Elämä on toisaalla (Lukunurkka)

Kun elokuun alussa esittelin (alku)syksyn lukutavoitteeni, eli kuvan kirjaläjästä, en vielä tiennyt päätyväni tällaiseen ratkaisuun. Ei tosiaan ollut silloin vielä mielessä, että keksin pitää lukupäiväkirjaa. Täällä. Vaikea uskoa sen erityisemmin kiinnostavan ketään. Niinpä lupaan laittaa otsikkoon aina sulkuihin Lukunurkka, että mökki- ja pihamaaraportteja kaipailevat voivat surutta ohittaa kyseisen päivityksen. Itselleni on silti mukavaa vähän kerrata, mitä tuli lukiessa ajateltua.

Ja lukemiseen voi tulla vähän enemmän ryhtiä, kun siitä tekee puolijulkista.

Ajattelin, että Lukunurkan saa vielä jotenkuten aasinsilloitettua pääotsikkoon, jossa luvataan puutarhan lisäksi nurkkia. Että näillä mennään nyt, halusitte tai ette. Mitään erillistä kirjablogia on meikäläisen aivan turha perustaa, sillä en ole varsinaisesti niin sanottu lukija. Minä käytän kirjoja viihteekseni, mistä olen tosin ollut vähän huolestunut. Silläpä aloitin kirjasyksyni Milan Kunderalla, oikein pontevasti.

Ei ole enää yöpöydällä pelkkiä puoliksi lueskenneltuja dekkareita. Muutunkohan nyt ihmisenä, vähän mielenkiinnolla odotan. Ainakaan tämä Elämä on toisaalla -kirja (1973) ei tainnut korostaa muuta kuin omaa pienuuttani ja pinnallisuuttani. Joka ikinen kerta, kun päähenkilö antautui näennäisen älyllisiin keskusteluihin (joissa joutui pinnistelmään kovasti, mikä teki kohtauksista toisaalta aika hauskoja) politiikasta, niin minä aloin ajatella jotain muuta. 

Esimerkiksi keittiön allaskaapin avohyllyjä, jotka kaipaisivat siivoamista. Minä luen enimmäkseen keittiössä ja bussissa - ja nukkumaan mennessä - niin ympäristö ei voi olla vaikuttamatta. Kunderaa luin siis bussin lisäksi keittiössä. Minulla on siellä oikein hyvä lukutuoli. Suosikkipaikkani.

Aiemmin olen lukenut Kunderaa kahdesti. Identiteetti on minulla vieläkin hyllyssä, siitä en muista oikein mitään, mutta koska se on ohut, olen luultavasti lukenut sen. Hämärä mielikuva, että siinä askaroidaan kirjeiden äärellä ja että se oli jännittävä. Voin olla väärässäkin. Elämisen sietämätön keveys -kirjasta tehtiin lukiossa esitelmä, oltiin oikein asiantuntevia Prahan keväästä. Muistan kyllä, että tunsin itseni sivistyneeksi.

Voi kunpa saman innon olisin jakanut nyt, kun tässä kirjassa elettiin mullistavia vuosia Prahassa pari vuosikymmentä aiemmin. Kyllä ei enää kiinnosta yleissivistys, kukaan ei usko että minulla on edelleen status yliopistolla yleisen historian pääaineopiskelijana. 

No niin, mutta siis tämä Elämä on toisaalla. Enimmäkseen sitä lukiessa ajattelin, että miksi. Miksi se nyt sitten on kirjoitettu, vai onko kirjailija vain pitänyt hauskaa. Päähenkilö on pikkuisen neuroottinen, hänen äidistään nyt puhumattakaan. Ihmeellinen symbioosi heidän välillään vallitsee, enkä voinut kuin kummastella molempien epäitsenäisyyttä suhteessa toisiinsa. Kummatkin saavat kyllä aikaan joitakin irtiottoja - mikä on hyvä - mutta jotenkin vaivaannutti se vellihousuus.

Eniten aina huvituin päähenkilön - joka siis oli nuorimies runoilija - itsetutkiskelujen äärellä. Tai siis kertojan havaintojahan ne olivat. Jos on vähänkään itsekriittisyyteen taipuvainen, niin niistä kyllä parhaimmillaan tunnistaa myös itsensä, mikä tuo lukemiseen kätevästi mustan huumorin täyteistä syvyyttä. Miten ihminen tosiaan pyrkiikin olemaan toisten silmissä viehättävä ja etenkin mielenkiintoinen. Miten täytyy miettiä sanansa tarkkaan, ja sitten kun niitä alkaa kakistella ulos, ei kaikki aina menekään toivotusti. Välillä tulee yllättäviä tunnereaktioita, toisinaan sitä näköjään antaa ihan periksi nöyryytyksille. 

Kyllä kaikenlaisen inhimillisen höpsöyden vuoksi tykkäsin lukea tätä kirjaa. Raskaskaan se ei ollut. Jos siis ei paneudu liian syvällisesti historian ja politiikan teemoihin, jotka olivat onneksi aina aika lyhyitä. Olenkohan minä vähän kateellinen vaikeat kontekstit osaaville kirjailijoille, ehkä.

Takakannen perusteella odotin enemmän päähenkilön runoilijuudelta, mutta se nyt oli sellaista haparointia, koko pojan surkuhupaisa ura, että taiteilijatarinaksi tätä kirjaa en kyllä luokittelisi. Vaan mikäs auktoriteetti minä sellaiseen olisinkaan.

No muuttuiko päähenkilö kirjan aikana? (Minä aina sellaista arvostan, jos muistan miettiä.) Kasvoi vauvasta aikuiseksi ja menehtyi. Voihan sellaista muutokseksikin sanoa. Kapinoi äitiäänkin vastaan välillä, ainakin alushousurintamalla. Ne kohdat olivat kertakaikkisen ihania. Ja oli niissäkin tavallaan historiaa, symboliikkaakin voi hakea jos haluaa. 

"Aamulla Jaromilin herätessä äiti oli jo lähtenyt. Ani varhain (hänen vielä nukkuessaan) äiti oli pannut hänen tuolilleen paidan, solmion, housut, pikkutakin ja tietysti myös alushousut. Tämä kahdenkymmenen vuoden tottumus ei ollut rikottavissa, ja Jaromil otti sen seuraukset jatkuvasti passiivisena vastaan. Mutta tuona päivänä nähdessään tuolille laskostetut vaalean beigen väriset alushousut joissa oli leveät lököttävät lahkeet ja vatsan kohdalla suuri halkio, joka suorastaan kehotti virtsaamaan, hän joutui juhlallisen raivon valtaan.

Niin, tällä kertaa hän nousi kuten noustaan suurena ja ratkaisevana päivänä. Hän otti alushousut käsiinsä ja levitti ne; hän tutki niitä tarkkaan rakkaudensekaisin vihan tuntein; sitten hän pani lahkeennipukan suuhunsa ja painoi hampaat yhteen; oikealla kädellään hän tarttui samaan lahkeeseen ja nykäisi; kuului miten kangas repeytyi; sitten hän heitti revityt alushousut lattialle ja jätti ne siihen mielessään toivo, että äiti näkisi ne.

Sen jälkeen hän veti jalkaansa keltaiset urheiluhousut ja puki ylleen äidin varaaman paidan, solmion, housut ja pikkutakin ja poistui kotoa."