Ihmislaji bongattu!

Ihmeellistä, miten pääsiäinen tuntuu sesonkina lyhyemmältä kuin joulu, vaikka on kertakaikkiaan suurempi juhla. On kevät. On ilo, eikä enää pelkästään mikään toivo. Vaan ihan todellisuutta eletään valon keskellä. Yhtäkkiä sen tajuaa ja puodeista tarttuu mukaan suklaamunia, hätäpäissä niitä onneksi aina muistaa hankkia noitia varten.

Sitten palmusunnuntain aamuna kainalot hiessä tulee tuijotettua kotikatua. Kun saa näköhavaintoja eksoottisista noidista, niin alkaa jännittää. Apua, jos tulevat meidän ovelle. Joillakin nuorilla yksilöillä on emot mukana opettamassa. Ja pitämässä huolta, ettei vieraiden lajitovereiden ovilla käy huonosti. Nuorille noitakokelaille on opetettu, että pitää kysyä lupa taikojen tekemiseen.

Aina tulee vahingossa ihan niiattua viimeisen päälle karnevaaliasuihin somistautuneelle nuorisolle kun saan koristeltuja oksia. Tällaista ikääntyneempää noita-akkaa alkaa poikkeuksetta itkettää nuoruusikäisten pikkuvelhojen vitsojen heilutus ja toivotukset.

Sitten tarkoin sommitellaan aarteet niille sopiviin astioihin tuomaan hyvää onnea.

Kodissa on jo tovin ollut pieni keväinen tunnelma, mutta palmusunnuntaina noitien ansiosta kaikki huipentuu. Vähän niin kuin kunnon radikaali kliimaksi tuhnuisen talven päätteeksi, ja sitten voi laskeutua hiljaiseen viikkoon, jonka minä - lälläti lälläti - vietän talvilomalla mökillä.

Kun on tullut kahlattua, tai notkuttua, tai rämmittyä, tai vääntäydyttyä synkän puolivuotisen läpi, niin olo on ollut nuutunut ja lepo tulee tarpeeseen. Kaikilla varmaan on sama tunne, elämäntilanteesta riippumatta. Kyllä me ollaan kuulkaa ansaittu tulevat pääsiäisvapaat, ystävät hyvät.

Kun sain eilen olla läsnä Elämäni Valon, minun pienen kummipoikani yksivuotissynttäreillä, niin alkoi ajatusketju. Sellainen, että ilmiselvästi on sisäänrakennettua, miten ihminen alkaa keski-ikäistyessään tuntea pohjattomia hellyydentunteita nuorisoa kohtaan. Ei minua nuorempana erityisemmin kiinnostanut leikkiä lasten kanssa, mutta todellisen mielelläni eilen suojelin neljävuotiasta huomattavasti nuoremmalta vaaralliselta mörköhirviöltä. Näyttelin puhuvaa suojamuuria, se oli mahtavaa. 

Ilman erillistä pyyntöä kaappailin ihmistaimia syliin ja päristelin räkää heidän päälakiinsa ja poskiin ja kaulaan ja käsiin ja hikisukkiin. Kyllä se nyt vain on niin, että sekä syntymäajan, geeniperimän, lajityypillisen käytöksen että ihmistaimien suloisuuden yhteisvaikutuksesta minusta on nyt virallisesti tullut oikea täti. Tavallaan kivaa. Vaikka onkin vähän elämän rajapyykki. Huomata, ettei olekaan ehkä idoli vaan pelkkä kiva tantta. Joka rääkkää viattomia lapsia kysymättä.

Aion ottaa ilon irti tästä elämänvaiheesta. 

Aiheeseen ja ajatuksiin liittyen viikon luontokuvat käsittelevät aihetta ihmislapsi. Homo sapiens minimus.

Ohessa alla voimme havaita, kuinka kalloa peittävän ihon karvoitus alkaa joillakin yksilöillä kehittyä erikoisesti niskanjuuresta käsin. Tähän piilosta kuvattuun otokseen saatiin tallennettua 365 päivää vanhan ihmislapsen tyypillinen takaraivokiehkura. Hyvin usein sellaiset on peitetty tarkoitukseen vartavasten suunnitelluilla "kypärämyssyillä" tai muilla UV-säteilyltä suojaavilta päähineiltä.

Vuoden ikäisillä yksilöillä on taipumus kallistaa päätään äänien suuntaan ja niinpä kameramiehen/-naisen tulee olla erityisen huolellinen, mikäli haluaa valokuvan nimenomaan nuoren ihmisen takaraivosta.

Runsaan vuoden ikäisillä ihmisen poikasilla on hyvin vahva draamantaju. Elämä pettymyksineen koettelee voimakkaasti ja se myös näytetään. Täysikasvuisten kielenkäytössä tästä käytetään sanontaa "aitous". Aidolla ilmaisulla on taipumus kadota ikävuosien myötä ja täysikasvuiset ihmiset perinteisesti kannustavat jälkikasvuaan pidättyväisempään suuntaan.

Kuten alla olevasta kuvasta voimme havaita, emo yrittää kädellään hiljentää mielensä pahoittanutta poikasta. 

Jos emo ei ole saatavilla, täti-ihmiset - jotka yleensä ovat emojen siskoja - voivat käyttää klassista keinoa ja suunnata nuorison huomiota pettymyksestä toisaalle. Puhutaan "korvaavasta toiminnasta". Samaa tekniikkaa käytetään koirien kasvatuksessa. Yksinkertaistaen, osoitetaan jotain asiaa ja aletaan keksiä sille mielenkiintoisia aspekteja. 

"Ooh, katoppa miten jännä maton kuvio! Vähän niin kuin matoja." Kyllä se joskus toimii.

Kun ihmisen poikanen kasvaa ja kehittyy, hän alkaa kiinnostua muistakin kuin synnyinkotinsa henkilöistä. Se on mahtava tilanne tädeille ja valokuvaajille. On aika ottaa kunnolla kontaktia ja seurustella. Vaatii silti kuvaajalta kärsivällisyyttä saada rauhallinen otos jo vauvaiän ylittäneestä yksilöstä, sillä heillä on taipumus olla jatkuvasti liikkeessä.

Ohessa kohteen mielenkiinto on sattumalta kiinnittynyt kameraan ja suhde tätikuvaajaan on hämärän puoliluottamuksellinen. On havaittavissa ihmistaimenen hymynhäive, joskin aavistuksen epäröivä:

Niin sanottu todellinen leikki-ikä vaikeuttaa ihmisnuorison elämää entisestään. Kiinnostus suuntautuu aivan kaikeen ympärillä tapahtuvaan, mikä ruuhkaisissa tilanteissa aiheuttaa hetkellistä huolestumista. Siitä merkkinä on yleensä auki unohtunut suu, mitä täysikasvuisten kielenkäytössä sanotaan leuan lonksahtamiseksi. "Ihan lonksahti leuka kun kuulin,  mitä naapurin Mirkku kertoi." on tyypillinen emojen repliikki.

Vaan kun ihmislapsella löpsöttää alaleuka, se kertoo samalla rentoudesta ja uuden asian äärellä ihmettelystä. Jos aikusella yksilöllä on sama ilme, puhutaan vähä-älyisyydestä. Vielä ei ole tieteellisesti tutkittu sitä, mikä on se eksakti ikä, jolloin pitää muistaa sulkea suu vaikka mikä olisi. Silläpä ihmislajin keski-ikäisistä puhutaan usein "viivasuina". Jossain kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla alkaa herkkä hampaiden kiristely, ja viisikymmenjuhlissa etuhampaat näkyvät yleensä läpi kun on kiristelty neljännesvuosisata.

Koetaan, että ollaan uskottavampia ja vakavastiotettavampia kun ei avata suuta ollenkaan.