On kirjoja (ja elokuvia, tv-sarjoja, varmaan musiikkiakin), joissa tuntuu että aina on yö. Oikein synkkä, eikä valonkajosta ole toivoakaan. Sitten on teoksia, joiden tunnelma on yhtä kevyt kuin kesäinen päivä. Muutama kangaskaistale vain lempeässä tuulessa hetuloi ja saa aikaan pari hassua varjoa. Ja sitten on näköjään niitä, joita lukiessa tulee tunne, ettei ikinä enää pääse ulos. Siis sisätiloista. Koko ajan ollaan joissakin hämyisissä, pölyisissä huoneissa.
W. Somerset Maughamin Näyttelijätär (1937) aiheutti minulle sellaisen olon.
Vaikka kyllä siinä vietettiin lomaa välillä ihanassa maaseutu-ulkoilmassa, poikettiin jopa Ranskassakin. Vaan enimmäkseen tuntui, että ollaan joko näyttämöllä, takahuoneessa, raskaiden tekstiilien painostamassa ravintolassa tai jonkun kotona sisällä. Lukiessa tuli sellainenkin olo, että henkilöiden vaatteetkin olivat jotenkin poikkeuksellisen painavaa ja tiheää materiaalia. Siis siitäkin huolimatta, että niitä kyllä muutamaankin otteeseen riisuttiin varsin ahkerasti pois.
Taisi olla tunkkaisuus omassa päässäni, vaikka syytin kyllä perintöopukseni 1970-lukulaista kirjakerhopainosta. Yllättävän usein kirjan ulkoasulla on merkitystä, mitähän sekin minusta kertoo. Yritin kapinoida tätä jarruttavaa lukutunnelmaani vastaan, aika surkeasti onnistuin. Johtuikohan se väärästä käsityksestäni brittiläisiä kohtaan. Että aina on ruskeat vaatteet, vakava ilme ja väljähtynyttä teetä kupissa. Mutta ajattelin minä sentään paljon muutakin.
Yksinäisyys nousi melkein ykkösteemaksi, mitä lähemmäksi kirjan loppua pääsin. En tiedä, onko Somerset ajatellut asian niin, mutta minä ajattelin. Julialla oli tarve loistaa näyttämön ainoana tähtenä jättäen muut varjoonsa. Vaikka hän siinä usein onnistuikin, se ei vain riittänyt vaan piti saada huomiota vielä vapaa-ajallakin.
Tuollaisilla tarpeilla on käsittääkseni sellainen taipumus, että vaikka saisi täyttymyksenkin, niin sitä vaan haluaa lisää. Elikkä niin sanotusti koukuttuu. Kukapa ei pitäisi myönteisestä huomiosta. Pitää jatkuvasti mitata omaa asemaansa, viehätysvoimaansa, älyänsä ja ihmissuhdetaitojansa. Onkohan se näyttelijöille keskimääräistä helpompaa tai tyypillisempää, jäin miettimään. Meinasin ihan kilauttaa jollekin näyttelijätutuistani, mutta peräännyin kun ajattelin, että kysymys on ehkä loukkaava. Olisin tosin halunnut kysyä myös siitä, onko näyttelijän työ yksinäistä. Jatkuu:
Eli ainakin Julian kohdalla koko ihmissuhdemaailma tuntui toimivan siten, että hän yleensä oikein tietoisestikin näytteli myös siviilissä. Motivoivana tekijänä - kun rahastakaan ei enää uran päävaiheessa ollut pulaa - oli sitten vissiin ihan vaan rakkaus. Tai siis sen tarve. Tuli vähän sellainen tunne, että tiesikö Julia oikein itsekään mitä ja keneltä halusi, kun pääasia vaikutti olevan kuitenkin myös yksinäisyyden tunteen torjunta.
Vaikka ympärillä oli läheisiä, oli Michael, Tom ja Charles. Oli Evie ja Dolly. Roger. Muitakin.
Ja koska Julia oli näyttelemisessä niin briljantti, niin hän koki voivansa omalla tietoisella käytöksellään vaikuttaa loputtomasti toisten tekemisiin. Ja siinä minun aivoitusteni mukaan olikin tämä yksinäisyyden ydin. Minkälaista aitoa seurallisuutta, ystävyyttä, rakkautta on sellainen, jossa koko ajan vähintään toinen laskelmoi. Jos tulee tunne, että on toisten yläpuolella, niin eikö se ole yksinäistä. Yksin olet järkeilyjesi ja omien salaisuuksiesi kanssa, ja samalla koitat toimia niin ettei olisi niin yksinäistä. Vaikka sitten on tietenkin sitä sydäntäsärkevämpää yksinäisyyttä, eli ihmisiä joilla ei oikeasti ole ketään, mutta nyt puhutaankin tästä kirjasta.
(Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olen joskus vähän itsellenikin sekavan syvällinen yövuorojen jälkeen.)
Onneksi Julia ei ihan kaikkia onnistunut huijaamaan. Läheisimmät totuudentorvet saivat hänet kuitenkin vain pikkuisen pohtimaan seuraavia liikkeitä, eikä lukijalle tullut tunnetta, että Julia olisi juurikaan arvostanut ystäviensä kriittisiä mutta suojelevia ääniä. Jossain vaiheessa minulle tuli oikein tosi vaikeaselkoinen ajatus, että se vasta yksinäistä onkin, jos pitää loitolla juuri ne ihmiset, jotka näkevät läpi ja vieläpä sanovat sen. Jos ei uskalla tai halua koskaan ottaa "osumisen ja uppoamisen" riskiä, niin kyllä voi inhimillinen kehitys jäädä puolitiehen.
Vaikka saahan sitä kuka tahansa pysyä juuri sellaisena kuin on, en minä sillä.
Aivan lopussa Julia yhtäkkiä muuttui. Juuri siitä minä olisin halunnut lukea lisää, voi hitsi.
Kaikesta ajattelutyöstäni päätellen, kirja näköjään kannatti lukea. Olen ilmeisen huono pohtimaan teosten yhteiskunnallista ja ajallista kontekstia, sehän kävi ilmi jo Kultahatunkin kanssa. Kaikkea sitä itsestään oppiikin, kun pakottautuu perintökirjojen ääreen, eikä jätä kesken. Varmaan tässä(kin) kirjassa olisi eroteltavissa vaikka mitä aikansa valta-asetelmia ja yleistä ilmapiiriä. Hmm. Minua näköjään kiinnostaa enemmän vain tällaiset yksilöiden väliset ja sisäiset asiat.
"Julia oli kuitenkin jo selvillä siitä, miten käyttäytyisi, kun Charles ennemmin tai myöhemmin tunnustaisi hänelle rakkautensa. Oli eräs asia, joka Charlesin ehdottomasti pitäisi tietää. Hän ei saanut kuvitella, että hänen, joka oli lordi, tarvitsi vain viitata hänelle, näyttelijättärelle, saadakseen tämän sänkyynsä. Jos Charles tekisi sellaisen yrityksen, Julia näyttelisi loukatun sankarittaren roolia ja osoittaisi ovea käsivarsi ja etusormi suorassa linjassa, niin kuin Jane Taitbout oli hänelle opettanut. Mutta jos Charles olisi hermostunut, eikä saisi sanaa suustansa, Julia vapisisi, nyyhkytys tukahduttaisi hänen äänensä ja niin edespäin ja hän sanoisi, ettei ollut milloinkaan aavistanut Charlesin tunteita, ja ei, ei, se murtaisi Michaelin sydämen. He itkisivät yhdessä, minkä jaksaisivat, ja kaikki olisi jälleen hyvin."
P.S. Tutustuin vihdoinkin yhteen aiemmin sivusilmällä havaitsemaani book crossing -pisteeseen Helsingissä. Otin sieltä - tai siis "nappasin" yhden kirjan (Kevyen!). Suunnittelen, että pistän joitankin näitä omia luettujani myös jakoon - tai siis "vapautan". Rekisteröidyin jo jäseneksikin, mutta sen sosiaalisen median opiskeluni on vasta alussa. Mitenkähän käy, alanko roikkua entistä enemmän netissä. Raportoin varmaan tästä teemasta vielä lisää jatkossa. Kiinnostaa tai ei.
Tämä on kyllä hyvä, tämä lukunurkka! Tuli mieleen, että minullahan on W. Somerset Maughamia tuolla vinttikomerossa muiden kirjojen joukossa, vaikkakaan ei juuri tätä teosta. Voisikin kaivaa ne esiin, ellei kyseinen banaanilaatikko piileksi kovin syvällä takarivissä. Ja jos piileksii, kirjastosta saattaa löytyä näitä. Voisivat sopia syksyyni.
VastaaPoista