Pöytä, kirjoitus.

Hän on muuttanut maalle. Kaupungin katutasoateljeesta, vesivahingolta haisevana ja naarmuisena. Ja hemmetin painavana. Minä näin alkuviikon raskaita unia sen mitä nukuin. Uhkakuva, että hän saattaa jonkun selän sijoiltaan tai jää kokkareiseen hankeen, tuntui pelottavan voimakkaalta. Mitähän sekin meikäläisen sielunmaailmasta kertoo. Että koko kuvataiteilijaäidin kuolemanjälkeinen urakka kiteytyy yhteen vaivaiseen massiivipuiseen kirjoituspöytään, jonka ääressä harvemmin kukaan on edes tehnyt mitään.

Paitsi nythän siihen tulee muutos kun minusta tulee tietenkin suuri kirjailija kun saan näpytellä ihaillen miettimistauoilla mökkirannan maisemaa.

Minäkö yhtäkkiä alkaisin kirjoittaa pöydän ääressä, kun enimmäkseen kaikki tietokoneen kanssa näpräily sujuu nojatuolista käsin. Vaan mökillä olen kyllä kaivannut sitä, ettei läppäri piuhoineen pyöri koko ajan jollain tuolilla tai sohvalla. Ehkäpä, ehkäpä. Vaikka eniten ehkä nyt askarruttaa että minkälaisia tavaroita alan pöydälle keräillä. 

Asettelisiko siihen "huolettomasti unohtuneina" puutarha- ja/tai runokirjoja luetunnäköisiin läjiin. Suuria eepoksia, taiteilijaelämäkertoja vaiko pelkkiä esineitä, pöytälampun, kynttilänjalan, kukkavaasin, pieniä patsaita, kiviä, linnunsulkia...

Varmaan käy niin, että eniten unohtuneen näköinen elementti pöydänkulmalla olen minä viinilasi kädessä tuijottamassa ikkunaan. Mutta ei se mitään. Sehän voi olla hyväkin. 

Edellisessä palveluspaikassaan taiteilijan vielä eläessä pöydällä oli tällainen miljöö:

Kun orporaukka tytär astui puikkohin ja alkoi taidekuratoimaan, niin näkymä oli usein tämä, taas lotrattiin viinin kanssa, eihän tauluille nimiä muka muulla tavalla voi syntyä:

Hänellä ei varsinaisesti ole tunnearvoa. Mistä lie roskalavalta. Tai ainakaan häneen minulla ei ole samaa tunnesuhdetta kuin niihin kahteen (!) muuhun kirjoituspöytään, joita säilön kotona. Kuinkahan monta kirjoituspöytää tällainen perijätärporvari muka sitten tarvitsee, olen pulassa niiden kanssa. Hän on kuitenkin hieno. Hän on miehenkin mielestä hieno, mikä on ihmeellistä - meillä menee makuasiat usein ristiin.

Eniten keskustelua syntyi siitä, mikä yksilö hullusta tuolikokoelmastamme sopisi pöydän ääreen parhaiten. Päädyimme metallirunkoiseen, koska se "keskustelee" tuvan keittiöön valitun tiskipöytälookin kanssa. Kokeilin pöydän ääreen myös teipillä korjattua korituolia, mutta ei se ollut hyvä.

Ikkunan edessä ekstrapötköttelypaikkana palvellut puusohva on nyt vähän tiellä, mutta hän päätyy Kulttuuriaittaan Taideintiaanikokelaiden pediksi, kunhan saan sinne organisoitua tilaa. Pitää kestää nyt hetkinen tavaramäärän tuomaa riitasointuisuutta muutenkin, pistää kesän korvalla sitten runsaasti asioita kierrätykseen.

Minä olen yhtäkkiä kuitenkin niin tyytyväinen. Kiitollinen kaikesta avusta, että pitäisi vissiin järjestää pikkuiset juhlat ihan. Vähän nimittäin huolettaa, että ymmärtävätkö kaikki läheiseni, miten paljon kantoapu on merkinnyt taakse - toivottavasti pian - jäävässä vaikeassa elämänvaiheessa. Siis ratkaisevan henkisen tuen lisäksi.

Vielä niistä raskaista unista. Huvittavaa, miten vesi on painajaisteni elementti. Joillakin se on tuli, toisilla vissiin maa. Minäpä se nukkuessani olen joutunut uimaan, milloin kotiin, milloin mökille - kotihan sekin on, rakkain. Niin että välillä olen kiertänyt Viking Linen laivaa meressä, kivunnut ihmeellisiä laiturin sivuportaita voipuneena turvasatamaan. Välillä mökkitie on ollut musta joki. Sitä sitten olen sammakkoliikkeillä kauhonut menemään, määrätietoisesti kohti torppaa.

On se hyvä, että on edes alkeellinen uimataito. Vaikka aikamoista räpiköintiä ovat unikotimatkani välillä olleetkin. Aina olen perille päässyt. Minusta se on hyvä merkki.

Toivottavasti nyt tämä uupuneen ihmisen yllättävä energia - joka ilmaantuu aina sopivasti silloin, kun jokin iso asia on ohi - jatkuu ja kanavoituu vielä tavaroiden purkamiseen ja uudelleensijoitteluunkin mökillä. Ryötönperälle voisi kohta myydä lippuja. Voisi esitellä yleisölle yhden hullunkurisen perheen keräilyvietin ja luovuuksien saldoa. 

Esimerkiksi Roope-kissavainaan raapima nojatuoli (oikein mukava istua) on viimeinen muisto sohvaryhmästä ajoilta kun minä olin vauva ja isovanhempani alle viiskymppisiä. Onhan se tärkeää. Tuolin ympärille on kertynyt muitakin tunkkaisentummanpuhuvia perintökalusteita, joilla ei ole mitään virkaa nätteytensä lisäksi. Paitsi hirveällä Venetsia-laukulla, josta on tullut Apulaisen saunakassi.

Minulla on nyt sellainen illuusio, että parin viikon päästä talvilomalla alkaisin laatikoiden ja kapsäkkien purkuhommiin. Paitsi jos tuleekin ihanat ilmat, niin sitten tavarat saavat odottaa vaikka ensi vuoteen. Tai seuraavaan. Minä haluan happea. Silloin ollaan ulkona, kun tekee mieli. Pölyiseen vinttiin mennään vierashuoneen seinän luukusta vain jos se tuntuu sillä hetkellä järjelliseltä. 

Jännä nähdä, montako vuotta menee.

Tänä aamuna, kun heräsin yhden yön roudauspikavisiitin seesteiseen mieleen, tein pikku kierroksen koko mökissä. Ah - oikein aamuaurinko avitti ja siivitti kaikenlaisia visioita siitä, miten suursiivouksen palkintona tulen sitten vaihtelemaan esille kesätekstiilejä. Miten järkeilen tavaroita parhainpäin, mistä pitää luopua ja mitä korostaa.

Vierashuoneessa oli niin mojovat pölyt, että näytti oikein tunnelmalliselta oikeassa valossa, ikkunat koko talossa superlikaiset:

Alakerran isäntäväen makkarissa - eli master bedroomissa kuten hienosti ilmaistaan - on röykkiöitä järjesteltäväksi, joskus sitten. Aina on niin jännä tunne, kun mökillä heräilee. Ensin miettii, että missä sitä on. Sitten katselee ympärilleen, että mitäs kaikkea kamaa tällä kerralla lojuu esteinä kahvinkeittoon pääsylle. Sen jälkeen tulee hapuiltua villavaatteita ylle, että tarkenee. 

Miten ihana ajatus, että kohta ei tarvitse verhota kroppaa monella vaatekerroksella. Vaan voi leväyttää ikkunan auki aamuisin ja vain nousta ylös uuteen päivään ja uuteen kesään. Röykkiöt odottavat kyllä. Minä ostin paluumatkallla Oriveden huoltsikalta uuden puutarhalehden ja alan nyt tunnelmoida piha-asioiden ja siemenviljelmien äärellä. Kyllä elämä on pienuutensa lisäksi rikasta. Voi että.