Uusi puolivuotiskausi

Tänä aamuna ensisilmäyksellä ainakin viisi kaveria facebookissa hehkutti etelässäkin näkyneitä revontulia. Normaalioloissa olisin kiukustunut ja turhautunut kateudesta, vaan nyt on takana niin säihkeentäytteinen mökkiviikonloppu, että taivasilmiöstäkin vaille jääneenä tunnen edelleen olevani voiton puolella.

Niin mahtavan Marianpäivän aamusumun koin eilen joella. Ensin menin katsomaan sitä jo lauantaina kymmeneltä. Hieno oli silloinkin, vaan olin liian kauan vitkutellut hiljaisessa tuvassa aamukahvini kanssa. Vaikka olin jo viiden jälkeen alkanut katsoa kelloa sillä silmällä, että koska olisi sopivaa nousta kolistelemaan. Aamurituaaleihini mökillä kuuluu myös edellisillan astioiden tiskailu hissukseen, niin olen sitten vapaana lähtemään uuteen päivään ja ulos ilman velvotteita. Siinä helpostikin vierähtää useampi tovi, kun meditaatiomielessä puuhastelen itseäni kohti pihamaata.

Silläpä päätin eilen tehdä toisin, jättää tiskit ja lähteä aikaisemmin, että näkisin miten valo osuu jokeen taiteellisen viistosti auringon noustessa ja sumukin olisi vielä suurimmillaan yöpakkasen takia. Minustahan tulee näin kevään aikana varsinainen aamukukkuja. Varhaiset liikkeellelähtemiset eivät tee tiukkaakaan. Etenkin jos on kyse huvikävelylle menemisestä. 

Huvi on kylläkin laimea sana kuvaamaan sitä elämystä, johon minut joella tempaistiin. Tuntui niin kuin olisin ollut keskellä satua ja ilmestystä. Kokemus oli suorastaan hengellinen, vaikken olekaan erityisen uskonnollinen. Vieläpä kun meidän perheen niin sanotusti iäisyyteen siirtyneillä naisilla on kaikilla Mariaan liittyvät nimetkin, niin kun palattuani hokasin että on Marianpäivä - niin tuli vähän sellainen olo, että mitähän meikäläiselle yritettiin siellä sumun säihkeessä viestittää. Maaria, Marjaana ja Marjatta pistivät parastaan ja minä vain tavallisena Saarana äimistelin.

No joo, tottahan minä nyt tajuan että ihan tavallisesta luonnonilmiöstä oli kyse. Ei liity paranormaaliutta sumuun, joka nousee pakkasella virtaavasta vedestä. Vaan kyllä mielestäni saa ihminen henkistyä ja hengästyä luonnonilmiöiden rikkauden ääressä. Sehän on vain hauskaa ja ihmeellisen lohdullista yhtäaikaa. Turhat maalliset arkimurheet unohtuvat kätevästi.

Otin ehkä noin 150 valokuvaa.

Seuraavalla kerralla saatan pakata aamukahvinkin ihan mukaan. Paitsi että sitten on se riski, että tohkeuksissani loiskuttelen kameran päälle. Täytyy vielä suunnitella.

Se olikin viikonlopun kokonaisteema. Suunnittelu. Oikein kätevästi sellainen hoituu aurinkotuolista käsin. Ikuisuusprojektiromppeiden keskeltä sisältä revin retkituolin pihamaalle. Olin etukäteen jo päättänyt lomailla koko lauantain. Harjoitella viikon päästä alkavaa talvilomaa varten. Vihdoinkin aurinko nousee niin korkealle, että mahtuu paistamaan metsän takaa. En jaksanut välittää silmäryppyriskistä. Kurttuja on tullut muutenkin takana olevien raskaiden vuosien takia, niin auringosta jos syntyy muutama lisää, niin ei haittaa.

En ehtinyt lavastaa tilannetta romanttisemmaksi pukeutumalla kirjoneuleisiin. Olisi pitänyt, sillä sellainen oli tunnelma. Valitsin kuitenkin michelinukkolookin. Oli minulla toppatakin alla ihan nätti villapaita, joka oli itse asiassa jopa liikaa kun aloin lapioida saunapolkua auki Pohjanmaalla puhaltaneen lumipyryn jäljiltä.

Odottelin jännittyneenä, että eletäänkö jo aikoja kun aurinko alkaa paistaa rantaankin iltapäivällä. Kyllä eletään. Miten se nyt yhtäkkiä onkin täällä, rantaterassikausi. Ihan yllättäen. Piti kiireesti valjastaa mieli mukaan tähän todellisuuteen keväästä.

Siihen on monia konsteja. Esimerkiksi se, että laskee kuinka pitkä aika on juhannukseen. Kolmisen kuukautta. Saman verran juhannuksesta eteenpäin, niin on syyskuu. Sitten kun muistelee, minkälainen pehmeä valo yleensä silloin on mökkirannassa, niin alkaa saada perspektiiviä. Että nyt seuraavaan puoleen vuoteen ei ainakaan tarvitse kitistä pimeydestä. Miehen mielestä minulla on joskus omituinen logiikka, omasta näkökulmastani tietenkin täysin järjellinen. Aina.

Minulla alkoi nyt uusi puolivuotiskausi. Mitähän kaikkea tuleekaan tapahtumaan. Ei haittaa vaikkei tapahtuisi mitään. Paitsi että ainakin pitää tilata metsurit.

Kulttuuriaitan kulmalta tulee kaataa kattoon hinkkaava jätti-iso kuusi. Muitakin tontin puita täytyy pistää palasiksi, sillä polttopuut ovat kohta loppu. Kyllä huomaa, että tänä talvena ollaan rampattu mökillä kun klapikasa alkaa näyttää huolestuttavan pikkuiselta.

Puusavotan lisäksi suunnitteilla on tietenkin kasvimaa-asioita. Vilkasta oli keskustelu viikonloppuna siitä, että heitelläänkö tulipesien tuhkaa puutarhaan vaiko ei. Mies oli jostain saanut päähänsä, että yrttimaani kuolee lipeään jos sirottelen sitä kuorruttavalle hangelle vähän takkatuhkaa. Oli niin hauska tehdä pieniä kokeita auringossa ja seurata, miten lumi alkaa kohisten sulaa harmaan jauhon alla.

Heittelin salaa pikkuisen tuhkaa myös paskakaivosireenin ja ruusupensaiden juurelle. 

Viime kesä oli niin sateinen, että kukinnot mätänivät nuppuihinsa. Niin että tänä vuonna en usko tuhkan aiheuttavan sen suurempaa vahinkoa. Jos tulee kuivempi kesä, niin varmasti kukkivat, veikkaan.

Sitten aloin suunnitella ja pitää yksinpuheluani saunakamarin somistamisesta kesävieraita varten. Pidän sen visiointiasteella ehkä vielä hetken, antaa nyt talvisemman ilmeen vallita ennen kuin sitten saan palkinnoksi alkaa raikastaa tilaa. Puusänky levitetään ja siihen tuodaan patjat heti kun ilmanala on sellainen, etteivät petivaatteet kärsi liiaksi kosteudesta. 

Oikein sieluni silmin näen, miten levautan siihen kesäiset lakanat ja miten ikkunoihin intimiteettisuojiksi viritettävät valkeat ohuet verhot (Ikean aluslakanat ovat siihen täydelliset) liikahtelevat järveltä käyvissä tuulenvireissä. Pitää muistaa uusia myös vanha tuhnuinen hyttysverkko tuuletusikkunaan. Pestä kamarin ja löylyhuoneen välinen lasi, että näkee kunnolla lauteilta auringonlaskun.

Nyt alkanut ihanainen puolivuotiskausi pitää sisällään tietenkin taas uuden vaiheen myös puutarhanhoidon opiskelussani. Aion säilyttää saman asenteen kuin tähänkin asti ja luottaa intuitioon. Paitsi, että on suunnitelmiini tullut järkevyyttäkin. Esimerkiksi kateasia. En millään tahtonut viime vuonna uskoa ystäväpiirini hyötykasvieksperttiä siinä asiassa, että peittelemällä maata marjapensaiden ja muidenkin kasvien juurelta tulee estetyksi liiallinen rikkahorsmien ja muiden kasvu. Ja edistettyä matojen ja muiden pieneläimien hyvinvointia.

Vaikka oksasilppurista tuleekin kamala meteli, niin otan sen nyt vakavaan käyttöön ihan ulkohuussinkin takia. Sinnekin tarvitaan kuiviketta. Oikein haistan jo nenässäni sen tuoksun, mikä silppuroinnista tulee kun roskaoksien eteeriset öljyt irtoavat ilmaan samalla kun meikäläinen tekee katetta. Kyllä kuulkaa alkaa uudenlainen kukoistusvaihe Ryötönperän Ryhtimaalla kun Ruhtinatar siirtyy pelkästä fiilistelyviljelystä askeleen oikeaoppisuuden suuntaan.

Siltikään en aio stressiä ottaa. Sitä riittää elämässä ihan muutenkin.

Viikon villieläinkuvassa on esittelyssä Ryötönperän Konfliktiorava, tai mahdollisesti hänen jälkeläisensä - mistäs noista tietää. Pitäisi opiskella, että kuinka vanhoiksi oravayksilöt elävät. Joka tapauksessa alkukesien rituaaliksi on muodostunut se, että otamme hieman yhteen kun käymme läpi rannan pelisääntöjä. Minä potkin haapaa miesten kumisaappaat jalassa ja Konfliktiorava ilmaisee korkealta puusta säksättäen oman mielipiteensä. Joka siis eroaa minun kannastani. 

Hän on sitä mieltä, että saa mennä linnunpesille munavarkaisiin tai syömään poikasia. Ja minä vastustan. Koska minä määrään mökillä ja varjelen saunalle ilmaantuneita siivekkäiden synnyinkoteja, niin kulminoituu tämä eturistiriitatilanne. Veikkaan, että tämän rantametsikössä elävän oravien sukuhaaran geeneihin on tallentunut epäluuloisuus meikäläistä kohtaan. Hyvä vaan, sietääkin olla varuillaan.