt päätin riistäytyneen käsistä. Syy vaan edesmenneen kulttuurikummitädin niskaan, anteeksi. Hävettää. Miksi en pessyt heti? Miksi kellarini on synkkä pölypesä? Oikeasti siis oma moka.

Ei sitten ollut aikaa puutarhanhoitoon, kun piti alkaa paimentaa kellaria. Rupesi samalla nyppimään miehen taipumus keräilyharrastukseen. Onhan tärkeää säästää laatikoittain piuhoja ja kaikkea muuta jännää tekniikkaa.

Itsehän tietenkin pidän tallessa vain kaikkea olennaista. Kuten esimerkiksi Ryötönperän liiteristä viime syksynä tuotuja hiirensyömiä kirjalöytöjä. On ehkä ollut jokin askartelutarkoitus. Kunpa vaan muistaisin, että mikä.

Toistaiseksi heitin pois vain tekstiilejä. Nyt on roskapönttö ihan täynnä ja se tyhjennetään vasta viikonlopun jälkeen. Toivottavasti on vielä töissä se roska-autofirman uuttera kesätuuraaja, joka vei pihapiiristämme taannoin kaikki jätesäkit. Kun niitä oli pihan kevätsiivouksen yhteydessä kertynyt. (Niin, sekin on synti, laittaa vaahteranlehdet säkkeihin ja kuljettaa kaatopaikalle, mutta eivät ne mahdu meidän piharoskakompostiin.)

Inventaarioni ja roskiinheittelyni nimittäin ehkä vielä jatkuu, ennen kuin voin perjantaina poistua mökille pidemmäksi ajaksi.

Olen myös säilytellyt joitakin pehmoleluja, että lahjoitukseen tahi leikkimökkiin. Voiko niitä nyt enää ikinä käyttää, pitääkö nekin nyt heittää roskiin. Hölmönä aina solmin tunnesiteen eläimen muotoon ommeltuun tekstiiliin, enkä millään suostuisi ainakaan roskapönttöön laittamaan. Käytin siis aika paljon imuria ja Raidia.

Tänään kellarissa oli jo melko autiota. Eipä lepatellut kukaan vastaan.

Isoja lasipurkkejahan pitää näköjään aina olla varmuuden vuoksi - jos vaikka säilöö jotain tai laittaa kesäkauden sadosta talviliköörit muhimaan. Löysin myös minilasipurkkeja. Mappeja. Astioita. Kynttilänjalkoja. Ja sitä rataa. Puhumattakaan kellariin arkistoiduista tuunausta odottelevista huonekaluista. Vanhoista puutuoleista en tietenkään luovu, mutta kissojen repimä sohva ja lastulevyasiat lähtevät kaikki.

Sovittiin, että kun on kunnolla palattu arkeen kesän jälkeen, niin lainataan peräkärry. Niin se on tehtävä. Eikä sillä ole enää koiperhosten kanssa mitään tekemistä. Ehkä koiperhosilla oli tämä tarkoitus. Saada aikaiseksi aitoa toimintaa.

Mitä varten ei aidoille keräilyasioille hommata aitoa sijoituspaikkaa, esimerkiksi vitriiniä? Miehen kamerakokoelma siellä nyt haisee hyönteismyrkylle. En kyllä tykkää vitriineistä. Pitäisi ehkä opetella askartelemaan sellainen vanhoista ikkunoista. Yksi ikkunanpoka jo kellarista löytyykin. Niin tai siitä monta vuotta sitten naapureiden roskiksesta pelastamastani lastauskehikosta (vai mikä se on), josta meinasin sohvapöytää. Kyllä siitäkin ehkä askarrellen jonkun kamerahyllyn saisi.

On jälleen öissä pohdittavaa, ja herätys vielä kahtena aamuna klo 5.45. Tämä tietää silmäpusseja.

Koiperhonen ei ymmärräkään, minkälaisen tunnemylläkän voi tavallisessa ihmisessä aiheuttaa. Onneksi pääsen päivisin töihin lepäämään tästäkin aiheesta. Ei parane pomolle tai työkavereille mainostaa, että tunnen olevani suojatyöpaikassa. Pitää vaikuttaa skarpilta. Hyvä, että tykkään töistäni, niin ei se ole vaikeaa. Sitäpaitsi näin kesäaikana voi tauon - jos nyt sellaiselle tarvetta kokee - pitää torikahvilla vaikka.

On kaupunki täynnä idyllejä. Ja mansikoita. Tänään söin vohvelin niillä ja kermavaahdolla höystettynä lounaaksi. 

Kaikki puhuvat toreilla säästä. "Kesää tässä vielä odotellaan." "Tää on tää Suomen kesä." "Koskahan voi takin jättää kotiin?" "Niin, kuppi kuumaa - lämmikkeeksi." Ja niin edelleen.

Mielestäni ihmiset pysyvät kätevästi virkeinä kun ei ole liian kuuma ja henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään villatakkeja vastaan. Ei ainakaan ole painetta sellaiseen vaatetukseen, että tulisi kaupunkioloissa jotenkin alaston olo. Helteellä saisi koko ajan olla nirunarutopin olkainta nyhtämässä takaisin hartialle ja nykimässä liian avaraa kaula-aukkoa lähemmäs kurkkua.

Eikä ole hikiläikkäongelmaa tai liian kuuma jalkoihinkaan. Eikä mökillä ehkä paarmoja.

Nimittäin mielihän tässä jo askaroi tulevien mökkihommien parissa, kun pääsen perjantaina takaisin kesälaitumelle. Mitään ei jaksa tehdä, jos on liian kuuma - tai ainakin tulen kiukkuiseksi. Onpa sitten kiva olla mahdollisilla kesävierailla, jos alan oikein ärhennellä. Parempi vaan jos on vähän viileää. Ja sateella on tunnelmallista. Sitäpaitsi Ryötönperällä on niin paljon nättejä villapaitoja isoäidin neulomisvimman jäljiltä, ettei niitä meinaa ehtiä edes käyttää.

Aina näin keskiviikkoisin tulee mökkiseudun paikallislehti, jossa on myös aurinkoallakka. Siitä tietää, että on kesä, kun siellä ei pimeän tuloon tai loppumiseen anneta mitään kellonaikaa. On vain --, eli viiva. Ei tule pimeä ollenkaan vielä. Vaan ensi viikolle sille oli annettu jo aikoja. Ensi maanantaista lähtien yhden maissa yöllä tulee viimeistään pimeää, mutta jo kahden aikaan alkaa valostua. Ei se vielä ihan paha ole.

Pitää ehkä kaivaa värivalot esille. Ja jättää kotipihan nyppiminen ja siivous siihen ajankohtaan, kun oikeasti tarvitsen arjessa puutarhaterapiaa. Sitten kun kellari on siisti ja keskikaupungilla taas kamala meteli.