Vastassa arki.

Oli vähän vaikea palata arkeen. Takana poikkeuksellinen roudausvapaa viikonloppu. Varmaan näin oli oikein tähtiin kirjoitettu ja tarkoitettu, niin hyvää teki pelkkä joutilaana löysäily hyvässä seurassa. Miehen iso auto ei mennyt perjantaina katsastuksesta läpi, nimittäin. Siinä ensimmäinen merkki Luojalta, että nyt tavaralastaaminen ja purkaminen hetkeksi seis. Paitsi, että tämä kalliiksi tuleva katsastuspulma on meillä jokakeväinen perinne. Toinen merkki oli se, että saatiin pikkuauto lainaksi jalkansa teloneelta ystävältä ja hänet vieläpä houkuteltiin mukaan toipumaan Ryötönperälle.

Mukavasti se rauhoitti kaikkea rehkimistä itselläkin, kun lähipiirissä oltiin kipisissä. Ikään kuin sitä nyt aina ja koko ajan rehkisi, ei pidä paikkaansa. Mutta mielessä ovat isot työt ja sillä tavalla kuormittavat. Sitten kun alkaa tapahtua niin heti helpottaa. Eivätkä ne työt yleensä lopulta niin isoja olekaan, eikä arkeenkaan paluu niin vaikeaa kuin ensin luuli.

Kerran oikein lähtöangstissani tilitin mökin vieraskirjapäiväkirjaan että miten ei huvita kaupunkiin ja arkeen paluu. Niin sitten seuraavalla kerralla piti ihan palata asiaan ja kertoa, että se ei ollutkaan hirveää. Hyvin oli sujunut elämä viikonpäivinäkin. Niin, että koitan tässä nytkin muistaa sen ja kaiken muunkin mukavan. 

Niin, että ei siihen kannata nytkään ryhtyä, ahdistukseen. Kun kaikki on kerran vieläpä aika hyvinkin.

Pidin samalla Kulttuuriaitastakin vapaan viikonlopun ja nautiskelin vähän puutarha- ja puhdeajatuksilla klapihommien lomassa. En edes käynyt aitassa. Menen sinne nyt viikolla, kun arkivapailla pitää tehdä vielä yksi roudausreissu. Puhuin siitä kyllä - koitin oikein perusteellisesti perustella miesväelle sitä, miksi Kulttuuriaitan terassin rakentamisella on rantasaunan terassia kiireempi. Katsos kun minun pitää saada levittää tavaroita terassille, että saan ne järjestettyä takaisin sisälle aittaan. Niin minä väitin ja kätevästi lähimmäiset jäivät miettimään Matineapation perustuksia, että miten ne tehtäisiin.

Sen enempää en uhrannut ajatuksia fataaleille asioille. Kun eivät ne kerran niin fataaleja edes ole. Ehdin kyllä. Jankutan tätä nyt siksi, että sisäistäisin sen itsekin todella.

Paitsi että tänään työkaverin kanssa kyllä jo visioitiin Matineapatiolla patsasteluiltoja ja hän oli samaa mieltä, että kyllä sillä Kulttuuriaitan laajennuksella on sillä tavalla kiire. Että päästään leikkimään taideihmisiä ilta-aurinkoon.

Lojuvat vieläkin pihapöydän alla vanhan huussikakan seasta Katjan erittelemät lasit.

Kaikille muille aina lohdutuksen sanoiksi tolkutan, ettei ole kiire. Niin voisin sen viisauden itsekin omaksua. Tai olenhan minä sen monessa mielessä oppinutkin, en minä sillä. Esimerkiksi yliopisto-opintojen loppuunsaattamisella ei ole koskaan ollut kiire, kun on kerran proosallinenkin ammatti ja lorvailu rakkaana harrastuksena. Kukaan perheenjäseneni ei enää usko, että minua vielä joskus muka maisteriksi tituleerattaisiin. Kandidaattina olen ja pysyn. 

Olenkin vakavasti miettinyt, että vapauttaisin itseni koko akateemisessa maailmassa kirjoilla olemisesta ja keskittyisin palkkatöiltä jäävällä vapaa-ajalla ihan vaan puutarhasteluun ja mökin portailla istuksien suunnitteluun. Tunnelmointiin, askarointiin ja lähimmäisistä nauttimiseen.

Toisaalta - onko se sitten sekään niin iso homma, pistää kirjoittaen parikymmentä sivua ja ottaa lopputyöstä välttävä arvosana ja saada todistus. Pitää nyt vielä miettiä, ennen kuin soitan tiedekuntaan ja sanon itseni irti. Että pitikin aikoinaan keksiä alkaa ikuiseksi sammarihumanistiksi.

Asiallisten hommien hoitamista mieluisampaa nyt vain on pihamaalla patsastelu. Voi seisoskella lumikuorman alla uinuvan laventeliniitun äärellä ja jännittää sitä, kestävätkö kasvit ankaran talven hengissä. Nouseeko sieltä keväällä vihreää, vai pitääkö viljellä uutta. Minun onneni repeää liitoksistaan, jos alkavat näyttää elonmerkkejä eteläseinustan auringossa. 

Heittäytyisin ehkä niiden päälle kellimään, jos se ei olisi kukkasten kasvun kannalta mahdollisesti kohtalokasta.

Niin ja sitten voisi seurailla luontokappaleiden touhuja vapaa-ajalla ihan kokopäiväisesti. Ryötönperällä yksi orava esimerkiksi luulee olevansa meikäläisiä ja on keksinyt muuttaa välikattoon. Aina aamusella kuuluu, kun hän lähtee metsään - ja palaa sieltä - oikein mojovat rapinat, niin että ihan kuin hänkin asuisi sisätiloissa. Kun hän sitten tulee takaisin kotiin, niin ensin kevyet tömps tömps tömps terassilla, sitten raaps, raaps, raaps katon kulmille, sitten pontevaa liikuskelua siellä kunnes löytyy hyvä kohta johon asettua kerälle. Senkin kuulee, oikein sillä tavalla asettautumista hiissa, hiissa, hiissa, pepun pyörittelyä eristelvilloissa ja sitten huoh, nyt nukuttaa. 

Siellä hän nyt asuu. Kaveri sanoi, että pitäisi ampua se ilmapistoolilla.

Minä ajattelin, että josko hän kesällä muuttaisi metsään niin sitten virittäisin oravienestoverkot paremmin paikoilleen. Mitenkähän tässä käy. Toisaalta ihan kodikasta ja söpöä. Lapsuudesta muistan, miten vanhan mökin ikkunaverkkoja pitkin kiipeili oravanpoikasia. Kovasti niitä ihailin ja kavereikseni toivoin. Mutta järjellä tietenkin tajuan, ettei kurren nyt kuitenkaan kai kuuluisi voida asustella meidän välikatossa ja varsinkaan heitellä sieltä ylimääräisiksi toteamiansa eristevilloja ulos. Niitä lojuu nyt hiutaleina laventeliniitun takana.

Vaan, linnuthan voivat ne sitten siivota pois pesiinsä kunhan alkavat taas kodinrakennuspuuhiin. Ei tarvitse käydä kiukaanhormin välistä hakemassa, niin kuin yhteen aikaan ennen remonttia kun rantasauna oli silläkin tavalla ilmava, että sinne oli kätevä pikkueläinten mennä etsimään rakennustarpeita. Oikein Pikkulintujen Rautakauppa. Piti aina kiuaskivien välistä nyppiä pois villahahtuvia ennen tulien laittamista.

Miten sitä ajatteleekin sillä tavalla, että laatuaika on muka vain sitä puhdasta vapaa-aikaa, joka vietetään täysin mielivaltaisesti pihalla ja nättien sommitelmien parissa. Saunomalla ja rötväilemällä. Kyllä joutilaisuuteenkin voi kyllästyä. Paitsi että tietenkin pienen mökkimaatilkun ja sen tönöjen ylläpitoon voisi käyttää loputtomiin aikaa. Mielikin tekisi keskittyä toviksi vain siihen. Huokailinkin Ka´rampaksi nimetylle jalkapotilasystävälle, että olisi mahtavaa jos keksisi jonkun (toimivan) liikeidean omien harrastusten ympärille.

Ilman että täytyisi kamalasti tinkiä yksityisyydestä tai elintasosta. Eihän sellainen onnistu.

Niinpä samaan syssyyn totesin, että onneksi en ole pakotettu haaveilemaan kun kuitenkin tykkään ihan kamalasti palkkatyöstäni. Työkavereiden lisäksi pidän siitä, että tunnen olevani oikeasti hyödyksi tällä pallolla edes joskus. Voi olla, ettei siksikään niiden akateemisten opintojen loppuunsaattaminen houkuta, kun sillä ei ole maailmanhistorian kannalta yhden yhtäkään merkityksen siemenen haisuakaan, onko meikäläinen maisterisnainen vaiko ei. Vaikka miten olisi pääaineena historia.

Elän siinä luulossa, että jos voittaisin lotossa niin jatkaisin palkkatöitä. Hah. Tuskinpa. Paitsi ehkä talvet. Tai lokakuusta huhtikuuhun, mikäli johtoporras moisen ratkaisun hyväksyisi. Jos en sitten lähtisi italialaiseen kalastajakylään leikkimään suurta runoilijaa. Sielläkin tulisi ikävä omia kissoja ja rakkaita ihmisiä. Voisi tulla tyhjyys ja merkityksetön olo. Aikoinaan suunnittelinkin yhtä seminaarityötä suomalaisten kulttuurihenkilöiden matkakirjeiden kotimaankaipuusta. Ei tarvitse minun sitäkään enää lähteä itse kokemaan. 

Kaikenlainen haaveksiminen ja lapselliseksi heittäytyminen on niin ihanan vapauttavaa. Viikonloppuna saunakamarissa - kun ensin olin jo päivällä saanut muutaman oppihetken uuteen kameraani liittyen - minulle esiteltiin järkkärin lukemattomia taidemahdollisuuksia, joista osa liittyi valoshowhetkien tallentamiseen, näin:

Minäkin pääsin harjoittelemaan paikallani olemista. Viinisieppouspiirteeni vuoksi oli kamalan vaikeaa olla mallina ja siemaisematta lasista. Tämän otoksen jälkeen päässä on soinut nyt kaksi vuorokautta Siekkareiden Kaikki tahtoo elää (säkenöivästä voimasta). Vaikka on meikäläisen esiintyminen näin niin kuin still-kuvassa aika paljon vaisumpi. Mieli riehakkaampi.