Aurinkoa ja tähtipunajuuria.

Kun takana oli sateisimmat päivät puoleen vuosisataan, niin olihan se selvä että tuli melkein seottua perjantaina, kun kerran aurinko anteliaasti paistoi mökkirantaan. En oikein tiennyt, miten päin olisin ollut ja jäin löylyjen jälkeen kököttämään muinaisille laiturikiville. Järven vesi oli nyt niin alhaalla, että esiin tulleille kiville oli oikeastaan ihan pakko istua.

Miehellä oli kamala nälkä, joten oli minun sitten mentävä perässä kattamaan pöytää. Vaan mitä matalammalta aurinko valaisi ja mitä hienommin se suorastaan taas siivilöityi puiden välistä, niin sitä levottomammaksi minä kävin. Piti ottaa aika monta taidekuvaa vastavaloon ja saunapolkukin näytti niin ihanalta, että olisin voinut ehkä leiriytyä paikan päälle.

Pienet ovat yksinkertaisen ihmisen ilot, ja erittäin hyvä niin. Tai onko se nyt edes pientä, oma saunapolku ja ilta-aurinko. Ei, kyllä se on suurta.

Römysin pusikoissa kamerani kanssa aika hankalissa asennoissa, ja puhtaan ihmisen vaatteisiin tarttui kaikenlaisia elokuisia höytyviä horsmista ja muista. Aina välillä kävin esittelemässä kuvia ja muka istumassa ruokapöydässä, kunnes taas piti mennä.

Oli jotenkin sellainen kiireen tuntu, että ehtii ihastella kaikkea ennen pimeää. 

Sitäpaitsi lauantaille oli luvattu sadetta, niin oli tosiaankin tunne, että tässä nyt elellään ainutlaatuisia hetkiä. Että ei tiedä, koska taas paistaa ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ollaan mökillä, niin jälleen on erilainen auringon kaari.

Niin, ja sieniretki oli pikkuisen puheissa. Minulla ei kyllä ole mitään vastaan sellaista raikasta syksyä, jonka aikana tulee mentyä oikein metsäänkin. Ryötönperällä ei ole edes hirvikärpäsiä, kun ei valitettavasti ole usein itse hirviäkään. Niitä olisi mahtava nähdä. Tulisi ehkä sellainen alkukantainen olo ja yhteisyyden tunne historian kanssa. Jotenkin hirvi edustaa minulle sellaista kaikessa viisaassa rauhallisuudessaan.

(Tuli hirvikärpäsistä mieleen, ja tähän väliin on pakko raportoida, että minä koin torstaina hirveän käännekohdan. Oli kuulkaa elämäni ensimmäinen punkki pureutunut ihan pokkana meikäläisen kylkimakkaraan. Kauhea jälki jäi, kun se väkivalloin revittiin pois ja hysteria vaati kissojen pelottelemisen - eivät tykkää jos huudan - lisäksi kolme puhelua terveysviranomaisille. Tiedoksi vaan, että iho hylkii parissa päivässä punkin leuat pois sisuksistaan, ei hätää. Ja sitten vain tarkkaillaan puremapaikkaa rinkuloiden varalta ja odotellaan aivokuumetta. Minä ehkä selvisin, katsotaan. Mustelma on muuttunut jo keltaiseksi.)

No niin, sitten itse asiaan eli viikonlopun teemaan. Se oli säilöntä. Niinhän me viikko sitten päätettiin. Minun hommanani oli keräillä tillit ja mustaherukanlehdet. Mies haki kaupasta paikallista ruisleipää, josta yhteen kurkkupurkkiin pantiin pohjalle palanen. Sillä tavalla valmistetaan hapankurkkuja. 

Minä mietin, että olisiko pitänyt laittaa yksi purkillinen ilman tilliä Kemppistä varten. 

Tilliä oli nyt vaan aika paljon vielä elossa kasvimaalla, että ehkä sitten ensi kerralla. Toivon nimittäin, että säilötään vielä lisää. Suorastaan haaveilen valkosipulikurkuista. Kerran nuorena opiskelijana kun olin perhetyön harjoittelussa, niin yhdessä asiakaskodissa sain aina aivan mahtavia valkosipulikurkkuja, eikä se makumuisto ole kadonnut minnekään. Sen perheen äidistä tuli suorastaan idolini, niin oli hyvät eväät.

Minä keräsin oikeastaan kaiken tillin nyt pois, laitoin kokeeksi kolme nippua kuivumaan takan pellin kahvaan.

Mustaherukkapusikosta poimin lehtien lisäksi myös puoli litraa marjoja. Loput jätin linnuille. Tein pikaisen tekstiviestikyselyn pääkaupunkiin ja yhteisesti syntyi päätös. Viinimarjalikööri siellä maistui Puutarhakonsultin suussa kuulemma, joten laitoin marjat likoamaan kaapista löytyneeseen Koskenkorvaan. Mistähän sekin oli muuten meille tullut, kun meillä enimmäkseen litkutellaan viiniä.

Joku kesävieras on tuonut oman ison salapullon, ehkä. Puolet siitä vain oli juotu.

Mies antoi jäähtyä ja tuuletti omia säilömyksiään ennen kuin laittoi kannet kiinni. Minä puolestani olen aina ajatellut, että purkit pitää sulkea heti. Hillojen kanssa olen ainakin aina toiminut niin. Ja samoin tein nytkin, minä nimittäin suoritin pikkuisen kokeilun punajuurilla.

Jostakin mielen sopukoista kumpusi sellainen idea, että pitää saada säilöä juuri tähden muotoisia punajuuriviipaleita. Ihmisen, joka ei ole koskaan ennen pistänyt punajuuria purkkiin. No, kun kiehauttaa punajuuret ja viipaloi ne kananmunaleikkurilla, niin tulee aika tasalaatuista. Todella kätevästi sai pienellä muovailuvahamuotilla syntymään täydellisiä tähtiä.

Kukahan ne saa lahjaksi. Jos onnistuvat. Tähtien negatiivit säilöin itseä varten, niin niitä kun maistelee sitten, niin pystyy arvioimaan myös lahjapunajuurien maun. Paitsi, että negatiivit tuli säilöttyä kuorineen (tosin ohuet ja herkät olivat ne kuoret vain), niin että voi olla omassa purkissa sitten hienoinen maan maku. Ja tosiaan toivottavasti ei nyt sitten tule mitään hometta tai vastaavaa, kun pistin kannet heti kiinni ja jotain kosteutta purkkeihin ehkä jäi. Hölskyttelin hieman, että etikkaliemi sai purkissa vallan. En oikein usko, että voin epäonnistua.

Tuli mieleen, että tuollaisia punajuuriviipaleita voisi askarrella vaikka johonkin juhlapöytään ihan ilman säilöntääkin. Vähän sinihomejuustoa kaveriksi, ja syksyinen alkupala on valmis. No nyt tuli nälkä ja me ollaan vasta puolivälissä kotimatkaa.

Kaikkea sitä ihminen keksiikin puuhailla sadepäivänä, oli kyllä aika mukavaa. Minä olin edelleen jotenkin levoton perjantain auringosta nauttimiskohtauksen jäljiltä ja säilömisen jäljet siivottuani pyörin taas ympyrää. Luin miehelle myös pari pätkää Kultahatusta, ja yhdessä päätettiin se lainaus jonka kirjoitan sitten tännekin kun ensi viikolla raportoin ajatuksiani itse kirjasta.

Sitten minä roikuin vähän netissäkin (Niin, on se vähän synti mökillä, totta.) ja Sudeetin kanssa tuli luotua huippusalainen facebook-ryhmä. Jaettiin siellä 80-luvun biisilinkkejä ja huonoa huumoria. Suunniteltiin ensi perjantain tietokoneenkorjausiltaa, johon liittyy palkintona myös viihteellinen osuus. Sudeetti jäi miettimään, tulisiko seuraavalla kerralla meidän mukanamme mökille.

Kyllä pihamaa taas kaipailisikin vähän elämää ja syksyisiä tunnelmailtoja ystäväporukassa. Täytyy vissiin alkaa muidenkin kanssa kalenteroimaan, ettei tarvitse haikailla kohtaamisia pelkästään facebookissa.

Voi että, kun tulisikin oikein lämmin ja kiva syksy. Myrskyt vasta sitten, kun on jo muutenkin pimeää. Vaikka kyllä minä kuravaatekeleistäkin ihan tykkään, ja lyhdythän ovat juuri sellaisia varten.

Vein kotoa Ruusutarhaan pikkuisen kynttilälyhdyn. Laitoin sen roikkumaan yhteen pajun oksaan, jonka jätin kesällä jäljelle kaposen rungon kanssa nimenomaan tätä tarkoitusta varten, vaikka muuten perkasin koko puun melkein pois.

Oikein somasti se lyhty nyt näkyy makuuhuoneen ikkunasta, tulee hyvä mieli mennä yöpuulle, kun  ei ole pelkkä pimeä pihamaa takana. Ai niin, ja ensi kerralla pitää muistaa huoltaa pihavalot. Kirjoitin sen nyt tähän vähän niin kuin muistiin. Kauppalistalle sitä CRC-öljyä, jolla saan ruostuneet pihavalojen ruuvit auki.