Syksyn alkajaiset

Niin se sunnuntai aina sitten kuitenkin tulee. Ja syyskuukin nyt samalla. Vaikka torstaina kun ajeltiin mökille, tuntui että meillä on tosi paljon aikaa. Sudeettisavolainen kesävieras tuli mukaan ja minulla oli tietenkin taas kaikenlaisia suunnitelmia, että mitä hyödyllistä aion saada tehdyksi. On se hyvä, että heti ensimmäisenä iltana öljysin pihavalojen ruuvit ja seuraavana aamuna vaihdoin lamput. Siihen se viikonlopun työsaldo oikeastaan jäikin. 

Keikuin A-tikkailla ja tunsin itseni tosi osaavaksi, kun oli sormet CRC-litkussa ja ruuvien ruosteessa. Nyt on hyvä pimeän tulla, kun on toimivat valot. Minä olen tainnut vähän muuttua, kun nyt kiinnostaa käytännöllisyyssyistä tämä valoasia. Ensimmäisinä mökkivuosina olin jotenkin niin yltiöromanttinen, ja halusin pärjäillä pelkkien somien lyhtyjen valossa. Jostain toisesta näkökulmasta se saattoi näyttää vähän sellaiselta kurjuuden maksimointi -ajattelulta. Että vasiten pitää tarpoa pimeässä, vaikka pihalla olisi valomahdollisuuskin.

Olen muuttunut ehkä järkevämmäksi ja nyt minä ajattelen, että on hyvä olla polulla kunnon näkyvyys ja että lyhdyt sitten toisaalla täydentävät tunnelmaa. Esimerkiksi terassipöydän päällä ovat oikein sievästi roikkumassa, kun viritin siihen taannoin oikein rautalangan, johon on kätevä ripustella. Lorisi muuten yhdestä lyhdystä oikein kunnolla steariinia pöydälle ja vähän guacamoleenkin. Että ei mene silläkään rintamalla aina ihan niin kuin Strömsössä. Ruusutarhalyhdyn kanssa sama juttu, nyt näyttää niin kuin siitä roikkuisi suurinpiirtein räkää, kun on sellainen valunut kovettunut steariinitippa pohjassa.

Pitää testata kylmemmällä säällä vielä uudelleen ne kynttilät, joihin olen kyllä ennen voinut luottaa. Vai onkohan niiden koostumus jotenkin muuttunut. Höh. En tykkää tällaisista yllätyksistä. Tuovat särön idylliin. Onneksi eivät kovin isoa, kuitenkaan.

Sudeetti viihtyy mökkitontilla hyvin ja hän löytyy aina milloin mistäkin, yleensä Kulttuuriaitan tai rantasaunan terassilta istuskelemasta. Päivärutiinehin hänen kanssaan kuuluu myös yleensä jokin toiminnallisuushetki, eli viihdyttäminen. Perjantaina käytiin kävelyllä padolla, kun sudeetti kaipasi vielä lisää ohjelmaa vaikka oli päässyt miehen mukana kylillä käymään ja minä olin antanut tehtäväksi palauttaa pikkuisen tölkkejä.

Padolla kuuluu aina ihmetellä sekä veden korkeutta että virtausta. Tarkastella maisemaa sillä silmällä, että onko jälkiä majavista tai saukoista. Ei ollut. Harmi. Paitsi, etten minä kylläkään tiedä, minkälaisia jälkiä saukko jättää. Majavien polut ovat helpommat, ja tietenkin nakertelujen jäljet luontevasti havaittavissa. Ei ollut niitäkään. Minä niin toivon, että majavat palaavat selkeästi takaisin.

Olivat hetken evakossa, kun vanhan voimalaitoksen tienoota uudistettiin. Kyllähän minä siitä taisin silloin täälläkin valittaa.

Tunsin itseni myös tosi tärkeäksi, kun sain opettaa sudeetille, että mikä lemmikki on englanniksi. Niitä kukkii ihanasti vedenrajassa kivien väleissä. 

Eilen toiminnallisuus käsitti melontaa. Oli vähän sellainen päivä, että oikeastaan teki vain mieli huvitella eikä tarttua yhteenkään savottaan, siivoamisesta nyt puhumattakaan. Ehtiihän sitä sitten, kun kesäiset päivät ovat kokonaan tältä vuodelta menneet. Vielä oli nimittäin oikein tosi suvinen tunnelma. Minä käytin aamupäivän istumalla Japanialaisen puutarhan kivillä ja vaihdoin paikkaa aina auringon mukaan.

Nyt se paistelee jo sen verran alhaalta, että metsä tuottaa pihamaalle aika paljon myös varjopaikkoja. Ei ole paistattelu siispä ihan yksinkertaista.

Järvellä ei tarvinnut varjoasioita miettiä, enemmän minäkin taisin vaan lillua ja nauttia kuin varsinaisesti urheilla. Sudeetilla oli uteliaampi asenne ja hän löysikin kaikenlaista. Yhden ihmeellisen muotoisen kiviasian, joka olikin ehkä sementtiä. Näytti vähän joltain pikkueläimen kallolta. Ja vanhan margariinirasian. Olikohan se ollut joskus jollain onkimiehellä matopurkkina ja jotenkin joutunut veteen sitten.

Vesimittareita oli paljon, ja siemenkotiaan kasvattavia ulpukoita.

Sitten löytyi syyllinen mökin ulkoseinään jatkuvasti ilmaantuvaan seittiverhoiluun. Ristihämähäkki. Kyllä hän oli iso! Minä opiskelin netistä vähän hänen elintavoistaan. Joskus hän syö eilisen verkkonsa pois hyödyttömänä ja saa sillä tavalla elimistöönsä uutta seittimateriaalia. 

Ensin minä kylläkin pikkuisen säikähdin, kun on jotenkin niin vaarallisen näköinen ja pahaenteiseltä tuntuva tuo ristin merkki. Meidän yksilömme on kuitenkin ensinnäkin varmaankin tyttö, koska naiset ovat mieshämähäkkejä isompia. Tätä isompaa en ole koskaan nähnyt. Toisekseen hän vaikutti enimmäkseen siltä, että halusi puuhastella rauhassa.

Ei uhannut meitä millään tavalla, ja minä päätinkin että ihan hyvin voidaan elää sovussa yhdessä. Sitäpaitsi, kärpäsiä ja muita on kyllä niin paljon, että on siinä ristihämähäkillä aika paljon hommaakin pitää kannat asioissa.

Iltaisin ilma viilentyi aika rapsakasti. Siitä huolimatta minä pakotin miehen istumaan kanssani pihalla, koska oli kylläkin todella kaunista. Ripustin sekä radion että punaviinipänikän Paskakaivosireeniin ihan pihapöytien liepeille, niin oli tavallaan huoltokeskus siinä kätevästi lähellä. Hyviä olivat taas letut, ja perjantai-illan tortillatkin. Ei ollut aikoinaan muurinpohjapannu turha hankinta.

Sitten maistettiin ihan kokeeksi yhtä juustoa, jonka olin torstaina kauppareissulla nälissäni napannut alelaarista. Kun minä olen vähän perso juustoille. Luomua oli tämä ja hyvää. Miten loistavasti se kuulkaa rimmasi oman puun valkean kuulaan omenan kanssa! Melkein liikututtiin.

Takapihan pikkuinen omenapuu on nyt ensimmäisen kerran tehnyt oikein kunnon sadon, ja nyt ovat hedelmät tosiaan kypsiäkin. Toin kotiin puoli muovikassillista, ja nyt minä arvon että pitäisikö niistä ihan valmistaakin jotain vai syödäänkö sellaisenaan. Jos kävisin vaikka huomenna töiden jälkeen taas juustokaupassa. 

Ja tähdet. Niitä minä aina tykkään seurata ja näihin aikoihin vuodesta minulla on ihan sellainen tapa, että seison keskellä pihaa niskat kenossa ja katselen. Tähdissä on tietenkin yksi oikein hyvä syy olla myös ilman pihavaloja. Pienet kynttilät eivät kovin voimallisesti ime pimeyttä, niin eivät haittaa tähtinäkyvyyttä.

Sumu järvellä oli taas ihan mieletön, kiitos vaan siitäkin. Jännä, miten ihan normaali fysiologinen tosiasia - eli usva - saakin ihmisen mielen herkistymään. On se hyvä niin. Ajattele, jos sitä suhtautuisi kaikkeen aivan vaan rationaalisesti. Kyllä voisi olla vähän tympeää. 

Mökillä tajusin myös, että nythän oli se venetsialaisviikonloppu, eli huvila- ja veneilykauden päättäjäiset. Tapa on kuulemma pikkuisen levinnyt mökkipaikkakunnallekin - kertoi naapuri, kun poikettiin patoreissulla tervehtimään (Hän oli kerännyt aivan hirvittävän monta ämpärillistä marjoja! Ja pelännyt karhuja.). Ja niinhän tuo tuli huomattua. Jo perjantaina paukkui pikkuisen, mutta eilen nähtiin oikein ilotulituksetkin järven toiselta puolelta. Aika kiva!

Minä viritin rantaan yhdet värivalot, koska meillä tuli jotenkin sellainen ajatus että syksyn tullen pitää merimiesten löytää kotiin. Minä jotenkin ihastuin siihen ajatukseen niin, että jätin valot tänään paikoilleen vaikka niiden piti olla siellä vain tämän viikonlopun ajan. 

Pohdin viikonloppuna, että jotenkin ei sovi se venetsialaiset-sana meidän mökille. Mietin, että minkähän nimen sitä antaisi Ryötönperän kesäkauden päättäjäisille. Meinasin, että voisin ihan vaikka järjestää täällä sellaisen kilpailuhenkisen kyselyn ja palkita parhaan ehdotuksen jollain. Koska en nyt keksi mitään palkintoa, niin ajattelin että sehän voisi olla sitten vaikka saajakohtainen. Että keksin sitten. Pistän kyselyn vetämään ehkä myös ystävä- ja perhepiiriin, niin eiköhän sieltä joku hyvä ehdotus tule.

Ryötönperäläiset? Tähtijuhla? No, kyllä se varmaan sieltä luonnostaan syntyy. Viimeistään ensi vuonna.